Eila Berbetua Suomalainen (os. Askonen) on yksi Nuijamaan sotaveteraaniyhdistyksen kolmesta viimeisestä veteraanista.

Erikoisen toisen nimensä Eila sai kummiltaan, joka oli ihastunut siihen kuultuaan Nuijamaan kanttorin samannimisestä tyttärestä. Nimen alkuperä on tuntematon, toisin kuin Eilan oma tausta, josta hän kertoo 93-vuotiaanakin selkeästi ja kuulijan mukaansatempaavasti.

Tätä nykyä hän asuu tosin Lappeenrannassa, mutta osallistuu yhä Nuijamaan veteraaniyhdistyksen toimintaan ja tilaisuuksiin.

Ihan rajan pinnassa sijaitseva Nuijamaa sai enemmän kuin osansa sotavuosien kurimuksesta, menettäen ne päättäneessä rauhassa liki 2/3 pinta-alastaan. Koville joutui väkikin.

– Evakossa olen ollut kolme kertaa. Ensimmäinen evakkomatka tehtiin 2.-3.3.1940 härkävaunuissa Elisenvaaran kautta Jyväskylään, sieltä Toijalan kautta Uuteenkaupunkiin ja sieltä vielä Laitilaan. Talvisodassa menetimme kotimme, mutta pääsimme takaisin sodan päätyttyä. Toisella kertaa, Jatkosodan alkaessa 1941, jouduimme lähtemään uudelleen. Tällöin olimme evakossa Artjärvellä. Niin sanottujen puhdistustöiden jälkeen pääsimme muuttamaan elokuussa takaisin.

Nuijamaan siviiliväestö siirrettiin Jatkosodan alta turvaan vihollisen tykistökeskityksiä, joiden seurauksena mm. Nuijamaan kirkko paloi kesäkuussa 1941. Ensimmäiset kuolonuhrit koettiin vain päiviä myöhemmin, 4.7.1941, kun Nuijamaalla toimineen rajavartioaseman läheisyyteen kohdistuneessa tykistötulessa kuoli kaksi sotilasta sekä kaksi lottaa.

Eilan kolmas evakkomatka alkoi 20.6.1944. Sillä kertaa 16-vuotias tyttö toimi karjan evakuointitehtävissä Hauholle, minkä perusteella myöhemmin sai rintamatunnuksensa.

– Siellä kuuden hengen perheellämme (äiti, isoisä ja neljä lasta) oli käytössä yksi kammari. Sittemmin asuinpaikaksi tuli Hauhon pappila, missä ei kuitenkaan kauaa ehditty olla ennen kuin nostomiehenä ollut isä tuli Kokkolasta. Hänen kanssaan lähdettiin takaisin vallattuun kotikylään, missä odottivat maatalon syystyöt. Rauhan tultua pääsimme taas kotiin, sillä se jäi rajan tälle puolelle.

Elämän eväät

Askosen perheellä oli maatila ja elämän täytti maatilan työt, mihin jokainen perheenjäsen osallistui voimiensa myötä. Vapaa-aikana kylässä kului yhteisten harrastusten, mm. nuorisoseuran ja marttojen parissa. Kansakoulu oli keskeinen kokoontumispaikka ja opettajalla oli keskeinen sija harrastustoiminnassa. Tuolloin yhdessäolo oli tärkeää, Suomalainen muistuttaa.

Yli 80 vuoden takainen Talvisodan syttyminenkin on jäänyt mieleen.

– Kävin kotikylästäni Askolasta käsin Myrän kansakoulua, joka sijaitsi lähellä nykyistä rajaa. Marraskuun viimeisenä päivänä me oppilaat olimme rivissä koulun edessä ja odotimme tunnille pääsyä. Siinä ollessamme kuului jyrähdys ja opettaja sanoi, että nyt se sota syttyi. Silloin itkettiin!

Opettaja oli järkyttynyt, mutta niin olivat lapsetkin. Koulutyö loppui siihen. Pelättiin Viipurin suunnasta tulevia lentokoneita.

ottien paikallisosasto oli Nuijamaalle perustettu 1920. Myrän koulupiirissä pikkulottia johti opettaja Tyyne Sunimento ja palattuaan Artjärveltä evakosta elonkorjuun aikaan syksyllä 1941, heihin liittyi 13-vuotias Eilakin.

– Meitä oli toiminnassa mukana kymmenisen nuorta, toiset jopa viisikin vuotta minua nuorempia, veteraani muistelee.

– Tuolloin alettiin Nuijamaan jaostossakin valmistaa varusteita rintamamiehille. Tarvikkeista oli pulaa. Varastoihin oli kuitenkin jäänyt runsaasti villavaatteita. Niitä purettiin langoiksi ja niistä voitiin työilloissa ja kotityönä valmistaa lämmintä rintamalle. Sen lisäksi kierrettiin sideharsoja rulliksi ja tehtiin mm. kasvosuojuksia ja jalkarättejä. Lapin sodan aikaan lähetettiin vaateapua, lähinnä niille, jotka olivat joutuneet Lapista evakkoon.

Vaikka Lotta Svärd jouduttiin 1944 rauhansopimuksen ehtojen vaatimana lakkauttamaan, ei tyttöjen toimeliaisuus kadonnut mihinkään. Kun lottatoiminta loppui, niin siinä mukana olleet siirtyivät pääasiassa marttoihin.

– Lottatoiminnan lopettaminen tuntui vaikealta, hän tunnustaa.

Marttailusta tuli kuitenkin pitkä ja tärkeä jakso hänen elämässään. Vielä Nuijamaalla asuessaan oli Eila oli aktiivisesti mukana martoissa, toimien mm. yhdistyksen sihteerinä.

Taitava hän on käsistään yhä, mistä kertoo olohuoneen seinää komistava, vuonna 1977 valmistunut Marras-niminen ryijy. Vuosien varrella on Eilan käsissä valmistunut lahjaksi lukuisia raanuja, ryijyjä ja täkänöitä (suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluva villakudonnainen). Itselleen hän teki pukukankaan ja täkänän Nuijamaan maatalousnäyttelyyn vuonna 1963.

Kodissa saadut taidot ohjasivat Eilaa opintojen valinnassa. Ensin hän kävi kansanopiston Lahdessa, sitten Lappeenrannassa naiskotiteollisuuskoulun ja talouskoulun. Muulloin elämän täyttivät maatilan moninaiset työt.

Sodan jälkeiset vuodet olivat maatilalla työntäyteiset. Tarvikkeista oli pula ja kaikki, mitä voitiin, valmistettiin kotona. Niukkuus vallitsi kaikkialla ja kaikilla oli sama tilanne, hän muistuttaa.

– Marjat ja sienet kerättiin metsistä. Pyrittiin säästämään ja tekemään kotona kaikki. Vähän kerrassaan edettiin parempaan, mitä nykyään ei ymmärretä.

Rinta rinnan veteraanityössä

Tulevan puolison kanssa välit lämpenivät Eeron palattua vastavalmistuneena maatalousteknikkona kotipitäjäänsä Nuijamaalle, missä hän teki uransa neuvontajärjestön maatalousneuvojana.  Tutuiksi nuoret olivat tulleet erilaisten rientojen myötä jo aiemmin, sillä heicän lapsuudenkotinsa sijaitsivat vain muutaman kilometrin päässä toisistaan.

Vuonna 1956 avioitunutta pariskuntaa yhdistivät mm. yhteiset harrastukset.

– Tanhu, kuorot, voimistelu…” Eila listaa.

– Eero soitti viuluakin. Vielä Lappeenrantaan muutettuammekin kävimme Nuijamaalla kuoroharjoituksissa.

Toimeliaan rouvan päivät pysyivät työntäyteisinä: vastuu kodista ja lapsista oli paljolti hänen harteillaan, sillä puolisolla oli runsaasti työhön liittyviä matkapäiviä. Apua tarvittiin myös Eeron kotitilalla.

Kotiseuturakas pariskunta oli myös aktiivisesti mukana paikallisessa veteraanitoiminnassa. Sotaveteraani Eero oli vuonna 1970 perustamassa Nuijamaan veteraaniyhdistystä, Eila puolestaan Nuijamaalle 1990 perustettua naisjaostoa, Nuijamaan Veteraaninaisia. Aktiivisesta järjestötoiminnasta kertovat työhuoneen seinillä riippuvat lukuisat kunniakirjat ja muut huomionosoitukset.

Veteraanistatuksen naisille antavasta rintamapalvelustunnuksesta säädettiin Suomessa lailla vuonna 1978, mutta Eila itse tuli hakeneeksi sitä vasta 1990.

– En ollut osannut sitä ajatella aiemmin, mutta yhdistys selvitti asiaa vähän kerrassaan, hän kertoo nyt.

Sen ansiosta hän on päässyt osalliseksi veteraaniliittojen edunvalvontatyön takaamista palveluista ja etuuksista.

Veteraanitoiminnan hyväksi puoleksi hän nostaa mm. sen, että naiset ovat olleen etenkin pienemmillä paikkakunnilla mukana siinä missä miehetkin.

– Parasta ovat olleet erilaiset tapaamiset, matkat ja yhteiset asiat. Teimme mm. retkiä Valkealaan, minne sijoitettiin sodan jälkeen paljon Nuijamaan evakkoja. Nykyään meitä veteraaninaisia on kolme.

Leskeksi Eila jäi 2010.

Rauha on ilon aihe

Ajallisesti sota on jo kaukana takana, ja sinne Eila haluaa sen ajatuksissaankin jättää. Rajan läheisyys on kaikki nämä vuodet ollut osa hänen elämäänsä.

– Sota oli sotaa, nyt eletään rauhanomaista rinnakkaiseloa, mihin pienen ihmisen on tyytyminen. Mm. kuoron kanssa on tehty matkoja Viipuriin ja Pietariin. Lisäksi on viety hyväntekeväisyyspaketteja naapurimaan vähäosaisille, hän kertoo.

Sodan jälkeen hänen sukupolvensa vastuulle jäi vielä sodan jälkipyykkikin: sotakorvauksineen ja maan jälleenrakentamisineen. Tämäkään ei kuitenkaan ole jättänyt katkeruutta.

– Ei sitä niin koettu. Toivottiin ja pyrittiin vain parempaan, niin kuin turvaamaan lapsille koulutus.

Tulevaisuuskaan ei häntä huoleta.

– Toivotaan parasta. Kaikessa on Suomessa menty eteenpäin. Ihmisten kanssakäyminen on tosin vähentynyt, myös suvun kesken. Myös nuorten toiminta on erilaista, hän suree.

– Niin kauan kuin veteraaneja on, heistä on pidettävä huolta parhain päin koko loppuelämän, Suomalainen toteaa, kiitollisena siitä, että hänen kohdallaan palvelut ovat toimineet.

Ei veteraaneja ja heidän perintöään tulisi kuitenkaan unohtaa siinäkään vaiheessa, kun heitä ei enää keskuudessamme ole, hän painottaa.

– Se pitää ottaa huomioon kouluissa Suomen historian opetuksessa.