1923 Sodankylässä syntyneellä jatkosodan veteraanilla Kalle Sukuvaaralla on jotain, mitä monella ei: kaksi syntymäpäivää.  Toista hän viettää kesäkuun 27. päivä, 22.11. taas katetaan kahvit ystäville ja sukulaisille sotavankeuden päättymisen ja uuden elämän alkamisen kunniaksi.

[br]

Sisukas suurperhe

Sukuvaara syntyi 9-lapsiseen perheen toisena lapsena.

– Isäukko oli ammattimies: teki ensin neljä poikaa, sitten kolme tyttöä ja sen jälkeen vielä kaksi poikaa. Sarjatyönä, hän nauraa.

– Esikoinen on syntynyt 1922 ja kuopan tukko 1938. Lapsuus on hyvä ja kurinalainen -niin kuin suuressa perheessä on oltavakin. Kansakoulua käytiin, läksyt luettiin ja kotiaskareisiin otettiin osaa.

Koko perheen panosta tarvittiin, sillä isä oli talvet tukkisavotoissa ansaitsemassa elantoa perheelleen. Perhe pysyi koossa vaikeuksista huolimatta, hän kirjoitti myöhemmin 2013 ilmestyneissä muistelmissaankin.

Sotaa edeltävät vuodet olivat pohjoisessa tiukkoja.

– Vuonna 1936 aika parani huomattavasti ja työlle ruvettiin antamaan arvoa. Työtä myös löytyi sitä tekevälle. Vuonna 1937 isä osti tontin, johon oli tarkoitus rakentaa oma koti. Se kuitenkin pitkittyi sodan päättymiseen saakka. Poikien palattua sodasta kutakuinkin terveinä haaveesta tuli vihdoin totta.

Kaikkiaan Sukuvaaran kuudesta pojasta oli Talvisodassa yksi. Jatkosodassa rintamalla oli jo neljä.

[br]

[br]

Vapauden kova hinta

Kansakoulun päätyttyä vuonna 1936 Sukuvaara oli savottahommissa itsekin. Syksyllä 1939 Sodankylään rakennettiin lentokenttä ja tuolloin 16-vuotias nuorukainen oli raivaustöissä. Lentokentän rakennus kesti Talvisodan alkuun.

– Sodan alkaessa pommilaivueet tulivat idästä ja hevosmiehet ja muut työmiehet siirtyivät kiireen vilkkaa metsään suojaan. Sen verran korkealla viholliskoneet olivat, että näkyi luukkujen avaus ja pommien lähtö maata kohti, hän muistelee.

Vihollisen lähestyessä siviiliväestöä alettiin siirtää turvaan. Vihollisen saavuttua Pelkosenniemeen evakuoitiin Sodankylä.

– Se oli joulukuun puoliväliä. Käskyn tultua ei ollut paljon aikaa jaaritteluun. Vähäisiä makuuksia sopi mukaan ja tärkeimpiä tarvikkeita.

Sodankyläläiset evakuoitiin Kittilän eri kyliin, Sukuvaaran perhe Könkään kylään.

– Me pojan kurikat kävelimme reen perässä. Sodankylästä oli Kittilään ikivanhaa ratsutietä matkaa 90 kilometriä. Sieltä oli Könkään kylään vielä rapiat 30-40 kilometriä.

Pojista vanhin, Lauri, lähti työkomppaniaan Sallan suunnalle, muu perhe teki osansa tavallaan.

– Nuoremmat veljeni Eelis ja Veikko tekivät evakossa armeijalle tallukoita sarkahousuista ja paksuista kangasvaatteista sekä nutukkaita poron koipinahasta ja kallokkaita poron päänahasta. Äiti ja tyttäret kutoivat sukkia ja vanttuita, jotka toimitettiin Kittilään Kourin kauppaan lähetettäväksi edelleen rintamalle.

Kalle itse palasi perheensä turvaan saatettuaan synnyintilalleen Sukuvaaraan pitämään huolta karjasta.

Toistuvat sankarihautajaiset muistuttivat, kuinka kovalla hinnalla isänmaan vapautta rintamalla lunastettiin. Sodankyläläisten menetykset talvisodassa olivat ankarat: taisteluissa kuoli kaikkiaan 131 henkilöä. Lähes 80 % heistä taisteli Kuhmossa tai Suomussalmella. Toisinaan kotiin saapuva sankarivainaja oli niin pahassa kunnossa, että arkun avaaminen omaisten säästämiseksi kiellettiin. Yksi tapaus jäi hänen mieleensä: 2.3. 1940 Kuhmossa kaatunut Oskar Nyman.

– Olin aina mukana sankarihautajaisissa. Niinpä olin paikalla, kun apteekkari Nymanin poika oli haudattavien joukossa. Isä sanoi meille, että ”avatkaa arkku, hän haluaa nähdä poikansa.” Teimme työn pyynnöstä ja isä taputti kädellä kuollutta poikaansa poskelle ja sanoi: ”siinä sinä nyt oot. Pappa tulee kohta vierellesi.”

Liki 30 vuotta siihen kuitenkin meni: isä-Nyman kuoli 2.8.1968.

[br]

[br]

Viesti yläilmoista antoi uskoa

Juhannuksena 1941 Suomi oli taas sodassa. Sukuvaara seurasi tilanteen kehittymistä ja alati kasvavaa saksalaisliikennettä työstään huoltoasemalta käsin, kunnes joulukuun 15. tuli kutsu Sodankylän kutsuntatoimistoon.

– Tammikuun 15. päivänä astuin vakinaiseen palvelukseen Kemiin Ritikan kansakoululle Jalkaväen Koulutuskeskus 16:n kranaatinheitinkomppaniaan opettelemaan sotilaan tehtäviä. Sotilasvalan vannoin 25.2.1942. Tuntolevyni numero oli 672338.

Armeijaan joutuminen ei nuorukaista kuitenkaan pelottanut.

– Se kuului velvollisuuteen. Minulla ei ikänä ollut pelkoa. Sitähän se velvoite on: että alistuu kaikkeen siihen, mitä tapahtuu. Sitä se oli koko minun reissun ajan, taisteluissakin. Kyllä sitä aina suojautua osaa, ja määrätynlainen pelko siinä on läsnä, mutta sille ei kestä antautua. Siinä menettää itsensä silloin.

Syksyllä 1942 koulutus oli ohi. Aluksi Sukuvaara toimi Petsamon Kolosjoella sotavankileirin vartijana, kesällä 1943 hänet määrättiin koulutettavaksi panssaritorjuntatykkimieheksi. Tätä kesti alkuvuoteen 1944, jolloin edessä oli siirto täydennysmiehenä Panssarintorjuntakomppania 27:een Siiranmäelle ja sieltä Äyräpäähän.

[br]

[br]

– Asemasota-aikaa piisasi aina kesäkuun alkuun. Rytinä alkoi 9.6.1944 ja joukot siirtyivät linjaan puolustustehtäviin. Vihollinen aloitti myrskyn valtavalla tykistökeskityksellä ja määrättömällä lentokonemäärällä pommittaen ja tulittaen taukoamatta. Puolustuksessa olevilla oli kuumat oltavat ja kestettävää henkensä pitämisessä. Kovat paikat oli Äyräpään lisäksi myös Siiranmäessa, mutta kyllä se taitaa olla niin, että niitä vihollisia meni kuitenkin enemmän, hän hymähtää.

Kaiken keskelläkin uupuneella Sukuvaaralla oli kuitenkin turvanaan selittämätön tunne.

– Äyräpään voimallisissa taisteluissa tuli juoksuhaudassa ihmeellinen tunne tai viesti. En tiedä, olinko unen horroksessa, mutta aivan selvästi juuri näillä sanoilla sen kuulin: ”kaadu sinä et.”

Heinäkuun ensimmäisen viikon lopulla hänet määrättiin taistelulähetiksi.

– Vihollisen hyökkäys alkoi Moloilla tai T4-kuorma-autoilla, tuoden hyökkääjiä niin pitkälle kuin niillä pääsi. Autojen lavat olivat täynnä paruskia minkä pystyssä pysyivät, huutaen ”uraa”. Lossirannan kautta ne rupesivat ahdistamaan Kirkkoniemeä kohti. Kerkesin polvia myöten jokeen, jolloin haavoituin sirpaleesta vasempaan kyynärvarteen.

Vielä pahempaa oli kuitenkin tulossa.

– Palasin taistelukentälle, jossa heti jouduin sotavangiksi. Viidellä venäläisellä oli jo neljä suomalaista edessään kädet ylhäällä vankina. Joku luonnon vaisto tai mikä muu lienee käski heittäytyä pitkälleen oikealle puolen ja samaan aikaan tuli kranaatti tai tykin ammus ja tappoi kaikki ne viisi paruskia ja kaksi suomalaista. Tässä haavoitun taas: kaulaani meni noin sokeripalan kokoinen sirpale vasemmalle puolen ruokatorven ja kaularangan väliin. Siellä se on vieläkin, painaa valtimon ja hermon välissä. Kyllä minä aikanaan tarjosin lääkärille, että eikö sen sirpaleen voisi ottaa pois, mutta hän hymähti että kyllähän hän sen pois saapi, mutta kun hänen pitäisi ensin tuo pää irrottaa, Sukuvaara nauraa.

Äkillistä vapautta ei kestänyt kauaa, sillä Sukuvaaran päästyä palaamaan tykistönsä tulenjohtokorsuun ”kranujen tullessa alas kuin raekuuroa”, oli siellä vastassa uusi vihollisryhmä. Sukuvaaran haavat sidottiin ja alkoi matka kohti tuntematonta.

[br]

[br]

Vaikea vankeusaika

Ensimmäiset kuulustelut alkoivat liki saman tien.

– Kapteenin arvoinen hän mielestäni oli, yritti meitä kuulustella sana-tai tulkkikirjan välityksellä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun hän ei ymmärtänyt eikä osannut lausua sanoja! Lopulta hän luopui yrityksestään ja laittoi venäläisen aliluutnantin viemään meitä eteenpäin.

Omien puolelle ja lopulta Sukuvaaran perheen tietoon hänen vangiksi joutumisensa tuli Neuvostoliiton lentolehtisten kautta. Kyyrölän, Puna-armeijan kenttäsairaalana toimineen Perkjärven koulun kautta suomalaisvangit vietiin kokoamisleireille, jossa Sukuvaara sekä hengissä selvinneet kaksi suomalaista erotettiin toisistaan. Siellä saadun aterian jälkeen alkoi siirtomarssi kohti Perkjärven kasarmia. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, Sukuvaara muistaa.

– Vankeja oli satakunta, ehkä enemmänkin. Tielle mentiin neljään tai viiteen jonoon. Saattajina oli sotakoirin ja konetuliasein varustettu ryhmä.

Matkaa tehtiin koko päivä ilman ruokaa, juomaa tai taukoja, vartijoiden töniessä ja koirien purressa heitä eteenpäin.

– Vangit olivat sipissä. Loppumatkaa tehtiin horjuen ja toinen toistaan hoivaten.

Lopulta vangit lastattiin ikkunattomaan härkävaunuun, joka vei heidät Viron rajan läheisyydessä sijainneelle Volosovan vankileirille, jossa odotti mm. jatkuva nälkä ja pakkotyö.

– Pahinta oli 10 tunnin työpäivät ja sapuska oli mitä oli: painoni laski niiden neljän ja puolen kuukauden aikana noin 30 kiloa. Vankien osahan riippuu paljolti siitä, millainen on vartiomies. Niitä on hyviäkin ja ymmärtäväisiäkin, mutta on myös hyvin sadistisia henkilöitä.

Volosovassa hän tutustui 11.7. vangiksi jääneeseen hävittäjälentäjään Risto Helavaan, jonka kanssa hän ystävystyi ja alkoi hioa kunnianhimoista suunnitelmaa: pakoa. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, kun miehet kuulivat 4.9.1944 voimaan astuvasta aselevosta.

– Uskoimme selviävämme muutenkin. Mutta ei vapaus heti koittanutkaan – sitten se odotus vasta alkoikin.

[br]

[br]

Kauan odotettu vapaus

Tiedoksiannosta vangit ymmärsivät, että vangit vaihdettaisiin samanaikaisesti. Muutaman päivän päästä alkanut siirto toi kuitenkin mukanaan yllätyksen. Neuvostoliitto oli vaatinut omansa takaisin ensin.

– Menimme junan härkävaunuihin iloisin mielin, vaikkakin nälkäisinä. Luulimme, että pääsemme kotimaahan, mutta kun juna viimein lähti liikkeelle Pietarin asemalta, totesimme, että matka alkoikin itään. Kyllähän siinä naamat ja mieli menivät totisiksi, hän virkkoo.

Määränpäänä ei ollutkaan vapaus ja kotimaa, vaan tuhansien eurooppalaisvankien asuttama Tserepovetsin vankileiri noin 550 kilometriä Pietarista itään, missä elo jatkui ennallaan.

– Ei siinä mietitty, että selviäisikö. Siinä oltiin jo antauduttu sille mallille, että on katsottava päivä kerrallaan – elää tai ei. Ne, jotka murehtivat, ne kuolivat pian pois. Siellä Tserepovetsissä kuoli aika monta, yhdet veljeksetkin. Vanhempi joutui ensin sairaalaan. Kolme päivää se siellä kesti ennen kuin kuoli pois. Se nuorempi velipoika ei kestänyt sitä ja sairastui saman tien. Kolmen päivän perästä kuoli hänkin.

Mieluisimpia työtehtäviä olivat viljan ja juuresten säkitys, sillä siellä pystyi edes vähän varastamaan ravintoa vatsansa täytteeksi. Alkeelliset olot, fyysinen rasitus ja riittämätön ravinto heikensivät miesten kuntoa.

– Maha reistasi jatkuvasti, lensi kuin varpusparvi. Kuumettakin tuntui olevan. Eihän sitä mitattu eikä vapaata saanut, kun kerran pystyssä pysyi.

Sukuvaara pääsi onnekseen pois ensimmäisten, parempikuntoisiksi katsottujen joukossa. Ensimmäinen vankierä, 1256 henkilöä, palautettiin Suomeen 22.11.1944.

– Muutama päivä ennen kotiuttamista annettiin tornisteri (sotilaiden käyttämä selkäreppu), jossa oli alusvaatekerta, muki ja puurolusikka – ilmeisesti matkamuistoksi, sillä emme me matkalle mitään luvattua muona saaneet. Lisäksi oli omatekoinen piippu. Rivistönä marssimme rautatielle päin. Ne, jotka jäivät leirille. katselivat peräämme haikeina poskipäitään pyyhkien.

Rajalla Vainikkalassa varmistui, että jalkojen alla oli kotimaan kamara. Mentiin härkävaunuista alas, luku, ja luovutus suomalaisille. ”nouskaa pojat vaunuihin, ei panna enää ovia kiinni”, kuului suomalaisten sopuisa komento.

Vainikkalan asemalla odotti ruoka ja kauan odotettu vapaus.

– Reissu viholaisen valvonnan alaisena alkoi 7.7.1944 puolen päivän jälkeen Äyräpäässä ja päättyi 22.11.1944 kello 15.15 rajalla Vainikkalassa. Kaikkiaan sotareissuni kesti kaksi vuotta, 11 kuukautta ja 18 päivää.

Suomessa vangit vietiin karanteenileirille Hankoon.

– Junan nopeus hidastui asemaa kohti. Torvisoittokunta soitti koko ajan, kunnes viimeinenkin tulija oli laskeutunut junasta laiturille. Kaunista oli musiikki, hän kertoo.

Terveys romahti jo kolmantena päivänä vapautumisesta ja Sukuvaara vietti koko karanteeniaikansa sairaalahoidossa. Kysyttäessä, haluaisiko hän karanteenin jälkeen kuntotutukseen vai siviiliin, koti-ikävä voitti ja alkoi matka Pohjanmaalle, mihin hänen kotipitäjänsä väki oli evakuoitu.

Kotiin saapuva mies oli kirjaimellisesti varjo entisestään.

– Sääret olivat kuin piipunvarret, pelkkää nahkaa luiden päällä. Matkaa olisi Lohtajalta Perttulan kylään ollut kuusi kilometriä, mikä olisi pitänyt kävellä, mutta ei ollut voimia. Perheeni evakkotalon isäntä valjasti hevosen ja siskoni lähti hakemaan. Kun hän tuli pihaan, tunnistin minä hänet, mutta hän ei minua – niin oli muotokuva muuttunut. Paljon on tullut nähtyä ja koettua. Jokaisella ihmisellä on oma tie kuljettavana ja kestettävänä. Tämä on minun tieni.

[br]

[br]

Vanhojen toverien jälleennäkeminen

Sotavankeusaikainen toveri Helava asettui vapauduttuaan Poriin, jossa teki uransa opettajana. Sukuvaara puolestaan palasi Sodankylään. Sotavankitutkimuksen yhteydessä 1960-luvun lopulla vanhat toverit kuitenkin saivat yhteyden toisiinsa.

– Siinä meni 30 vuotta, ettemme tavanneet tai tienneet, missä toinen on. Ollessani Punkaharjulla kuntoutuksessa, oli siellä kaikki puhelinluettelot ja minähän rupesin hakemaan.

Vuosikymmenet olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä.

– Hän oli muistia jo menettänyt niin, ettei tahtonut tunnistaa, mutta se keskustelu kävi hänellä niin paljon mielen päälle, että hän aloitti vaimonsa kanssa matkan kohti Punkaharjun kuntoutussairaalaa. Hän oli Savonlinnassa yötä ja soitti sieltä, että voiko tulla käymään. Minä sanoin, että ilman muuta – miksi et tullut eilen jo! Minä olin pihalla vastassa ja hyvin minä vielä hänet tunnistin.

Toista kertaa ei yhteys enää katkennut. Miehet vaihtoivat kuulumisiaan puhelimitse ja kirjeitse, niin kauan kuin oli mahdollista.

– Hän oli henkisesti vielä sairaampi kuin minä, Sukuvaara pahoittelee.

Helavan oli tarkoitus tulla kyläilemään Sukuvaaran luo Sodankylään, mutta odotettu reissu ei ehtinyt toteutua. Helava kuoli joulukuussa 2010, 99-vuotiaana.

[br]

[br]

Kokopäivätoiminen veteraani

Sodan jälkeen Sukuvaara on ollut ahkerasti mukana veteraanitoiminnassa. Hän oli yksi vuonna 1964 perustetun Sodankylän Rintamaveteraanit ry:n perustajajäsenistä ja on yhä Sodankylän Rintamaveteraanien kunniapuheenjohtaja. Yhdistys on omien veteraaniensa lisäksi tukenut myös Viron Suomen-poikia, eli Jatkosodassa Suomen rinnalla taistelleita virolaisvapaaehtoisia. Vuonna 1969 perustetun Sotavankiyhdistyksen Lapin osaston toiminnassa hän oli niin ikään mukana sen lakkauttamiseen saakka vuonna 2005.

Vuonna 2008 Jääkäriprikaatin sotilaskodin seinällä paljastettiin tuolloin 85-vuotispäiväänsä viettäneen Sukuvaaran muotokuva, kiitoksena hänen uupumattomasta työstään veteraanien eteen.

– Onneksi naulattiin vain kuva minusta ei minua itseäni, hän veisteli tuolloin, pian vakavoituen.

– En minä ole veteraanityötä yksin tehnyt, vaan yhdessä toisten sodankyläläisten veteraanien kanssa ja laajemminkin. On ollut harmillista taistella yhteiskuntaa vastaan. Aika on kuitenkin muuttanut kaiken veteraanien eduksi. Ennen olimme syyllisiä melkein kaikkeen ja piti elää hiljaiseloa. Maailman muuttuessa tilanne myös meidän maassamme muuttui ja meitä sotiemme veteraaneja ruvettiin kutsumaan kunniakansalaisiksi, hän pohtii.

Eikä suotta, hän muistuttaa.

– Isänmaan vapaus ja itsenäisyys sen todistavat, vaikka lunnaat olivatkin kovat. Moni antoi ainoansa ja varsin moni kantaa vammaansa lopun elämäänsä. Myöskin sisäisiä vammoja.

Veteraani myöntää, että kovat kokemukset ovat jättäneet ”ikuisen epäilyksen” vanhaan viholliseen.

– Itäinen naapuri on itäinen naapuri ja se ikivanha sanonta voissa paistamisesta pitää paikkansa. Niinhän se on osoittanut kaikissa toiminnoissaan. Ei sieltä koskaan saada täysin rehellistä vastausta eikä siellä ole vielä kunnon sotahistoriaa kirjoitettukaan. Se on niin pimeä koko valtio.

Vanhoilla taistelupaikoilla Sukuvaara on Jääkäriprikaatin killan kanssa kuitenkin vieraillut useampaankin otteeseen. Viimeisellä kerralla 1994 hän sai mukaansa tuolloin parikymppiseksi varttuneen poikansa.

– Käytiin Äyräpäässä ja muualla, missä olin taistellut ja hän sai kuulla ne tapahtumat minun kertomanani. Minulle ei ollut mikään ongelma palata sinne, mutta sen jälkeen, kun sain pojalle kerrottua mitä missäkin oli tapahtunut, niin ei ole sen jälkeen enää tehnyt mieli mennä.

Vakaumus isänmaan puolustamisen tärkeydestä ei ole vuosien saatossa horjunut.

– Olen sanonut, että jos sellaiseen joudutaan uudestaan, niin ilman muuta lähtisin, ilmoittaa kesällä 97 täyttävä veteraani pontevasti.

– Ehkä sitä menisi vielä miinanpolkijasta?

[br]

[br]

[br]

PS. Täältä löydät lisää tositarinoita sotavankeudesta:

• Suomalaisrajavartija otettiin sotavangiksi ennen kuin Suomi oli edes sodassa – Veikko Salkion pitkä ja poikkeuksellinen Talvisota

• Sotavanki Vasilin tarina ei päättynytkään rajalle ja konepistoolin luotiin – kauhajokelaisperheen etsintä sai yllättävän lopun