Vuonna 2001 Mikkeliin yhdistyneen Anttolan sankarihautausmaalla lepää 113 sankarivainajaa. Talvisotaan lähdettiin Seurantalolta (Koivulan talolta) , jonne kokoontuneista reserviläisistä valtaosa määrättiin varusteiden luovutuksen jälkeen Jalkaväenrykmentti 37:n I pataljoonan 2. komppaniaan.

Lokakuun loppuun kestäneiden taisteluharjoitusten jälkeen tilanne kiristyi entisestään ja 27.11. pataljoonankomentaja antoi käskyn patruunoiden, rautaisannosten ja lumipukujen jakamisesta. Kolme päivää myöhemmin pahin pelko toteutui: Suomi oli sodassa.

Jatkosodassa suurin osa anttolalaismiehistä taisteli JR 43:n I pataljoonassa.

Pitkälahden kansakoulu avattiin vuonna 1964, jolloin sen oppilasmäärä oli 38. Koulun tullessa lakkautetuksi vuonna 1978 oli määrä pudonut jo kymmeneen.

Monen muun Suomen Pro Patria-taulun lailla on Pitkälahden taulun elämään mahtunut monta vaihetta ja kotia. Alun perin Pitkälahden koulun seinällä paljastettu taulu siirtyi koulun lakkauttamisen jälkeen vuonna 1978 Anttolan kirkonkylän peruskouluun, sieltä 2001 Anttolan yhtenäiskouluun ja sieltä Anttolan entiseen kunnantaloon vuonna 2014, missä se on tätä nykyä näytteillä, nykyisessä Mikkelin kaupungin Anttolan yhteispalvelupisteessä.

Tauluun merkittyjen, 13 kalleimpansa uhranneiden anttolalaisnuorukaisten keski-ikä ei ole kahtakymmentäkuuttakaan.

Tässä ovat heidän tarinansa.

[br]

[br]

Einar Parkkinen (1897-1918)

Pitkälahden Pro Patriasta löytyy poikkeuksellisesti myös yksi Suomen 20 vuotta aikaisemmin jakaneen sodan uhri; vain 21-vuotiaana ilmeisesti omien luodista haavoittuneena menehtynyt (Toivo) Einar Parkkinen.

Hän sai osuman Mäntyharjun taisteluissa 14.2. ja kuoli kaksi päivää myöhemmin Mikkelin lääninsairaalassa.

3.3.1918 järjestetyistä sankarihautajaisista tuli Anttolassa suuri surujuhla, jota seuraamaan saapui miltei koko kylän väki.

”Sinä tulisilmäinen, kirkasotsainen, puhdasposkinen, ryhdikäs nuorukainen”, ylisti Mikkelin suojeluskunnan ja hänen sotatovereidensa seppeleen laskun yhteydessä pidetty puhe.

[br]

[br]

[br]

 

Esko Arokallio (1924-1944)

Armeijan harmaisiin tuolloin 18-vuotias Esko Arokallio asteli lokakuussa 1942, maan jo käydessä jatkosotaa. Jalkaväen koulutuskeskus 3:ssa kolmen kuukauden kiväärimieskoulutuksen saaneella sotamiehellä oli taustallaan kuitenkin myös suojeluskuntatoimintaa.

Sotaan hän lähti JR25:n 3. komppaniassa ja osallistui taisteluihin Maaselän, Juuman, Kaukjärven, Huumolan ja Talin suunnalla, missä kesällä 1944 käytiin ankaria torjuntataisteluita, jotka koituivat myös hänen kohtalokseen.

11 päivää Neuvostoliiton aloitettua Karjalan Kannaksella suurhyökkäyksensä, Arokallio haavoittui. Joukkosidontapaikalta hänet kiidätettiin 27. Sotasairaalaan Vaasaan, jossa hän kuoli saamiinsa vammoihin kaksi viikkoa myöhemmin.

[br]

[br]

[br]

 

Kalle Avelin (1901-1943)

Siviilissä sekatyömiehenä elantonsa ansainneen Avelinin tausta heijastaa paljon tuon aikaista yhteiskuntaa. Hänen vanhempiensa ammatiksi on listattu kuppari (äiti) ja loinen (isä). Hänen oma koulunkäyntinsä jäi niin ikään kansakoulun kolmanteen luokkaan, elantonsa hän ansaitsi siviilissä sekatyömiehenä.

Rintamalle Avelin joutui työvelvollisena. Ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939 käytäntöön pantu laki velvoitti ”jokaisen 18-59-vuotiaan tekemään maanpuolustuksen etua välillisesti tai välittömästi tarkoittanutta työtä.” Tehtävät vaihtelivat, mutta esim. linnoitustöihin velvoitettiin pelkästään talvisodan aikana noin 50 000 työvelvollista. Jatkosodassa työmääräyksen puolustuslaitoksen töihin sai noin 74 000 työvelvollista, joskaan heistä jokainen ei suinkaan päätynyt rakennustehtäviin.

Avelin palveli isänmaataan linnoitusrakennuspataljoonassa 211, joka oli jatkosodassa majoittunut Viitanaan. Sen tehtäviin kuuluivat mm. Nurmoilan lentokentän kunnostustyöt syyskuussa 1941. Asemasodan aikana se vartioi vihollisvankeja Viitanassa. Pataljoona lakkautettiin toukokuussa 1942, eikä Avelinin sen jälkeisestä sotapolusta ole tietoa ennen seuraavaa kesää, jolloin hän oli 66. Sotasairaalassa Äänislinnassa, jossa hänen kerrotaan 1.6. ”kuolleen tautiin”, viikkoa ennen 42-vuotisyntymäpäiväänsä.

[br]

Eino Kilkki (1914-1940)

Vielä armeijaan astuessaan syyskuussa 1938 ei sekatyömiehenä elantonsa siviilissä ansainnut Kilkki varmastikaan aavistanut, kuinka pian taidot testattaisiin tositoimissa.

Kaksi kuukautta sen jälkeen, kun konepistoolimies oli elokuussa 1939 kotiutunut Käkisalmelta Savon Jääkärirykmentistä jääkärinä, alkoivat Ylimääräiset Harjoitukset ja seuraavan kuun lopussa olikin edessä lähtö rintamalle.

3. Prikaatin 1.pataljoonassa konepistoolimiehenä palvelleen Kilkin sotapolku eteni Karjalan kannaksella Muolaalle, jossa se tuli päätökseensä 12.2.1940. Pakkanen oli kuluneen kuukauden aikana painunut pahimmillaan -37:een. Edellisenä päivänäkin se on ollut -30. Aamulla 5.45 tuli käsky: marssivalmiiksi, ei autoja. 6.15. Joukkosidontapaikalle lähetetään kaksi haavoittunutta ja yksi kaatunut: Eino Kilkki.

[br]

Eino August Kilkki (1917-1940)

Maanviljelijäperheen kasvatti Eino August päätyi maanviljelijäksi itsekin. Varusmiespalveluksensa hän suoritti Uudenmaan Rakuunarykmentissä 3.7.1936 – 17.6.1937. Talvisotaan hän lähti Mikkelissä perustetun Jalkaväkirykmentti 37:n I pataljoonan 2. komppaniassa, kuten valtaosa anttolalaismiehistä.

Tammikuun puoltaväliä lähestyttäessä oli kiväärimiehenä isänmaataan palvellut sotamies Kilkki rykmenttinsä kanssa asemissa Ruokojärvi-Ruhtinaanmäki- tien pohjoispuolella, torjuen vihollishyökkäyksiä. 13.1. Ruhtinaanmäen eteläpuolelle asettunut vihollinen irtaantui ja komppaniasta lähti hiihtopartio sen perään heidän joukossaan sotamies Kilkki. Juttuselässä hän sai vihollisosuman ja haavoittui vaikeasti, kuollen kaksi päivää myöhemmin 16. Sotasairaalassa Sortavalassa.

[br]

Mikko Kilkki (1920-1944)

Talvisodassa kaatunut Eino Kilkki ei jäänyt vanhempiensa Ville ja Ada Kilkin ainoaksi menetykseksi. Jatkosodassa uhrauksista suurimman antoi hänen kolme vuotta nuorempi veljensä Mikko.

Kaksi viikkoa talvisodan raskaan rauhan jälkeen asepalvelukseensa Jalkaväen koulutuskeskus 6:ssa astunut sotamies Kilkko pääsi armeijasta huhtikuussa 1942, jonka jälkeen hänen tiensä vei JR 1:n 2. konekiväärikomppaniassa Nuijamaan, Ojajärven, Kaukolan, Räisälän, Pasurinkankaan, Valkjärven ja Lempaalan kautta Valkeasaareen, keskelle Neuvostoliiton kesällä 1944 Karjalan kannaksella aloittaman suurhyökkäyksen verisimpiä taisteluita.

Pelkästään suurhyökkäyksen alkamispäivää 9.6. seuranneena päivänä taisteluissa kaatui 800 sotilasta, moni heistä juuri Valkeasaaressa. Käytännössä mitään ei ollut tehtävissä. Jälkeenpäin paikalla olleiden mukaan vain sana ”verilöyly” on riittävä kuvaamaan, mitä Valkeasaaressa noina päivinä tapahtui. C.G.E. Mannerheim itse kutsui kesäkuun 10. päivää  ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

Gongenitsassa taistellut sotamies Kilkki haavoittui tuon päivän taisteluissa vaikeasti ja joutui pian tämän jälkeen vihollisen vangiksi. Tuon jälkeen pojasta ei enää kuultu ja hänet on merkitty ”sotavankeudessa kuolleeksi.”. Erään silminnäkijän mukaan vihollinen ampui hänet heti vangiksi saatuaan.

29.8.1947 hänet julistettiin virallisesti kuolleeksi.

[br]

Otto Kilkki (1903-1941)

Myös Eino Augustin vanhemmat Oskari ja Miina Kilkko menettivät Suomen sodissa kaksi poikaansa. Talvisodassa kaatui Eino August, jatkosodan hyökkäysvaiheen ollessa kiivaimmillaan oli hänen isoveljensä, Otto Vilhelmin vuoro.

Veljensä lailla Otto oli seurannut isänsä jäljissä maanviljelijäksi, mutta olisivat ovet tälle teräväpäiselle nuorukaiselle olleet auki muuallakin. Kuusivuotisen kansakoulun päättötodistuksessa oli hänellä vuonna 1917 pelkästään kymppejä ja ysejä. Hän oli myös suojeluskunta-aktiivi ja Pitkälahden raittiusseuran sihteeri. Hänet tunteneet kuvailivat häntä ”isänmaalliseksi, vakaaksi luonteeksi” jolla oli ”hyvä käsiala ja nikkarintaidot.”

Aliupseerina armeijasta kotiutunut oli saanut koulutuksen pikakiväärimieheksi. Talvisodassa alikersantti Kilkki palveli ryhmänjohtajana Erillisessä Polkupyöräkomppaniassa sekä komentajansa, jääkärimajuri Heikki Jussilan mukaan nimetyn Osasto Jussilan riveissä.

Vuoden verran hän ehti olla reservissä, ennen kuin tuli jälleen kutsu ylimääräisiin harjoituksiin. Ensimmäisenä liikekannallepanopäivänä 18.6.1941 hän kokoontui muiden anttolalaismiesten kanssa kansakoululle, missä heistä muodostettiin JR 43:n I pataljoonan 3. komppania. Vain kaksi kuukautta myöhemmin hän oli jo kuollut.

Häneltä jäi vaimo ja pieni lapsi.

[br]

Eino Kontio (1917-1941)

Ihan kuin isänmaansa, joka nyt kutsui häntä puolustamaan itseään, oli suojeluskuntatoiminnassa ansioitunut Eino Kontio sotaan joutuessaan vasta 22-vuotias.

10 päivää sen jälkeen, kun tähystäjä-aliupseeri oli päässyt armeijasta, talvisota syttyi.

Kersanttina kotiutunut Kontio palveli maataan talvisodassa Jalkaväen koulutuskeskus 5:n kouluttajana sekä joukkueenjohtajana Osasto Moisiossa. Jatkosotaan hän lähti JR 43:n I pataljoonan 3. komppaniassa.

Komppania ylitti vanhan, välirauhan aikaisen rajan 5.8. Rautjärvellä Miettilän kylän kohdalla, jossa Ilmeelle menevän tien varsilla kerrottiin lojuneen ”kaatuneita vihollisia, kuolleita hevosia ja runsaasti naapurin kalustoa.”

