Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Turun Palloseura

12.8.2021 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Turun Palloseura

Turun Palloseura juhlisti vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta sekä omaa 95-vuotismerkkivuottaan mitä sopivimmalla tavalla ja paljasti kotiareenansa Gatorade Centerin Hall of Fame-tilassa 1939 – 1945 sodissa kaatuneiden pelaajiensa muistoa kunnioittavan Pro Patria-taulun.

Taulusta löytyvien kolmen nimen joukossa on niin jalkapalloilijoita kuin jääkiekkoilijoita – vuonna 1922 perustettu turkulaisseura oli alkujaan nimenomaan jalkapalloseura, jonka toimintaan jääkiekko tuli vasta juuri ennen sotia. Toisistaan jalkapallo- ja jääkiekko-osastot erotettiin vasta 1990.

Ensimmäistä kertaa kunnianosoitus oli yleisön nähtävillä 29.11.2017 pelatussa TPS-Kookoo-ottelussa.

– Toivon mukaan muistolaatta herättää myös nykypäivän nuorissa ja tulevissa sukupolvissa syvän kiitollisuuden vielä keskuudessamme olevia veteraaneja ja kaikkia sankarivainajia kohtaan, lausui  TPS ry:n puheenjohtaja Kari Kauppila juhlapuheessaan.

Marmorisen laatan TPS:lle lahjoitti seuran jäsenyhdistys Tepsiläiset ry, jonka kunniapuheenjohtaja Eero Wallin luonnehti laatan paljastustilaisuutta uransa hienoimmaksi hetkeksi.


Seuran puheenjohtaja laatan paljastustilaisuudessa marraskuussa 2017 (kuva: TPS)

TPS:n Pro Patria-taulussa on kolmen meidän kaikkien vapauden puolesta kalleimpansa antaneen nimet. Tässä ovat heidän kasvonsa ja tarinansa.


Alpo Reunanen, 34

Alpo Reunanen (1906 – 1940)

Alpo Reunanen on taulun ainoa Talvisodan sankarivainaja ja pelasi TPS:issä jalkapalloa: niin sen 1., 2. kuin 3. joukkueessa sekä viimeisimpänä seuran ikämiesjoukkueessa. Lisäksi hän toimi seuran tilintarkastajana.

Elämä oli totisesti koetellut hänen vanhempiaan, Amandusta ja Emmaa, jotka olivat jo ennen sotia joutuneet hautaamaan kuudesta lapsestaan neljä. Heistä vanhin, Eino, ei elänyt kahta kuukauttakaan. Alli kuoli 17-vuotiaana, Aleksi 22-vuotiaana ja Siiri kolme päivää 18. vuotispäivänsä jälkeen. 1934 joutui Emma raskain sydämin hyvästelemään puolisonsakin.

Varusmiespalvelustaan Alpo astui suorittamaan maaliskuussa 1926 ja vapautui reserviin täysinpalvelleena maaliskuussa 1927. Palveluksen kerrotaan sujuneen hyvin, joskin kahnauksiltakaan ei vältytty, minkä seurauksena rekistereihin kirjattiin 14 vuorokauden yksinkertainen arestirangaistus.

Siviilielämässä kansakoulun käynyt Alpo seurasi maalari-isänsä jalanjäljissä ja eteni vuosien saatossa maalarimestariksi.

Kesäkuussa 1934 hänen ikäluokkansa siirrettiin reservistä 1.lk nostoväkeen. Vain reilu viisi vuotta isänmaa kuitenkin tarvitsisi avukseen ihan joka ikisen kykenevän käsi- ja jalkaparin.

Lokakuussa miehiä alettiin kutsua Ylimääräiseen Harjoitukseen: kertausharjoituksiin, joka käytännössä merkitsi yleistä liikekannallepanoa. Sota oli viimeinen asia, jota pieni, köyhä ja alle 20 vuoden takaisen sisällissodan yhä repimä maa halusi, mutta siihen sen oli pakko valmistautua.

Raskaan kranaatinheittimen erikoiskoulutuksen saanut korpraali sijoitettiin Jalkaväkirykmentti 13:n 1. konekiväärikomppaniaan ja reserviin Huumolaan. Turussa perustettu rykmentti taisteli sodan sytyttyä pääosin Summan suunnalla.

Maaliskuun alkupäivien sotapäiväkirjamerkinnät kertovat vihollisen ylivoimasta, jonka edessä Suomea puolustavat miehet ovat nääntymäisillään. Enää ei ole miehiä eikä kalustoa. Sen sijaan on murskaava määrä Puna-armeijan hyökkäysvaunuja, armotonta tykistötulta ja suomalaisasemien lähelle tuotuja kranaatinheittimiä.

Reunanen haavoittuu Suur-Perossa ja hänet kiidätetään hoidettavaksi 26.Kenttäsairaalaosastoon, missä hän kuolee seuraavana päivänä.

”Urhoollinen, taistelussa osoittanut neuvokkuutta”, hänen ansioitaan kiitellään 20.3.1940 päivätyssä päiväkäskyssä, jolla hänet, 15 päivää kuolemansa jälkeen,  ylennetään alikersantiksi.


Lauri Kaijala, 22

Lauri Kaijala (1918 – 1941)

Nuorin TPS:n taulusta on vain 22-vuotiaana kaatunut Lauri Kaijala. Ilmari ja Aksa Kaijalan kaksilapsisen perheen kuopukseksi syntynyttä Lauria kutsuttiin Lasseksi ja  Liisa-siskonsa lailla hän tuli usein kuvatuksi taidemaalarina ja piirtäjänä maineeseen nousseen isänsä teoksissa.

Kaijaloiden suvun elämää varjosti tuberkuloosi. Tauti oli vienyt Ilmarin äidin ja nuorena Ilmari, samoin kuin jokainen hänen sisaruksistaankin, sairastui tuohon kauheaan keuhkotautiin, johon jokainen heistä myös ennemmin tai myöhemmin kuoli.

1944 siihen menehtynyt Ilmarikin oli Laurin lapsuudessa ja nuoruudessa hoidettavana sen vuoksi, mutta siitäkin huolimatta oli Laurin ja hänen sisarensa lapsuus onnellinen – kesäisin suorastaan idyllinen, sillä ne perhe vietti maalla tai meren äärellä, ensin Paraisilla ja myöhemmin Mutaisissa sijainneella huviloillaan.

Perheellä oli Turussa hattukauppa, jossa isosisko Liisakin nuoresta saakka autteli. Urheilullisen Laurin vapaa-aika sen sijaan kului paitsi jääkiekon, myös jalkapallon parissa, jota hän pelasi nuoruudessaan niin Turun Riennon kuin Turun Palloseuran riveissä. Lisäksi hän kuului suojeluskuntaan. Valkolakin hän sai keväällä 1940. Ylioppilaskuvassaan komea nuorukainen hymyilee luottavaisesti, sillä tulevaisuus näytti kaikin puolin lupaavalta.

Muutama kuukausi aikaisemmin hän oli aloittanut varusmiespalveluksensa ja oli juuri Reservialiupseerikurssilta valmistuttuaan saanut ylennyksen korpraaliksi. Toukokuussa 1941 kauluksessa olivat jo vänrikin nastat. Jatkosotaan hän lähti ”Aaverykmenttinä” tunnetussa Jalkaväkirykmentti 5:ssä.

Yksi Talvisodan katkerimmista perinnöistä oli Viipurin menetys ja se oli yksi niistä vääryyksistä, jota suomalaissotilaat lähtivät uudessa sodassa korjaamaan. Reilun viikon kestäneiden taistelujen ansiosta Viipuri saatiin vallattua takaisin, mikä oli ilon, helpotuksen ja onnen hetki kautta Suomen. Valtaustaisteluissa mukana ollut vänrikki Kaijala oli yksi niistä, joita siitä oli kiittäminen. Kova hinta maksettiin kuitenkin tuostakin saavutuksesta, mistä kertoi Kaijalankin perheeseen saapunut surusanoma. Viipuri oli voitettu… mutta vänrikki Kaijala menetetty.

Säiniössä 29.8. 1941 päähänsä saamasta kiväärinluodista kaatunut Lauri haudattiin Turun sankarihautausmaahan, mistä hänen hautansa löytyy paikasta 173.


Jorma Varjonen, 24

Jorma Varjonen (1920 – 1944)

Turussa syntynyt ja kasvanut Varjonen lasketaan teknisesti ottaen Lapin sodan sankarivainajaksi, vaikka kohtasikin loppunsa liki tuhannen kilometrin päässä Lapista itäisellä Suomenlahdella.

Viisi luokkaa keskikoulua käynyt nuorukainen hankki koulun jälkeen elantonsa varastoapulaisena. Yli 180-senttinen nuorukainen pelasi TPS:ssä mestaruussarjassa niin jääkiekkoa kuin jalkapalloa. Siinä topparin, eli keskuspuolustajan paikkaa pelannut Varjonen ehti pelata kaksi ottelua mestaruussarjassakin ja oli osa 1939 Suomen mestaruuden voittanutta joukkuettakin.

Sotavuosina hän jaksoi lomillaankin pallotella häntä 8-9 vuotta nuorempien urhelijanalkujen kanssa, joihin ihan oikeassa edustusjoukkueessa pelannut Varjonen teki vaikutuksen.

Urheilu oli tärkeä osa myös suojeluskuntatoimintaa, ja moni urheilijan lailla myös Varjonen kuului paikalliseen suojeluskuntaan. Huhtikuussa 1940 hän aloitti varusmiespalveluksensa. Kiväärijoukkueen johtajaksi koulutettu Varjonen komennettiin Reserviupseerikurssille, mutta Jatkosodan sytyttyä sai nuori vänrikki uuden komennuksen: Hangon ryhmään, missä osallistui taisteluihin Bromarvin lohkolla.

Sen jälkeen hänen sotapolkunsa jatkui neljän joukko-osaston riveissä, kunnes huhtikuussa 1942 hän aloitti Tiedotuskomppania 7:ssä TK-miehenä.

Aselepo oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä tullut voimaan syyskuun 4. päivä. Suomen vetäytyminen sodasta avasi Puna-armeijan laivastolle vapaan väylän Itämerelle, mikä ei sotaa yhä jatkaville saksalaisille käynyt. Voidakseen edes jotenkin rajoittaa neuvostolaivaston liikkeitä, päätti Saksa pistää täytäntöön jo aikaisemmin tätä skenaariota varten laatimansa suunnitelman Tanne Ost, eli vallata Suursaaren.

Aamuyöstä 15.syyskuuta alkoi Suursaaren taistelu, joka oli ohi jo myöhemmin samana iltana. Saksalaisten tappiot nousivat noin 1400 kaatuneeseen, haavoittuneeseen ja vangiksi jääneeseen, saarta raivokkaasti puolustaneiden suomalaisten puolestaan jäivät noin sataan.

Vangiksi jääneiden joukossa oli myös nyt jo luutnantiksi edennyt Varjonen, yksi Suursaaren joukkojen pidetyimmistä upseereista. Muut vangiksi jääneet suomalaissotilaat saksalaiset jättivät rauhaan, kertovat silminnäkijät Kansa Taisteli-lehden jutussa, mutta aliupseerit pakotettiin polvilleen. Tämän jälkeen eräs saksalaisista ampui hänet.

”Sankarikuolema oli turhista turhin, kun saksalaiset aseveljet ampuivat hänet läksiäisiksi Suursaaren laiturille”, tuhahtaa yksi hänen kanssaan pikkupoikana pallotelleista turkulaisista.

Arvostetun aseveljen teloitus herätti miehissä ymmärrettävän suuttumuksen ja taistelujen päätyttyä yritettiin ampujaa etsiä vangiksi jääneiden saksalaisten joukosta… mutta turhaan.

Neljä päivä myöhemmin Suomi ja Neuvostoliitto allekirjoittivat välirauhansopimuksensa.

Vain 24-vuotiasta Varjosta jäi kaipaamaan murtunut Kerttu-vaimo.


 


Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Pitkälahden koulu, Anttola

Urheiluseura Kadur, Viipuri

Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio

Ylimuonion koulu

Lehtojärven koulu, Rovaniemi

Turun juutalainen seurakunta

Topulin talo, Salo

Rajavartiolaitoksen esikunta

Nuorgamin koulu

Varjosen veljesten muistokivi, Masku

Helsingin Toverit

Lindströmin muistokivi, Loppi

Jaa kirjoitus: