Vähän aikaa sitten 94 täyttäneenä hämeenlinnalaisveteraani Esko Paakkala kertoo edustavansa ”sotaveteraanien kiihtyvällä vauhdilla harvenevan joukon nuorinta ikäpolvea.”

– Tällä hetkellä meitä on elossa enää n. 8500 ja keski-ikä on 95 vuotta. Tilastotutkijat ovat arvioineet että viiden vuoden kuluttua on rintamatunnuksen omaavia sotaveteraaneja ja lottia n. 1800.

[br]

[br]

Kolmen sodan muovaama nuoruus

– Sotaveteraanien sotatiestä puhuttaessa kerrotaan yleensä monivuotisesta elämästä korsuissa ja juoksuhaudoissa. Meidän nuorempien ikäluokkien sotatie on ollut hieman erilainen, Paakkala huomauttaa.

”Nuoruudestaan” huolimatta joutui hänkin seuraamaan läheltä maatamme ravistelleita kolmea sotaa.

– Talvisodassa olin kotirintamalla 14-vuotiaana suojeluskuntapoikana ja toimin mm. esikuntalähettinä ja kutsuntakirjeiden jakajana. Ei ollut mukavaa koputella ihmisten asuntojen ovilla ja ojentaa määräys. Jouduin vielä pyytämään niihin kuittauksetkin. Erään mökin isäntä vimmastui niin, että heitti minua puuklapilla. Tuli äkkilähtö ja kuittauskin jäi saamatta, Paakkala muisteli tilannetta jälkeenpäin Sotaveteraani-lehden haastattelussa.  

Lisäksi hän toimi lottien apuna ilmavalvonnassa ja puhelinkeskuksissa. Myös Hämeenlinna sai osansa Talvisodan pommituksista. Tuhoisin oli 13.1.1940 kaupungin itäosaan suuntautunut isku. Paakkala muistaa päivän yhä ja kertoo pakkasta olleen 30 astetta.

– Pommitus oli nuorelle pojalle hirvittävä kokemus. Kotini vaurioitui ja ympäriltä kuoli 14 henkilöä.

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 tuolloin 15-vuotiaan Paakkalan tehtävät laajenivat vartiointitehtäviin.

– Iän karttuessa mukaan tulivat vartiovuorot mm. silloilla ja ammuslataamossa, desanttijahdit ja sotavankien vartiointi maatiloilla. Jännitystä riitti 16-vuotiaalle pojalle vartioidessa yksinään 10 sotavankia mottimetsässä, hän muistelee.

– Talon vanhaisäntä oli antanut minulle eväspussiin pistoolin kaiken varalta. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut käyttää.

Talvisin piti kouluikäisten yrittää käydä kouluakin, mutta katkonaiseksi se jäi. Paakkala muistuttaa, että suurin osa miehistä oli rintamalla, jolloin kotirintaman kaikki työt jäivät siellä olevien naisten. vanhusten ja jossain määrin myös vanhempien lasten vastuulle. Kaikki tämä huolimatta musertavasta huolesta rintamalla olevista rakkaista.

– Koko ajan oli pelko sydämellä isästä, palaako hän vielä kotiin, hän huokaisee.

[br]

[br]

19-vuotias sotaveteraani ja -invalidi

Loppukesästä 1943 oli Paakkalan vuoro astua armeijaan.

– Olin silloin 17-vuotias. Lyhyen koulutusvaiheen jälkeen minut määrättiin tykkimiehenä Syvärin taakse Semenskiin. Sodan edetessä, kesän kynnyksellä 1944, sieltä lähdettiin monien vaiheiden jälkeen vetäytymään Suomen entiselle rajalle. Väliin mahtuivat kovat taistelut Lotinapellossa, vihollisen maihinnousun torjuntataistelu Tuulosjoella ja loppusota Nietjärvellä.

1925 syntyneenä joutui hän vielä Lapin sotaankin, mutta kertoo, että tykkimiehenä hänen kokemuksensa siitä jäivät vähäisiksi.

– Sodan loputtua olin 19-vuotias sotaveteraani ja sotainvalidi. Minulla oli kuitenkin onni mukana ja selvisin sotatiestäni pienin vaurioin, hän pohtii.

[br]

[br]

Aktiivinen yhdistystoimija

Sodan jälkeen hän on ollut aktiivisesti mukana aiheeseen liittyvässä yhdistystoiminnassa.

– Aluksi Vapaussodan perinneyhdistyksessä puheenjohtajana 10 vuotta ja vähitellen myös viime sotiin liittyvässä perinnetyössä. Olen edelleen Hämeenlinnan Seudun Sotaveteraaniyhdistyksen varapuheenjohtaja ja Sotaveteraaniliiton hallituksessa.

– Sotaveteraanien yhdistystoiminta on kohdistunut vuosikymmenten ajan samaan kohteeseen: tunnuksen omaaviin sotaveteraaneihin ja lottiin sekä puolisoihin, leskiin ja sotaorpoihin. Vuosien kuluessa toiminnan ajankohtaisuustarve vain on vaihdellut.

Tästä ja veteraaniliittojen edunvalvonnasta hänellä on pitkän linjan kokemus ja näkemys. Virkeä veteraani vaikuttaa yhä myös juuri 40-vuotisjuhlaansa viettäneessä Rintamaveteraaniasiain neuvottelukunnassa (RINE).

– Sotien jälkeen oli yhteiskunnan isoina haasteina veteraanien paluu siviiliin ja vaikeasti vammautuneiden sotainvalidien hoidon ja toimeentulon järjestäminen. Vuonna 1948 säädetty sotavammalaki kohensi hieman sotainvalidien asemaa. Sodassa vammautuneet miehet ja naiset ovat saaneetkin vuosien varrella oikeutetusti kohennettua korvausturvaansa.

Muille tuki on sen sijaan ollut työn takana, hän huomauttaa.

– Sodasta palanneista veteraaneista vain osa pääsi maanhankintalain tukien piiriin, vaikka maaseudulla tarve oli suuri. Maamme oli sodissa köyhtynyt, eikä poliittinen ilmapiirikään ollut veteraaneille myönteinen. Huipentumana kuuli joskus sanottavan ”mitäs menitte sinne!” Kesti vuosia, ennen kuin valtiovalta alkoi järjestää tukea muille sotaveteraaneille, mutta vähitellen  veteraanien etuudet ovat kuitenkin parantuneet, hän kiittelee.

[br]

[br]

Vuosien varrella saavutettu edistys

Vuonna 1971 säädettiin rintamasotilaseläkelaki, joka vuonna 1977 korvattiin uudella, rintamasotilaseläkejärjestelmän kansaneläkejärjestelmästä omaksi kokonaisuudekseen irrottaneella lailla. Samana vuonna aloitettiin myös rintamalisän maksu. Pienituloisimmille veteraaneille maksettava ylimääräinen rintamalisä saatiin aikaan vuonna 1986.

1960-luvulta alkaen sotaveteraanitoimintaan kuulunut kuntoutus oli pitkään järjestökentän varassa. Valtio alkoi tukea sitä vasta 1970-luvun lopulle tultaessa.

Määrärahat pysyivät kuitenkin pitkään kaukana riittävistä: vielä 80-ja 90-luvuilla vuosittain kuntoutukseen päässeiden määrä laskettiin vain tuhansissa, vaikka esimerkiksi vuonna 1985 rintamalisää saavia oli yli kymmenkertainen määrä verrattuna kuntoutukseen päässeisiin.

Käytännössä vasta 2005 päästiin siihen tilanteeseen, että jokaisella rintamaveteraanilla oli ainakin periaatteessa mahdollisuus päästä halutessaan kuntoutukseen kerran vuodessa.

[br]

Toivomus kunnille

Vuosikymmenten varrella nähty myönteinen kehitys huipentui Paakkalan mukaan marraskuussa, jolloin myös vammautumattomien veteraanien kotona asumista tukevista palveluista tuli maksuttomia.

– Henkilökohtaisesti olen kokenut lain erittäin positiivisena muutoksena. Kunnat on vihdoin määrätty kartoittamaan alueensa sotaveteraanit kotikäynnein, tekemään jokaiselle henkilökohtainen palvelutarpeen arviointi, tarjoamaan sen edellyttämät palvelut ja nimeämään henkilö, johon veteraani voi tarvittaessa ottaa yhteyttä, hän iloitsee.

Tähän saakka ikääntyneellä väestöllä on ollut asioinnissa haasteensa.

– Yhteydenpito nykytietotekniikan avulla nimettömälle apuhenkilölle valtion ja kaupunkien suurissa toimistoissa on ollut vanhukselle melko mahdoton yritys toteuttaa.

– Suuri kiitos tilanteen kohentumisesta kuuluu Sotainvalidien Veljesliiton sekä Sotaveteraani- ja Rintamaveteraaniliittojen sitkeälle edunvalvonnalle. Tuet on nyt saatu kohtuulliselle tasolle. Jatkossa on kuitenkin varmistettava, että kunnissa hallitaan tukien käyttö ja että palvelut todella toteutuvat. Me veteraanit toivomme nyt, että kaikki kunnat huolehtisivat lain toteutumisesta, Paakkala vetoaa.

Hän nostaa esiin vielä myös toisen huolenaiheen.

– Oma kysymyksensä on myös veteraanien puolisot ja lesket. Myös heidän pitäisi saada ansaitsemansa tuki. He ovat kantaneet veteraanien rinnalla suuren henkisen ja fyysisen taakan.