Pataljoona sai käskyn ottaa Marjakoski haltuun seuraavana päivänä. Klo 8.30 seuraavana päivänä Marjakoski oli vallattu, mutta eteneminen Hiitolan suuntaan törmäsi Alasjärven kannaksella kovaan vihollisvastustukseen. Klo 11.15 kaatuu Kontion komppanian päällikkö, hetki myöhemmin kersantti Kontio.

[br]

[br]

Jaakko Korpikallio (1907-1940)

Akateemisilla lahjoillaan jo varhain vaikutuksen tehnyt Korpikallio oli Mikkelin lyseosta ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen vuonna 1927 jatkanut opintojaan Helsingin yliopistoon, missä hän valmistui filosofian tohtoriksi, toimien myöhemmin historian ja yhteiskuntaopin tuntiopettajana Kallion yhteiskoulussa. Vahvaa oli myös hänen isänmaallisuutensa: suojeluskuntatoiminnan lisäksi hän esitelmöi Akateemisessa Karjala-Seurassa. Vapaa-ajallaan suomen lisäksi ruotsia, englantia kuin saksaakin taitava tohtorismies rentoutui mm. verkkopallon parissa.

Vänrikki Korpikallio oli RUK 21-kurssin satoa ja palveli talvisodassa JR 37:n II pataljoonan 6. komppanian toisen kiväärijoukkueen johtajana. Tammikuussa 1940 olivat taistelut vieneet hänet Laatokan koillispuolen maastoon, missä hänen kohtalokseen koituivat hänen silmälasinsa.

Onnistuneen hyökkäyksen jälkeen joukko oli pysähtynyt hetkeksi asemiin hengähtämään kuopissaan, edessä aukeavaa maastoa tarkkaillen. Pakkasesta johtuen Korpikallion lasit olivat niin huurteessa, ettei hän nähnyt niillä mitään. Hän otti ne pois silmiltään pahinta huurretta niistä pois pyyhkien ja nousi samalla puolittain pystyyn nähdäkseen vihollisasemat paremmin. Vihollisen keskittymistä ei herpaannuttanut edes armoton pakkanen, vaan kiväärin tähtäimeen nyt noussut Korpikallio sai osuman rintaansa. Kiväärikranaatin sirpaleet tekivät niin pahaa jälkeä, että hän kuoli joukkosidontapaikalle tuotaessa.

[br]

Lauri Laamanen (1918-1941)

Neljän kansakoululuokan jälkeen Lauri Laamanen jatkoi kansanopistoon, elättäen itsensä myöhemmin maanviljelyksellä. Varusmiespalveluksensa hän aloitti 19.1.1940 Jalkaväen koulutuskeskus 6:ssa ja sille tielle jäi. Jatkosodan alettua hän siirtyi Jääkäripataljoona 3:n 1. komppanian riveihin.

13.7.1941 jatkosota ei ollut kestänyt kolmeakaan viikkoa. Aamupäivällä pataljoona valtasi Uuksun kylän, missä tuhottiin viholliselta jatkosodan ensimmäiset kevyet panssariautot ja -vaunut. Eteneminen kohti Jalovaaraa aloitettiin myöhemmin iltapäivällä. Klo 17.50 pataljoona hyökkäsi tykistön tulivalmistelun jälkeen vihollisasemiin ja valtasi ne. Hinta oli kuitenkin korkea: pataljoona kärsi taisteluissa merkittäviä tappioita. Yksi heistä oli korpraali Laamanen.

Hänet haudattiin Korpiselän sotilashautausmaahan, mistä hänet kaivettiin asemasotavaiheen alettua ja tilanteen rauhoituttua takaisin ylös ja tuotiin kotiin. Perhe pääsi hautaamaan poikansa Anttolaan 22.2.1942.

[br]

Pulkkinen Veikko (1923-1943)

Muuttuneita aikoja kuvaa myös Veikko Pulkkisen sukupuu, joka tuntemattomaksi merkityn isän sijaan sisältää pelkästään hänen äitinsä, irtolaiseksi mainitun Idan. Kansakoulun jälkeen hän kouluttautui puusepäksi, mitä sivusivat hänen tehtävänsä rintamallakin.

Jalkaväen koulutuskeskuksessa 5 suorittamansa, vain neljään kuukauteen jääneen varusmiespalveluksensa turvin hän lähti rintamalle Äänislinnan alueelle toukokuussa 1942, missä hän sai ”saunajoukkomiehen” tehtävät. Kom.K.Airaksessa ja Puhdistusosasto Kokossa hän huolehti vallattujen alueiden kasarmien desinfioinnista sekä sotavankileirien, täisaunojen ja saunojen puhdistamisesta.

Ilmeisesti näissä tehtävissä hän sairastui niin vakavasti, että joutui hoidettavaksi 17. Sotasairaalaan Mikkelissä, missä hän kuoli 4.6.1943. Tasan kolme kuukautta aikaisemmin hän oli täyttänyt 20.

[br]

Viljo Rasa (1909-1940)

Maanviljelijänä ja rahtimiehenä siviilissä työskennellyt Rasa on  – vain 30-vuotiaana! – yksi Pitkälahden Pro Patria-taulun senioreista. Varusmiespalveluksensakin hän ehti suorittaa jo 1930-1931, puolet siitä ajomiehenä, toisen puolen kiväärimiehenä, missä roolissa hän lähti talvisotaankin.

Monen muun anttolalaismiehen lailla Rasa kuului JR 37:n I pataljoonan 2. komppaniaan.

Laatokan koillispuolelle edenneitä joukkoja oli tammikuun puolen välin jälkeen edessä sitkeät mottitaistelut, joissa suomalaiset tuhosivat saarretut puna-armeijan joukot yksi toisensa jälkeen. 28.1. oli vuorossa Pien-Kelivaaran motti, mitä anttolalaiset yrittivät vallata useaan eri otteeseen. Motista saatu sotasaalis oli runsas, samoin kuin viholliselle aiheutetut tappiot. Jopa 400 arvioitiin kaatuneen, ja n. 150 antautui vangiksi. Tappioitta ei jääty tosin Rasan komppaniassakaan: yhden kaatuneen lisäksi haavoittui neljä, joista kolme niin vakavasti, että kuolivat vielä saman vuorokauden aikana saamiinsa vammoihin kenttäsairaalassa.

Yksi heistä oli sotamies Rasa.

[br]

Venäläinen Vilho (1914-1944)

Suomen armeijan riveissä kuoli vuosien 1939-1945 sodissa 63 Venäläistä. Yksi heistä oli sekatyömiehenä itsensä ja vaimonsa elättänyt Vilho Venäläinen, joka tunnettiin synnyinseuduillaan Anttolan Törisevässä ”Törisevän isona poikana”. Talvisodassa hän taisteli JR 64:ssa kiväärimiehenä, jatkosotaan hän lähti Jääkäripataljoona 4:n 3. komppaniassa, missä hän toimi niin kiväärimiehenä kuin sairaiden kantajana.

Hän oli mukana Kokkarin, Vilokin, Koirinojan, Petroskoin (Äänislinna), Stalinin kanavan. Bulajevan, Länsi-Syvärin, Kivennavan ja Kuuterselän taisteluissa. Monesta tiukasta paikasta ja ankarista vetäytymistaisteluista selvinneen miehen sotapolku päättyi viimein Rokkalanjoelle kesäkuussa 1944.

Hänen taistelutoverinsa kertoi myöhemmin kesäkuun 19. päivän tapahtumista seuraavasti:

”Vihollisen hyökätessä asemiin juuri linjasta vetäydyttäessä yllätti joukkueen kova vihollisen tykistökeskitys, jolloin jääkäri Venäläinen jäi haavoittuneen vangiksi.”

Toisaalla kerrotaan Venäläisellä olleen vastassa kymmenen vihollissotilasta – mitään mahdollisuuksia hänellä ei siis koskaan ollut. Viiden kuukauden vankeusaikana Tsherepovetsissa Venäläinen oli surkeissa oloissa ja sairastui vakavasti mm. erilaisiin puutostauteihin. Sotavankikaverinsa kertoman mukaan Venäläisen oli ollut tarkoitus päästä pois leiriltä heti ensimmäisessä vankienvaihdossa, mutta vankeja kuljettaneet vaunut olivat jo täynnä.

Seuraava kuljetus tuli liian myöhään. Venäläinen kuoli venäläisten vankeudessa 2.12.1944.

[br]

 

[br]

[br]

Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa?

Ota yhteyttä toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

 

[br]

Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta