Kolme kivenmurikkaa pelasti sotaveteraani Veikko Pärkän hengen – ”Omat vaistot olivat asettakin nopeampi selviytymiskeino”

9.6.2021 Kolme kivenmurikkaa pelasti sotaveteraani Veikko Pärkän hengen – ”Omat vaistot olivat asettakin nopeampi selviytymiskeino”

Pyhäjokisen omakotitalon tupakeittiöstä kuuluu komeaa laulantaa. Talon isäntä, sotaveteraani Veikko Pärkkä, 99, tapailee ”Veteraanin iltahuudon” ensisäkeistöä ja kun sanat eivät muistu mieleen, loppu sujuu viheltäen.

– Viime kerrasta on näköjään liian pitkä aika, kun sanat ovat ehtineet huuhtoutua mielestä, veteraani naurahtaa ja vetäisee työhanskat käteensä.

Hän asuu edelleen omassa kodissaan ja viettää mahdollisimman omatoimista elämää.

– Jos työkintaat päästää rapistumaan, rapistuu pian koko ukko!

Nyt Veikolla on loppusuoralla pienimuotoinen puusavotta, sillä veteraani kertoo jatkojalostaneensa kaadetut pihakoivut polttopuiksi.

– Koivu sopii lämmitykseen ja leppäpuu puuron keittoon. Tämän opin jo pikkupoikana, kun mummoni nimitti minut ”lämmitysmajuriksi”. Vastuu oli suuri, sillä halkovajasta piti hakea täsmälleen määrämittaista ja oikean laista puuta milloin mihinkin tarkoitukseen, veteraani muistelee naureskellen.


99-vuotiaanakin pyhäjokisveteraani viettää mahdollisimman aktiivista elämää

Vangista sai kehuja ja lomaa

Nuorena sotamiehenä

Mutta palataanpa ajassa vuoden 1941 loppupuolelle ja ajanjaksoon, jolloin Merijärvellä varttunut maatalon poikakin sai kutsun rintamalle.

– Ei siinä tuntemuksia kyselty, eikä sellaisille ollut tarvettakaan. Maansa puolustaminen on jokaisen armeijan käyneen ihmisen velvollisuus.

Veikon kohdalla matka kohti tuntematonta alkoi 19-vuotiaana Raahen koulutuskeskuksen kautta.

– Kolmen kuukauden perehdyttämisen jälkeen nousin junaan ja ensimmäinen määränpää oli Uhtua. Yksikköni oli Jalkaväkirykmentti 11. Aluksi meidät vietiin rintamalinjojen taakse, mutta kyllä sitä mekkalaa sielläkin riitti.

Tositoimiin Veikko sanoo joutuneensa vasta Kivennavalla.

– Olin vartiovuorossa ja nukahdin. Tällä välin venäläispartio yritti yllätystä, mutta havahduin etäältä kuuluvaan outoon ’molotukseen’.  Hyppäsin pystyyn ja juoksin korsulle. Huusin pojille, että nyt ei mahdeta mitään, sillä tulijoita on enemmän kuin kourallinen. Yksi asetovereistani kuitenkin sanoi, että tehkää mitä teette, mutta minä en ainakaan jätä hyvää pikakivääriäni vihollisille. Hän oli nimittäin unohtanut kiväärinsä omalle pesäkkeelleen.

Veikko tarjoutui antamaan rintamatoverilleen tulitukea ja varmistamaan samalla, ettei hän joudu ammutuksi tai venäläisten vangiksi.

– Sotavangista sai aina kehujen lisäksi kolmen viikon loman, joten se oli molemmille puolille hyvin ”mieluisaa” hommaa, veteraani paljastaa.

Veikko ja hänen asetoverinsa pääsivät hakemaan unohtunutta pikakivääriä, mutta siinä vaiheessa, kun he olivat kääntymässä takaisin, pesäkkeeseen lensi käsikranaatti.

– Onneksemme se oli ’suutari’ eikä räjähtänyt. Kaveri nappasi kiväärinsä ja aloitti vimmatun tulittamisen. Minä hyppäsin viereiseen pesäkkeeseen ja seurasin esimerkkiä. Vähän aikaa siinä louskutettiin ja niin ihmeeltä kuin se tuntuukin, saimme reilun kymmenen miehen venäläispartion kukistettua.


JR 11:n miehiä heinäkuussa 1944 valmistautumassa puolustustaisteluun Talvisodan viimeisellä puolustuslinjalla Kannaksella (kuva: SA-kuva)

Kirjeitä tytöille

Uhtuan suunnalta Veikon mieliin palautuu myös toinen läheltä piti-tapaus.

– Olimme eräässä kylässä, jossa saimme nukkua oikein pirtin lattialla ja syödä vadelmia niin paljon kuin jaksoimme. Mieli oli niin hyvä, että sota tuntui siinä vaiheessa todella kaukaiselta. Ja samalla kun nautimme vadelmista, kirjoittelimme myös tytöille kirjeitä. Meidän ryhmässä oli varsinkin naisten suhteen eräs mahdottoman arka poika, joten päätimme rohkaista häntä. Annoimme kaverille ison nipun tyttöjen osoitteita ja sanelimme rivit valmiiksi. Ja tulihan sitä paluupostiakin sen verran, että Kannakselle siirryttäessä poika raapusteli jo itse kirjeittensä sisällön, Veikko muistelee naureskellen.


Aikaa rintamalla kulutettiin mm. kirjeiden kirjoittamiseen (kuvituskuva: SA-kuva)

Kaikki eivät kuitenkaan Veikonkaan ryhmästä päässeet kuitenkaan Kannakselle.

– En tiedä olimmeko varomattomia, mutta eräänä päivänä lähdimme pienellä porukalla kiertelemään ympäristöä. Poikkesimme tieltä pienelle polulle, joka osoittautuikin venäläisten miinoittamaksi. Kaveri, joka käveli jonon keulilla, astui suoraan miinan. Kuului vain voimakas tupsahdus ja näin, kuinka saapas lensi korkealle ilmaan.

Pojat tiesivät heti, ettei kaverin jalkaa enää pelasteta.

– Sidoimme mitä oli sidottavissa. Mukana sattui olemaan pressu, joten hakkasimme koivun vesoista aisat ja teimme purilaat. Kannoimme kaverin joukkosidontapaikalle, josta hänet toimitettiin eteenpäin, kenttäsairaalaan. Kaveri menetti jalkansa, mutta säilytti kuitenkin henkensä, hän huokaisee.

– Pahinta sodassa oli kuoleman jatkuva läsnäolo ja haavoittuneiden asetoverien pelokas katse. Kun kuolevan katse sammuu ja viimeinen sana on ’äiti’, niin siinä tuntee ihminen itsensä pieneksi.


Nuori sotilas sisarustensa kanssa

Vahvan heinikon suojissa

Kannakselle siirtyminen kesäkuun alussa 1944 muutti myös Veikon mukaan sodan luonnetta.

– Se oli koko ajan aivan hirveää repimistä. Taistelut olivat pitkäkestoisia ja miestappiot valtavia. Myös siirtyminen niin sanottuihin äkkiasemiin söivät kestävyyttä, sillä muonitus ei pysynyt aina perässä. Silloin piti pärjätä vanikalla ja repun pohjalle jääneillä murusilla.

Ajoittain vaivannut ravinnon puute sekä nukkumattomuus olivat Veikon mukaan vaarallinen yhdistelmä.

– Valppaus osoittautui usein asettakin paremmaksi selviytymiskeinoksi. Hyvät hoksottimet pelastivat minutkin muutaman kerran varmalta kuolemalta.

Veteraanin mieleen muistuu taistelu, jossa puna-armeija vyöryi kaikella voimalla päälle. Heillä oli käytössään varsinainen tappajatankki, jota oli lähes mahdotonta pysäyttää.

– Olimme poikien kanssa palaamassa ruoanhakureissulta ja juuri lähdössä ylittämään isohkoa peltoaukeaa, kun kuulimme sivusta vaimeaa huminaa. Samalla jysähti ensimmäinen ja heti perään toinen ja sen jälkeen alkoi tulitus. Heittäydyimme heinikon suojiin ja lähdimme ryömimään pellon poikki. Matka ei ollut pitkä, mutta se tuntui kyllä pitkältä, sillä vihollinen ampui täysillä. Pitkän heinikon antaman suojan ansiosta luotisuihkut menivät kuitenkin ylitse ja selvisimme naarmuitta metsän suojiin. Mutta päätä ei sopinut kuitenkaan nostaa, ei missään vaiheessa.


Yhden Veikon rykmentin pataljoonan komentopaikka Kääntymän-Kuukaupin tiellä Kannaksella kesällä 1944 (kuva: SA-kuva)

Yhden miehen taistelu

Kannaksella riitti kiperiä tilanteita kerta toisensa jälkeen ja myös valtavat marssimatkat verottivat osansa.

– Vaikka varusteet olivat hyvät ja saappaissa äidin kutomat villasukat, niin hiertymiltä ei voinut välttyä. Minäkin sain keskelle jalkapohjaa kävelyä haittaavan rakon. Hoidatin jalkaani kolmen päivän ajan joukkosidontapaikalla ja kun olin palaamassa takaisin omaan porukkaan, jouduin niin sanottuun yhden miehen taisteluun. Keskeltä ei yhtään mitään ilmestyi venäläinen maataistelukone. Se lensi matalalla, tien suuntaisesti ja avasi tulen. Hyppäsin tien raviin ja siitä metsään. Luotisuihkut vain sinkoilivat ympärillä, kun juoksin mutkitellen ja suojaa etsien. Tämä pirulainen vain seurasi ja kiemurteli perässä!

