Neuvostoliiton ilmapommitukset ja tykistökeskitykset Viipuriin kiihtyivät helmikuun alkupuolella 1940. Punatähtiset pommikoneet hyökkäsivät kaupunkiin lähes kymmenen kertaa päivässä ja kerrallaan kaupungin yllä saattoi olla lähes 100 konetta.

Pääosa pommituksista tähtäsi rautatieaseman ratapihaan. Hyvinkäällä sijaitsevaan Rautatiemuseoon tallennetut asiakirjat puhuvat karua kieltä Viipurin ahdingosta riittävän ilmatorjunnan puutteessa.

Helmikuun 18. päivänä pommitus katkaisi sekä kaupungin että VR:n vesijohtoverkostot ja pommituksessa tuleen syttyneet asema-alueen varastorakennukset saatiin sammutettua vain palontorjuntajunan 15 000 litran vesisäiliön turvin. Samana päivänä katkesivat myös sähkönsiirron korkeajännitekaapelit, eikä dieselvaravoimalaa saatu käyntiin, joten valaistuksessa jouduttiin rautatiealueella turvautumaan öljytuikkuihin. Samoin puhelinyhteydet muille asemille katkesivat. Tuona päivänä rautatieaseman tienoille pudotetuista 65 pommistakin huolimatta aseman kautta kulki päivän aikana yli 50 junaa.

[br]

[br]

Lähtö Viipurista

Kaksi päivää myöhemmin vihollisen pommikoneet tuhosivat Viipuria koko päivän aina klo 17.25 asti. Ratapihalla katkesi taas kymmeniä kiskoja ja 30 tavaravaunua pirstoutui. Ratojen korjausjunia tarvittiin kuitenkin muuallakin Karjalan kannaksella, joten Viipurin asemalla muodostettiin henkilökunnasta korjausryhmiä, jotka täyttivät pommikuoppia ja raivasivat tuhottujen junavaunujen jäännöksiä raiteilta. Tämän jälkeen hommiin pääsivät raiteiden asentajat. Työ jouduttiin tekemään öisin, koska vihollishävittäjät yrittivät päivisin estää ratojen korjauksen konekivääritulituksillaan.

Pian vihollisen raskas tykistö oli jo ampumaetäisyydellä kaupungista. Työskentely rautatieasemalla alkoi olla mahdotonta, joten rautatieläisten käskettiin poistua Viipurista 23.3.1940 keskiyön jälkeen lähtevällä junalla. Samalla junalla oli poistumassa pääosa kaupungin siviiliväestöstä.

Myöhemmin rautatieläisten saama poistumiskäsky todettiin virheelliseksi. Jäljellä oleva rautatiekalusto evakuoitiin Viipurista länteen seuraavan kolmen päivän aikana, minkä jälkeen asema toimi enää läpikulkupaikkana. 29.2.1940 pääosa rautatieläisistäkin jätti Viipurin muutamassa veturin hinaamassa vaunussa.

Viimeinen korjauskomennuskunta marssi järjestyksessä majapaikastaan SOK:n varaston kellarista ja asettui puoliympyrään Viipurin rautatieaseman aulaan. Vihollisen tykistön kranaattien ulvoessa yllä, kajautti joukko tyhjässä asemahallissa Karjalaisten laulun. Sen päätyttyä rautatieupseeri piti puheen, jonka lupaus jäi kaikumaan halliin ja kuulijoiden mieleen.

”Me jätämme nyt kaiken ympärillämme, mutta emme jätä sitä iäksi. Me palaamme tänne vielä kerran ja lupaamme rakentaa rauniot uudelleen. Ellei se ole mahdollista, niin me lupaamme sen lastemme ja lastenlastemme puolesta. ”

Tuon jälkeen paikalla olijoilta komennettiin lakit päästä ja osasto lauloi Jumala ompi linnamme-virren. Sitten, klo 20.50, lähti Viipurin asemalta viimeinen evakkojuna, toista viikkoa sen jälkeen, kun viimeiset siviilihenkilöt olivat kaupungista poistuneet.

[br]

[br]

Lupaus lunastetaan

Kaksi viikkoa myöhemmin koitti kauan odotettu rauha ja aseet vaikenivat. Aselepo astui voimaan 13.3.1940 klo 11 ja kolme tuntia myöhemmin Viipurin linnassa vielä tuolloin liehunut Suomen lippu laskettiin alas.

Rauhan ehtojen selvittyä koko Suomelle valkeni sen hirvittävä hinta. Karjala oli menetetty. Viipuri oli viety. Järkytys siitä oli niin suuri, että maassa oli suruliputus.

Reilu vuosi myöhemmin, juhannuksena 1941, suomalaiset kerääntyi radioidensa ääreen ja saivat kuulla, kun presidentti vahvisti pahimman pelon toteutuneen. Suomi oli taas sodassa. Sotaan lähtevät tiesivät, mitä heiltä odotettiin: mikä oli aikaisemmassa sodassa viety, haettaisiin nyt takaisin.

29.8.1941, tasan 16 kuukautta siitä, kun lupaus oli Viipurissa ääneen lausuttu, suomalaisjoukot valtasivat Viipurin. Kello 17.35 Viipurin linnan torniin vedettiin Suomen lippu. Lupaus oli vihdoin lunastettu.

[br]

[br]