Kesä 1944 kiihdytti myös partisaani-iskuja: 24.7.1944 on päivä, joka piirsi Hirvivaaran pikkukylän Suomen sotahistoriaan verisin kirjaimin

22.7.2021 Kesä 1944 kiihdytti myös partisaani-iskuja: 24.7.1944 on päivä, joka piirsi Hirvivaaran pikkukylän Suomen sotahistoriaan verisin kirjaimin

Vielä Kuhmon Iivantiiran Hirvivaaran kylän asukkaiden mennessä nukkumaan illalla 23.7.1944, oli tämä vain kolme taloa ja neljä perhettä käsittävä kylä niin pieni ja tavanomainen, ettei siitä tänään, 77 vuotta myöhemmin, olisi kukaan kuullutkaan. Seuraava päivä muutti kaiken.

24.7.1944 tapahtumat piirsivät kylän nimen Suomen sotavuosien historiaan verisin kirjaimin.


Veikko Juntunen on yksi Hirvivaaran partisaani-iskun eloonjääneistä (kuvakaappaus: MOT Itärajan ihmiskilvet)

Kauhun kesä 1944

Kulunut kesä oli ollut draamaa ja tragediaa täynnä. 9.6. Neuvostoliitto oli aloittanut Karjalan Kannaksella raivoisan suurhyökkäyksensä, joka oli tähän mennessä vaatinut jo liki 15 000 suomalaisnuorukaisen hengen.

Neuvostoliitto teki 1941-1944 kaikkiaan 45 partisaani-iskua Suomeen (kuva: Wikipedia)

Tragediaa riitti kotirintamalla muutenkin, sillä kesän aikana myös neuvostopartisaanien toiminta oli Suomessa voimistunut.

Vain 10 päivää aikaisemmin iso partisaaniosasto oli iskenyt Lokan kylään Sodankylässä, missä syttyneessä tulipalossa oli menehtynyt 16 ihmistä ja partisaanien luoteihin vielä kuusi lisää.

Levottomuuden vallassa elettiin koko itärajan tuntumassa, niin myös Hirvivaarassa.

Kaikkien kolmen talon koirien kerrotaan haukkuneen metsän suuntaan, josta naapuruston pojat sanoivat kuulleensa myös merkkivihellyksiä.

– Asetuimme suuren pelon vallassa aitan lattialle tehtyyn siskonpetiin. Kaikkien piti olla hyvin hiljaa, etteivät mahdolliset viholliset saisi kuulohavaintoja. Hiljaisuudesta johtuen jopa sääskien lennosta aiheutuva ääni tuntui hyvin voimakkaalta, muisteli myöhemmin Veikko Juntunen, yksi tuon päivän kauhunäytelmän kokeneista.

Vielä noihin aikoihin Juntusten talon ohitse kulki kirkon miehiä, joita kyläläiset kehottivat keskeyttämään matkansa yön selkään ja jäämään kylään nukkumaan.

– Mutta kulkijoilla oli kiire – heilläkin oli kova pelko partisaaniuhan vuoksi.


Hiilipiirros Hirvivaarasta, takana Tuomaala, Juntusen kotitalo (Philip Donner ja Juha Sven Korhonen: Iivantiiran hirsirakennuksia hiilipiirustuksina)

Hirvivaaralaiset heräävät painajaiseen

Aamuyöstä painajainen repesi valloilleen.

– Heräsin kovaan ammuntaan. Vanhempi veljeni Kalle kertoi, että isä ja äiti olivat keskustelleet, että mitähän ne nuo koirat haukkuvat noin paljon. Äiti kehotti, että isä menisi katsomaan ja niin hän myös teki. Kello oli noin 03.00 aamuyöllä. Isä avasi oven ja huomasi heti kauhukseen, että kolme partisaania oli aitan välittömässä läheisyydessä, Juntunen kertoo.

Isä oli pyytänyt, etteivät he vahingoittaisi syyttömiä ihmisiä, mutta armoa ei olisi tulossa.

– Yksi partisaani hyppäsi heti konepistoolin kanssa aitan ovelle ja alkoi silmitön ammunta. Äiti ja vanhin veli Aape nousivat ylös, mutta kaatuivat osumiin välittömästi. Kalle pääsi siinä huomaamatta pujahtamaan aitan nurkkaan, jota vihollinen ei huomannut. Isä joutui ulkona raa´an verityön kohteeksi, häneltä löytyi yhdeksän luodinreikää päästä ja lisäksi useita muualta kehosta. Isää oli ammuttu läheltä.

Ensi alkuun tuolloin vasta kahdeksanvuotias Juntunen luuli lattialla hiljaa makaavan äitinsä nukkuvan.

– Huomasin kuitenkin melko pian syyn hänen hiljaa makaamiseensa, sillä hänen vaalea yöpaitansa oli rinnalta kauttaaltaan veressä. Samoin tajusin myös Aape-veljen tilanteen, hänen hengityksensä korisi pahasti.

13-vuotias veli makasi lattialla vatsallaan melkein Juntusen jalkojen päällä.

– Aape nosti kerran päätään ja katsoi meihin päin, jolloin kysyin häneltä, että mihinkä me lähdettäisiin. Vastaamatta mitään hänen päänsä retkahti alas ja samalla loppui korina hengityksessä. Hänen elämänlankansa katkesi siihen paikkaan.


Savukosken Seitajärvellä heinäkuussa 1944 partisaanit ottivat vangikseen 11 naista ja lasta, jotta surmattiin julmasti myöhemmin

Silmitöntä väkivaltaa

Naapurissa, Juntusen sedän Jaakkolan talossa oli samanlainen helvetti irti.

– Myös siellä ryssä riehui konepistooleineen. Perhe ei päässyt ovesta ulos, kun saivat tulta vastaansa. Lasten äiti Iita sai osuman nilkkaansa, joka meni murskaksi. Oli peräännyttävä ja ukki raahasi lasten äidin ikkunasta ulos. Siitä samasta ikkunasta oli pyrkimässä ulos ukki, mummu ja serkut Sirkka, 14, Saimi, 10, Helvi, 4, ja Aino, 2.

Venäläisten huomattua osan paenneen ikkunasta, suuntasivat he konepistoolitulen pakenijoita kohti.

– Ukki yritti raahata haavoittunutta äitiä, mutta huomasi sen toivottomaksi ja jätti hänet siihen kentälle. Äiti yritti selviytyä heittäytymällä valekuolleeksi. Ryssä kävi vielä ampumassa kerran rintaan, mutta äiti jäi vielä henkiin. Tytöistä Sirkka ja Helvi pakenivat kivikasan taakse, mutta sieltä löytyi heidän matkanpäänsä. Tytöt Saimi ja Aino kiirehtivät ohrapeltoon. Tytöt oli tapettu sinne ja heidät löydettiin vasta kahden viikon etsiskelyn jälkeen.

Murtovaarassa partisaanit iskivät heinäkuussa 1942 kolmea sotilaskotisisarta kuljettaneeseen autoon (kuva: SA-kuva)

Laukaukset kuultiin myös kylän kolmannessa talossa, Jussilassa, jossa asui kaksi perhettä: Juntusen toinen setä Juho vaimonsa, kolmen lapsensa ja vaimon vanhempien kanssa sekä Kalle ja Anni Heikkinen kuuden lapsensa kanssa. He onnistuivat pakenemaan.

Muutaman tunnin kuluttua eloonjääneet olivat löytyneet kukin mistäkin, mihin olivat ehtineet piiloutumaan. Vastassa oleva todellisuus oli lohduton.

Juntunen menetti murhenäytelmässä molemmat vanhempansa sekä yhden neljästä sisaruksestaan. Naapuritalosta Jaakkolasta meni perheen neljä tytärtä. Myös äiti menehtyi myöhemmin saamiinsa vammoihin.

– Ruokaa ei ollut meillä eikä myöskään Jaakkolassa. Vihollinen oli vienyt kaiken, Juntunen kertoo.

Lisäksi oli kolmen talon navetat täynnä karjaa, josta jonkun oli pidettävä huolta. Neljän kilometrin päässä olevasta naapurikylästäkään ei apua saanut, saivat lapset sinne käveltyään huomata: Hirvivaarasta paenneiden mukanaan tuomien uutisten säikäyttämänä myös he olivat paenneet kodeistaan.

Iltapäivästä kylään saapui joukko suomalaisia sotilaita. Niin pelästytti sotilaiden näkeminen pieniä lapsia, että he piiloutuivat heiltäkin. Sotilaat saattoivat selviytyjät turvaan.

– Alkoi orpolasten tuntematon matka ja tulevaisuus. Mieli oli maassa. Sotilaat joutuivat ankariin voimainkoitoksiin kantaessaan naapurin sairasta mummoa kapeita kinttupolkuja pitkin yli korkeiden vaarojen ja pehmeiden soiden.

Kuhmosta lasten tie vei Vaasan kautta sotalapsiksi Ruotsiin, mistä he palasivat Suomeen 1946. Elämä asettui lopulta uomiinsa ja Juntunen perusti oman perheensä.

– Lapsuusmuistot ovat kuitenkin sen luokan asioita, että niitä ei pysty koskaan unohtamaan.


Manssilassa ollaan lähdössä partisaanijahtiin, heinäkuu 1943

Mitkä partisaanit?

Kun Jatkosota leimahti, osa Suomen itärajan tuntumassa asuneista suomalaissiviileistä evakuoitiin. Kaikkia ei kuitenkaan näiltä alueilta evakuoitu tai haettu turvaan. Tuhansia suojattomien erämaakylien asukkaita jätettiin koteihinsa ihmiskilviksi hidastamaan Puna-armeijan etenemistä, toteaa toimittaja Kai Byman MOT: Itärajan ihmiskilvet- ohjelmassaan.

– Nykypäivän näkökulmasta on selvää, että rajanpinnan siviiliväestö olisi pitänyt evakuoida, toteaa Kansallisarkiston pääjohtajan Jussi Nuorteva ohjelmalle antamassaan lausunnossa. Hänen mukaansa Suomessa ei osattu ennakoida, että neuvostopartisaanit ulottaisivat hyökkäyksensä myös siviileihin.

– Siinä ei varmasti oltu osattu ajatella, että mikä se tilanne tulee olemaan. Kannattaa myös muistaa, että itärajan merkitys oli 1800-luvulta lähtien ollut niin Pohjois-Suomessa kuin Itä-Suomessakin hyvin pieni: vielä Neuvostoliitonkin aikana rajan yli tapahtuva kanssakäyminen oli ollut vilkasta eikä rajan ylittäminen ollut alkuunkaan vaikeaa.

Kaikkiaan partisaani-iskuja tehtiin Suomessa 45, näistä kuusi Suomussalmella. Ensimmäinen hyökkäys oli Pielisjärven Kivivaarassa vain muutama viikko Jatkosodan syttymisen jälkeen ja viimeinen Lieksan Louhivaarassa 6.9.1944 – aselevon jo astuttua voimaan.

Surmansa näissä iskuissa sai 181.


Suomussalmen Viiangissa heinäkuussa 1943 tehdyssä partisaani-iskussa kuoli 19 (kuva: SA-kuva)

Sodan jälkeen sotasyyllisyystuomioita langetettiin Suomen johtajille, Neuvostoliiton tai sen partisaanien sotarikoksista ei missään vaiheessa edes puhuttu. Sodanjälkeisessä Suomessa partisaanien aiheuttamista tuhoista vaiettiin pitkään. Neuvostoliitto taas kiisti, että partisaaneilla olisi ollut ohjeistusta hyökätä nimenomaan siviilikohteisiin.

Ensimmäiset kirjat ja tutkimukset aiheesta ilmestyivät 1970-luvulla, mutta vasta 1990-luvulla tietoisuutta tapahtuneesta, samoin kuin partisaanien uhrien korvauksia, alettiin ajaa julkisemmin.

Vuonna 1999 perustettiin Savukosken Kuoskussa partisaanien uhrien yhdistys ”Jatkosodan Siviiliveteraanit”, joka jatkoi eräiden yksittäisten henkilöiden aloittamaa kampanjaa hyvityksen saamiseksi partisaanien hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden kylien paljon kärsineille ja menettäneille kyläläisille.

Kampanjan tuloksena eduskunta hyväksyi 1. syyskuuta 2003 voimaan tulleen partisaanien uhrien kertakorvauslain. Lain mukaan partisaanien iskuissa toisen tai molemmat vanhempansa tai huoltajansa menettäneelle maksettiin 1 500 euron korvaus. Myöhemmin eduskunta hyväksyi vuoden 2005 alusta voimaan tulleen partisaanien uhrien ja sota-aikana karjankuljetukseen osallistuneiden miesten kuntoutuslain.


Omakohtaisesti partisaani-iskun kokenut Tyyne Martikainen on tehnyt suuren työn siviiliuhrien kärsimystä dokumentoidessaan

PS. Jos kiinnostus aiheeseen heräsi, niin haluat varmasti lukea tämänkin jutun:

Jaa kirjoitus: