Ilman Venäjän-pelkoa Suomi olisi jo Natossa, sanoo sotaveteraani Martti Laitila

Ilman Venäjän-pelkoa Suomi olisi jo Natossa, sanoo sotaveteraani Martti Laitila

Martti Laitila on Kuortaneen viimeisiä veteraaneja

Veljet käyvät vähiin Kuortaneella. 94-vuotias sotaveteraani ja sotainvalidi Martti Laitila on heistä joka suhteessa viimeisiä. 25 vuotta sitten hän oli yksi kuortanelaisen veteraanikuoron Korsuköörin perustajajäseniä, nyt sen viimeisiä veteraanijäseniä.

Yli 20 vuotta hän on ollut laskemassa havuseppeleitä paikallisten sotaveteraanien ja -invalidien arkuille. Nyt sotainvalidejä on Kuortaneella hänen lisäkseen enää yksi.

Laitilan terveys on onneksi säilynyt hyvänä eikä sydänkään ole temppuillut. Kahdellä pillerillä päivässä pärjää, mutta jossain asioissa se ikä alkaa jo näkyäkin: joskus joutuu pinnistelemään kun ei aina tahdo jotain muistaa. Sotamuistot päivämäärineenkin tulevat kuitenkin täsmällisesti.

– Ei tämä Alzherimeriä kuitenkaan ole. Tämä on erilaista. Tämä on kai sitä vanhuutta!

Alzheimerin Laitila tuntee, sillä toimi ennen leskeksi jäämistään siihen sairastuneen vaimonsa omaishoitajana. Tehtävä on raskas, mutta niin on potilaankin osa, hän tietää.

– Pää onneksi vielä pelaa, hän tuumaa, vaikka varsin moitteettomasti pelaa kaikki muukin.

– Eilenkin pyöräilin 30 kilometriä, sitä edellisenä 20 ja sitäkin edellisenä 30. Minulla on menossa jo toinen sähköpyörä, hän kehaisee.

[br]

Martti Laitila sodan jälkeen

Etulinjassa Valkeasaaressa

Talvisodan aikaan Laitila oli 14-vuotias ja muistaa vieläkin, kuinka venäläiskoneet lensivät hän kotinsa yli Vaasaa pommittamaan. Hän oma sotapolkunsa alkoi jatkosodassa.

Laitiloiden 13-päisestä sisarusparvesta oli rintamalla Martin lisäksi hänen vanhempi veljensä. Poikien isä oli kolmen sodan veteraani: jatko-, talvi- ja vapaussodan. Ja jos Etelä-Pohjanmaalla joku asia tulee ihmisten puhuessa sadan vuoden takaisista tapahtumista selväksi niin se, että se oli nimenomaan vapaussota.

Laitila kertoo säästyneensä sodassa aika pitkään etulinjaan joutumiselta, mutta sitten kun käsky kävi, vei se hänet yhteen jatkosodan verisimmistä taistelupaikoista: Valkeasaareen.

Kesäkuussa 1944 Kannaksella alkanut suurhyökkäys oli Suomelle tuhoisa. Oli ylipäätään käsittämätöntä, että Suomen puolustuksen päälinja sijaitsi hiekkarinteisessä Valkeasaaressa, jossa ei ollut edes puita tarjoamassa sotilaille näkösuojaa.

Vanhemmat miehet oli jo maaliskuussa lähetetty maatalouslomille ja jäljellä olivat nuorukaiset, joista moni ei enää koskaan palannut kotiin.

[br]

Keväällä 1944 rakennettuja panssariesteitä Valkeasaaren pohjoislohkolla

[br]

– Laulussakin sanotaan että ”nuorukaiselle kuolla kuuluu”, Laitila lainaa Sibeliuksen vuonna 1933 säveltämää Ateenalaisten laulua tapahtumia muistellessaan.

– Minäkin olin melkein kolme kuukautta yhtä mittaa etulinjassa. 2 tuntia siellä ja sitten korsuun taas pariksi tunniksi. Päivisin sai neljä tuntia huilata. Unesta ei öisin sen kaiken keskellä tullut mitään.

Pelkästään suurhyökkäyksen alkamispäivää 9.6. seuranneena päivänä taisteluissa kaatui 800 sotilasta, moni heistä juuri Valkeasaaressa. Käytännössä mitään ei ollut tehtävissä. Jälkeenpäin paikalla olleiden mukaan vain sana ”verilöyly” on riittävä kuvaamaan, mitä Valkeasaaressa noina päivinä tapahtui.

C.G.E. Mannerheim itse kutsui kesäkuun 10. päivää  ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

[br]

2/Rask.psto 26:n 120 mm:n kanuuna tuliasemissa Valkeasaaressa, toukokuu 1944

[br]

Laitila haavoittui sodassa vasempaan käsivarteensa.

– Kaksisenttinen sirpale siihen meni ja ilmanpaine heitti estettä vastaan. Hiha ihan veressä. Olin vasenkätinen, niin oli oikealla opttava tekemään kaikki. Kyllä se aika pitkään vaikutti, mutta nyt olen molempikätinen.

Kädentaitoja hän onkin eläkkeelle 67-vuotiaana jäätyään harjoitellut. Tuloksena on mm. useampi kello ja muutama viulukin.

Niin kaappikello kuin toinen viuluista on Laitilan käsistä

[br]

Kolmas kerta toden sanoo

Rauman sotasairaalan potilastietojen perusteella hänen sotainvaliditeettiä pidettiin itsestäänselvänä, vaikkei Laitila sitä ensi alkuun meinannut alkaa sotainvalidistatusta ottamaankaan.

Helppoa ei prosessista kuitenkaan tullut.

– Ne rupesivat Jyväskylästä soittelemaan, että ilman muuta teidät luokitellaan sotainvalidiksi, mutta enhän minä mitään sieltä saanut. Kun se nainen toisen kerran soitti ja pyysi tarkastukseen, niin minä sanoin että täällä Etelä-Pohjanmaalla on kuule monta Laitista, ehkä sinulla on väärä mies? Ei kuulemma ollut ja niin minä lähdin uudelleen tarkastettavaksi, vaan ei sitä tullut silläkään kertaa.

Seinäjoella sitten kolmannella kerralla tuli vahvistettiin sotainvaliditeetti, vuonna 1995. 50 vuotta siinä meni odotellessa. Paljon jäi saamatta, Tuberkuloosipotilaatkin saivat parempaa kuntoutusta niin minä ajattelin, etten lähde niiden tubipotilaiden kanssa ollenkaan, että minä olen rintamamies.

Oli sitä arvokuutta vielä jotain jäljellä, hän toteaa.

[br]

Epäluulo Venäjää kohtaan elää

Sitä, kauan menee, enennkuin kaksi sotaa samaa vihollista vastaan nähneenä alkaa uskoa rauhan olevan pysyvää, ei Laitila osaa sanoa. Sen hän sen sijaan tietää, että tietyn levottomuuden se on mieleen jättänyt

– Kun sodassa on ollut, niin kyllä siitä pieni pelko jää, hän myöntää.

Etenkin kun vanha vihollinen ei näytä oppineen mitään.

– Kyllä tämä Putin saa menetellä, mutta jos ei Amerikka olisi tullut silloin Ukrainan kriisin aikaan, niin Venäjä olisi ottanut Ukrainan ja siitä vielä naapuritkin. Se oli onni ja oli varmaan onni Suomellekin, hän pohtii.

– Suomi ei onneksi ole joutunut Venäjän kanssa vastakkain, vaikka kyllähän se kovasti on yrittänyt luoda paikkoja, niinkuin tämä lapsijuttu siellä Ylistarolla, hän miettii venäläisdiplomaatin keväiseen lapsikaappaukseen viitaten.

– Outoa se on se niiden touhu. Eihän se Putin sitä sano, mutta taitaa ajatella itseään vielä Staliniakin isommaksi, vaikka siihen on vielä tietysti matkaa. En minä sitä yhtään hyväksy, mutta eipä sitä paljon uskalla olla hyväksymättäkään, hän pohtii.

[br]

[br]

Natoon vai ei?

Vaikka joku yksittäinen sana saattaa joskus unohtuakin, on selvää, että tästä kuortanelaispirtistä seuraa maailman menoa terävä mieli. Natoon liittymistäkin Laitila on pohtinut paljon, mutta myöntää sen olevan ”vähän sellainen kysymysmerkki”.

– Kyllä me ilman muuta menisimme Natoon, mutta kun on tuo Venäjän pelko, hän sanoo suoraan.

– Kyllä minä sanoisin, että Nato on niin voimakas, että Suomea se auttaisi niin, ettei se Venäjä uskaltaisi tulla tänne. Ei sen kannattaisi tulla tänne.

Laitila arvioisi sen toimivan jos ei nyt pelotteena, niin tietynlaisena takuuna. Samasta syystä Baltian maat eivät itsenäisyytensä takaisin saadessaan aikailleet Natoon liittymisen kanssa. Heidän kohdallaan se nähtiin ainoana vakuutuksena, joka heillä koskaan voisi olla.

– Suomi ei ole ollut noin rohkea. Siellä on niin paljon venäläisiä niissä maissa ja ne silti uskalsivat tehdä sen niin helposti, hän hämmästelee.

Koko ajan se tietty Venäjä-tietoisuus on olemassa, vahvistaa myös Laitilan vanhin poika Rauno.

– Ei sellaista asiaa olekaan, ettei hän kysy että miten tuo Venäjä tai Putin tähän suhtautuu. Eilen viimeeksi tuosta Syyriaan tehdystä hyökkäyksestä kysyit, että mitenkä se Putin nyt tämän kostaa. Eikä siitä Krimin-sodasta niin kauaa ole. Silloin oli huoli siitä, että onko Suomi seuraava, hän kertoo.

– Kukaan, joka on sodassa ollut, ei kyllä millään muotoa tahtoisi koskaan joutua puolustamaan Venäjää. Se on selvä, vaikka kuinka joutuisi suurvallalle alistumaan, Laitila pohtii sanojaan punniten.

Laitilan näkemys itänaapurista on Suomen virallista kantaa huomattavasti vähemmän optimistinen. Hän myöntääkin, ettei aina ymmärrä Suomen tarkoitusperiä ja nostaa esimerkiksi itärajalla nähdyt epämääräiset venäläiset kiinteistökaupat.

– Tämä Suomi on kyllä laittanut matoja niin sanotusti onkeen kun näitä asuntoja on myynyt. Nehän kantelevat sinne Venäjälle kaiken, mitä täällä kuulevat, hän jyrähtää.

– Kyllä Venäjä tietää minkälaisia se tänne pistää tulemaan.