Maanpuolustus on Veikon mukaan jokaisen velvollisuus

Veikko muistelee juosseensa päämäärättömästi, kunnes eteen aukesi iso, kolmen kiven muodostelma.

– Kivien keskellä oli miehen mentävä onkalo, jonne hyppäsin tietämättä mihin hyppäsin. Onnekseni onkalo oli sen verran iso, että sen suojissa säästyin hengissä. Ja kun vaara oli ohitse, odottelin hetken ja lähdin metsiä pitkin omieni luokse.

Kohtaaminen maataistelukoneen kanssa jäi Veikon viimeisimmäksi taisteluksi vihollista vastaan.

– Pääsin lomille ja ennen sen loppumista päättyi myös Jatkosota. Myös Lapin sota jäi osaltani väliin, sillä minulta puhkesi umpisuoli, jonka seurauksena pääsin aloittamaan siviilielämäni vasta vuoden 1946 maaliskuussa.

Sotamiehenä siviiliin päässyt Veikko puolusti Suomen maata kaiken kaikkiaan kolme pitkää vuotta. Taistelupaikoiksi sotilaspassiin merkittiin muun muassa Uhtuan länsi- ja pohjoispuoli, Kivennapa, Heinjoki, Muolaa, Noskua, Vuoksi, Vuosalmi ja Ihantala.

– Olihan sitä siinäkin yhdelle miehelle. Monta hyvää kaveria kaatui ja moni haavoittui. Minulla sen sijaan oli suuri onni ja varjelus, että säästyin jopa haavoittumiselta.

Siviilielämänsä korpraaliksi ylennetty Veikko rakensi Pyhäjoelle. Elämäntyö rakentui maatalouden ympärille ja naimisiin mentyään perheeseen syntyi kolme lasta.


Rintamalla valmistunut puhdetyö

Veikko tunnettiin aikoinaan myös lukuisista luottamustoimistaan. Hän vaikutti muun muassa kunnanhallituksessa, tie- ja liikennelautakunnassa, vanhainkodin johtokunnassa sekä Rannikon Maidon hallituksessa.

– Ruuhkavuodet olivat sanan varsinaisessa merkityksessään hyvin kalenterintäyteisiä. Taitettuihin vuosikymmeniin mahtuu paljon iloa, mutta myös surua. Menetin ensimmäisen vaimon vuonna 1983 ja arki oli pitkän aikaa hyvin tummasävytteistä. Elämän oli kuitenkin jatkuttava ja se myös jatkui, kun löysin rinnalleni nykyisen puolison. Niin se vain on, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, veteraani kiteyttää hyväntuulisena.


”Sotasaaliiksi” saatua neuvostoseteliä Veuikko säilyttää sotilaspassinsa välissä

Terveiset tuleville polville

Pitkän elämänsä aikana Veikko on nähnyt monen asian muuttuvan.

– Suomi on kehittynyt, mutta ei kaikilta osin parempaan suuntaan. Itsekeskeisyys on vallassa ja maalaisjärki unohtunut. On suuri vaara, että Suomessakin luokkaerot kasvavat ja tämä tie on kohtalokas. Valtaa pitävien pitää muistaa, että päätökset tulee tehdä kansan – ei oman hyvinvoinnin takaamiseksi, hän toteaa painokkaasti.

Tuleville polville hän toivoo rauhaa, mutta muistuttaa, että heillä on siinä oma tehtävänsä.

– Pitäisi opetella hillitsemään itsensä, kunnioittaa lähimmäisen arvoja ja jopa arvomaailmoja. Hyvät neuvottelutaidot ovat paras tie sopuun. Muistakaa, että veteraanit ovat rakentaneet ja mahdollistaneet sukupolvia kestäneen hyvinvoinnin. Kunnioittakaa heidän tekemiään uhrauksia olemalla utelias siitä, miten tämä kaikki on tapahtunut. Kiertäkää sankarihaudoilla, katselkaa valokuvia, kyselkää, kuunnelkaa ja hankkikaa tietoa veteraanisukupolvesta. Veteraanien perintö meille kaikille on vapaus, jota myös jälkipolvien tulisi vaalia teoillaan ja tavoillaan. On hyvä muistaa, että turhasta ei kannata tapella – sellaista asiaa ei olekaan, jota ei voida neuvottelemalla sopia.


Veikko kannustaa nuorempia ottamaan selvää veteraanisukupolven tekemästä työstä

Jaa kirjoitus: