Karjalan menetys synnytti Salpalinjan… mutta miksi linnoitusketju on niin tärkeä?

18.5.2021 Karjalan menetys synnytti Salpalinjan… mutta miksi linnoitusketju on niin tärkeä?

Kenttäpostia-lehden uusimmassa, Tie Jatkosotaan- teemaisessa erikoisnumerossa kerrotaan, kuinka merkittävässä roolissa Ruotsin lähettämät vapaaehtoiset linnoittajat sekä heidän tekninen osaamisensa oli Suomen itärajalle nousseen puolustuslinjan rakentamisessa. Tässä Göran Lindgren kertoo Salpalinjan syntyvaiheista ja siitä, miksi se oli niin tärkeä.


Salpalinjan Talvisodan raskaassa pakkorauhassa Suomen itsenäisyys pelastui, mutta samalla menetimme paitsi merkittäviä alueita, myös kaikki Karjalan kannaksen suunnan puolustusasemamme.

Kannaksen puolustusasemien rakenteista ei tietysti maaliskuussa 1940 ollut enää paljon mitään jäljellä, koska puna-armeijan pioneerit olivat räjäyttäneet kaiken suomalaisten lähdettyä.

Niinpä ylipäällikkö käski heti rauhan teon jälkeen käynnistää suunnitelmat uuden pääpuolustuslinjan rakentamisesta Moskovan rauhan rajan länsipuolelle. Suunnittelu käynnistyi välittömästi huhtikuussa 1940, ja jo seuraavassa kuussa suunnitelmat hyväksyttiin.

Työt alkoivat vauhdilla. Salpalinjaksi nimetty hanke jäi historiaan paitsi Suomen, myös Pohjoismaiden suurimpana rakennustyömaana.


Salpanlinjan rakentamiseen saatiin työvoimaa sekä taloudellista ja teknistä tukea Ruotsista

Strategisten kohteiden suojaksi

Salpalinja ja Moskovan rauhan raja

Tarkoituksena oli rakentaa kestävä ja puolustettavissa oleva linja Suomenlahdelta itärajan tuntumaan aina Pohjois-Suomeen saakka. Suunnittelu tapahtui Päämajan linnoitustoimistossa.

Tärkein osa suunnitelmasta oli vihollisen päähyökkäyksen oletetussa suunnassa Kannaksen linnoitteita korvaava Luumäki-Suomenlahti -väli, josta käytettiin nimeä ”Luumäen linja”. Siitä tulikin linjan ainoa yhtenäinen ja selvästi vahvin osa. Kaiken kaikkiaan Salpalinjan pituus oli 1200 kilometriä, ja se koostui sadoista linnoitteista Suomenlahti ja Savukosken välissä.

”Luumäen linjasta” pohjoiseen linjan puolustusrakennelmat keskittyivät liikenteellisesti tärkeisiin kohteisiin ja esimerkiksi järvikapeikkoihin. Talvisodan Mannerheim-linjaa verrattiin neuvostopropagandassa esimerkiksi Keski-Euroopan Maginot-linjaan, mutta siihen verrattuna Salpalinjasta tuli kuitenkin pääosin varsin kevyesti varusteltu.


Mittava ponnistus millä tahansa mittarilla

Jotain hankkeen mittavuudesta kertoo se, että töissä oli keväällä 1941 enimmillään peräti 35 000 miestä, joita oli muonittamassa 2 000 lottaa. Salpalinja rakentaminen oli 1940 sodan käyneelle Suomelle valtava ponnistus, jota itse linnoitustöiden johtaja, kenraali Edvard Hanell luonnehti ”koko Suomen insinöörikunnan voimannäytöksi”.

Linnoitustöissä kehitettiin louhinta- ja betonirakennustekniikoita, jotka pääsivät sittemmin hyötykäyttöön myös rauhan ajan rakennustöissä. Alan uusimpien tekniikoiden rinnalla hyödynnettiin Talvisodassa karttuneita kokemuksia.

Salpalinjaan rakennettiin yhteensä 728 erilaista teräsbetonikorsua, asepesäkettä ja luolaa; yli 3000 puista kenttälinnoitetta; noin 225 kilometriä panssarivaunun kiviestelinjaa; 315 kilometriä piikkilankaestettä, 130 kilometriä panssarikaivantoa sekä yli 350 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa. Rakentaminen tuli maksamaan noin viisi prosenttia valtion vuosien 1940 ja 1941 budjetista.

Rakennustöihin osallistui myös ruotsalaisia vapaaehtoisia, enimmillään lähes 1000 miestä. Sitäkin tärkeämpiä olivat heidän tuomansa erinomaiset koneet ja kalusto. Ruotsin taloudellinen tuki oli myös merkittävä. Syksyllä ulkomaiset vapaaehtoiset kuitenkin poistuivat maasta poliittisen tilanteen kiristyttyä, mutta arvokkaat työkoneet jätettiin suomalaisten käyttöön.

Rakennustyöt keskeytyivät jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941. Kannasta 1943 alkaen linnoitettaessa joitakin Salpalinjan rakenteita ja esimerkiksi panssariestekiviä siirrettiin Vammelsuu-Taipale linjalle. Töitä jatkettiin kuitenkin kesällä 1944, kun oli näkyvissä mahdollisuus, että linjalla jouduttaisiin taistelemaan tilanteessa, missä Kannaksen puolustus murtuisi. Välirauhan solmimisen jälkeen työt lopetettiin syyskuun 1944 lopulla.


Salpalinjaan kuuluvia hyökkäysvaunuesteitä Nurmijärvellä

Salpalinja esimerkkinä Hankoniemelle

Suomi joutui Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 luovuttamaan Hankoniemen vuokralle 50 vuodeksi Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi. Neuvostoliitto perusteli vaatimustaan Hangon merkityksellä Suomenlahden ja Leningradin puolustuksen turvaamisessa, mutta valtion ylintä johtoa myöten Hankoon sijoitettujen asevoimien katsottiin tähtäävään maitse Suomeen kohdistuvaan hyökkäykseen. Presidentti Risto Ryti kutsui puheessaan 26.6.1941 Suomen kansalle Hankoa ”suoraan Suomen sydäntä vastaan tähdätyksi pistooliksi.”

Koska siis oli syytä epäillä, että tukikohdalla voisi olla näin vaarallisia tarkoituksia, oli tarpeen varmistaa vuokra-alueen raja. Linnoitteiden suunnittelu käynnistettiin Salpalinjan tapaan erittäin nopeasti, ja suurin osa suunnitelmista oli valmiina jo kesällä 1940.

Työt käynnistyivät välittömästi joitakin kilometrejä vuokra-alueen rajasta Tammisaareen päin.                  Harparskog-linjana tunnettua puolustuslinjaa rakennettiin kuten Salpalinjaa. Se kulkee mantereella kapeasta kohdasta Hankoniemen poikki ja kattaa lisäksi tärkeimmät saaret mantereen etelä- ja pohjoispuolella. Linja rakentuu järeistä tykki- ja konekivääribunkkereista ja niitä tukevista kenttälinnoitteista sekä panssariesteistä.

Jo talven 1940-41 aikana tehtiin merkittävää edistystä. Sotamarsalkka Mannerheim vieraili alueella nähdäkseen, miten rakennustyöt etenivät. Jatkosodan alkaessa linnoitustyöt oli saatu lähes päätökseen. Kenttälinnoitteita rakennettiin kuitenkin edelleen sodan aikana.


Harparskogin puolustuslinja on yhä nähtävissä Hangossa

Salpalinjan merkitys

Salpalinjalla ei onneksi koskaan tarvinnut taistella. Kesän 1944 ratkaisutaisteluissa sodanjohdossa ja suomalaisten sotilaiden keskuudessa Salpalinja nähtiin ehkä eräänlaisena ”viimeisenä puolustuslinjana”, jolle vihollinen voitaisiin pysäyttää.

Päämajan ongelma oli vain se, mistä saataisiin joukot linjan puolustamiseen. Kannaksen puolustuksen murtuessa siellä ei olisi riittäviä reservejä, ja vaarana olisi myös Kannaksen puolustajien jääminen mottiin. Ne olivat myös niin tiiviisti kiinni taistelussa, ettei niitä voitu nopeasti irrottaa ja siirtää Salpalinjalle.

Mannerheim oli jo Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua 12.6.1944 pyytänyt Hitleriltä muun muassa kuutta divisioonaa Suomen avuksi, todennäköisesti pääosin Salpalinjan miehitykseen. Saksan omien ongelmien vuoksi näitä joukkoja ei koskaan saatu, eikä onneksi tarvittukaan. Torjuntavoittomme Kannaksella ratkaisi tilanteen.

Salpalinjan olemassaolo tiedettiin myös Neuvostoliitossa, jonka tiedustelu oli erittäin tehokas. Salpalinjaa ei ollut mahdollista kiertää, eikä Moskovan sodanjohdossa ollut enää kesän 1944 raskaiden taisteluiden jälkeen halua kohdistaa Suomen suuntaan lisää resursseja. Salpalinja saattoi siis pelastaa Suomen pelkällä olemassaolollaan.

Neuvostojohto oli havainnut, ettei suomalaisten puolustus ollut suuren ylivoimankaan turvin helposti murrettavissa. Kaikki Suomen rintamalta liikenevät joukot päätettiin suunnata tärkeämpään tehtävään: Saksan lyömiseen ensin Pohjois-Virossa Narvan rintamalla ja sen jälkeen Keski-Euroopassa.


Salpalinjasta tiedettiin Neuvostoliitossakin (kuvituskuva)

Salpalinja sotien jälkeen

Vironlahden taistelu- ja yhteyshautaa (kuva: Ksenia Serova)

Toista maailmansotaa seuranneen kylmän sodan aikana Salpalinjan olemassaolosta ei Suomessa juuri puhuttu. Itärajaa halkovan massiivisen puolustuslinjan olemassaolo oli ehkä hieman kiusallinen asia maassa, jolla oli voimassa oleva sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Neuvostoliiton kanssa.

Puolustusvoimien kannalta kyseessä oli kuitenkin linjan selvä varaus maan puolustamiseen, ja kaikki rakennelmat säilyivät puolustusvoimien hallinnassa pitkään, periaatteessa aina vuoteen 2003 saakka, jolloin linja siirtyi valtiovarainministeriölle ja Senaattikiinteistöjen hoitovastuulle.        Linjan arkeologinen inventointi valmistui vuonna 2012. Vuonna 2017 valtio luopui linjan rakennelmista, ja pakkolunastettuja maita palautettiin maanomistajille. Vain tietyt kohteet museoitiin.

Kylmän sodan liennyttyä voitiin erinäisiä Salpalinjan kohteita ryhtyä kunnostamaan museo- ja matkailukäyttöön. Malliesimerkkejä näistä ovat muun muassa Virolahden Bunkkerimuseo ja Miehikkälän Salpalinjamuseo Kaakkois-Suomessa, sekä lukuisat muut pitkin itärajaa sijoittuvat pienemmät kohteet aina Suomenlahdelta Lappiin.

Salpalinja on nykypäivän Suomessa menneen ajan konkreettinen monumentti ja muistomerkki. Itärajan turvaksi rakennetulla puolustuslinjalla vieraillessaan matkailija saa paikasta riippumatta sävähdyttävän vaikutelman suomalaisten lujasta tahdosta ja kovista ponnistuksista itsenäisyyden säilyttämiseksi toisen maailmansodan vaikeina aikoina.


Tänään Salpalinjan museoituihin kohteisiin voi tutustua esimerkiksi Miehikkälässä (kuva: Mika Honkalinna)

 


Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt lehtipisteistä kautta maan sekä  verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!



Jaa kirjoitus: