20. kesäkuuta 1942 Karhumäen asemalle saapui juna, jota oli vastassa niin sankka joukko vastaanottajia, ettei asemarakennuksesta näkynyt kuin sen torni.  Ihan mikä tahansa juna ei ollut toki kyseessäkään, kuten käy ilmi viimeistään siinä vaiheessa, kun junasta aletaan purkaa sen matkustajan muutama viikko sitten syntymäpäivälahjaksi saamia autoja, joihin hän seurueineen pian hyppääkin.

Matkustaja on itse Marsalkka C.G.E. Mannerheim, joka on saapunut vierailulle Maaselän rintamalle.

[br]

[br]

Ennen Karhumäkeä juna on pysähtynyt Krivillä, missä hän on vieraillut korsuissa ja sotilaskotisisarten hoitamassa Krivin kanttiinissa. Loppuvierailun aikana ylipäällikkö tutustuu lisäksi niin Karhumäen voima-asemaan kuin linnoitustyömaahan, missä hän tapaa myös niillä töissä olevia venäläisvankeja.

[br]

[br]

Liki 30 vuoden palvelus Venäjällä tsaarin armeijassa on hionut hänen kielitaitonsa sellaiselle tasolle, ettei tulkkiakaan tarvita. Vankien joukossa hän päätyy yllättäen itseäänkin korkeampaan aatelisseuraan, sillä yhden hänen tapaamansa, Wolkowski-nimisen vangin kerrotaan olleen peräti ruhtinas.

[br]

[br]

Karhumäestä matka jatkuu välittömästä Poventsaan, missä hän tutustuu Jalkaväenrykmentti 35:n etulinjaan, joka sijaitsee kaupungin eteläreunalla.

Hyvä johtaja paitsi johtaa joukkojaan edestä, ei myöskään pelkää laskeutua heidän keskuuteensa, tietää Mannerheim ja hän kiertää miestensä korsuja ja taisteluhautoja myös täällä. Hän on juuri tarttumaisillaan yhden juoksuhaudan haarakaukoputkeen, kun vihollisen piiskatykki aloittaa tulituksensa.

[br]

[br]

Seurue, koko Suomen armeijan ylipäällikkö mukanaan, syöksyy suojaan läheisten mäntyjen paksujen runkojen taakse.

Yksi vihollisen viidestä kranaateista räjähtää vain joidenkin metrien päässä marsalkasta. Tulivalmiudessa oleva suomalaistykistö vaientaa piiskatykin nopeasti, mutta kranaatin sirpale ehtii haavoittaa vierailun isäntää,  lohkon komentajaa kapteeni Ahti Petramaata.

[br]

[br]

”Marsalkka osoitti kranaattien keskityksen aikana mitä suurinta rohkeutta”, kerrotaan rykmentin 1. komppanian sotapäiväkirjassa myöhemmin.

Marsalkka saattoi käteensä haavoittuneen Petramaan joukkosidontapaikalle, pahoitellen syvästi tapahtunutta, ja ylensi hänet majuriksi.

Petramaa menetti tulituksessa peukalonsa ja etusormensa. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun hengenlähtö on lähellä: edellisen vuoden lokakuussa hän on haavoittunut vihollisen polkumiinasta.

Sormiensa lisäksi majuri Petramaa antoi sodan viedä hänen loppuelämänsäkin: hänestä tuli sotahistoriallisen laitoksen tutkijaupseeri, jonka laajasta tietotaidosta mm. asemasodan suhteen saatiin nauttia vuoteen 1965 saakka, jolloin hän menehtyi, vain 53-vuotiaana.

[br]