2. Jääkäriprikaati perustettiin kesäkuussa 1941 Vieremällä Iisalmen suojeluskuntapiirin ja Sisä-Suomen suojeluskuntapiirien alueiden miehistä.

– Isäni Matti Kauppinen oli viimeinen vieremäläisveterani, joka oli mukana prikaatin koko sotataipaleella Vieremältä Ilomantsiin ja edelleen Karhumäelle ja Stalinin Kanavalle asti, kertoo Matin sotapolkua tuleville sukupolvillekin niin paperille kuin videolle dokumentoinut poikansa Jukka.

Matin oma sotatie oli alkanut kuitenkin jo kauan tuota ennen: 1918 syntyneenä oli hän niitä miehiä, joiden sotapolku kesti kaikista pisimpään.

 

 

Riviin ja rintamalle

Kauppisen 7.9.1939 alkanut varusmiespalvelus muutti pian totiseksi todeksi, kun Talvisota marraskuun viimeisenä päivänä syttyi. Tykkimieskoulutuksen saanut Kauppinen palveli Kenttätykistörykmentti 2:n 1. patterissa Kannaksella, osallistuen mm. Vuosalmen ja sen eteläpuolellakäytyihin taisteluihin.

Kesäkuussa 1941 kutsu kävi jälleen.

– Me olimme täällä Luvejoella uitossa, kun tuli se sotaan lähtö, hän kertoo yhdessä videoidussa haastattelussaan.

Osa Vieremällä perustetun jääkäriprikaatin miehistä pääsi juna- ja autokuljetuksin Kontiomäen kautta Paukkajaan, mutta prikaatin esikuntakomppaniaan sijoitetun nuoren sotamiehen sotapolku alkoi huomattavammasti työläämmissä tunnelmissa.

– Vieremälle kokoonnuttiin kansakoululle ja siitä lähdettiin sitten pyörillä. Niillä polkupyörillä ajeltiin sitten toista viikkoa, ennen kuin oltiin siellä rajalla.

Paukkajassa joukot saivat levätä 1,5 vuorokautta, minkä jälkeen matka jatku Ilomantsin kautta Mutalahden eteläpuolelle, puolustusryhmityksiin lähelle valtakunnanrajaa.

– Vihollinen oli meitä vastassa siinä Peurujoella. Siellä oli venäläisten koivumetsään tekemä hakkuuaukio ja vihollinen oli ryhmittynyt betonibunkkereihin. Siihen piti suomalaisten hyökätä. Se oli niin tuhmaa se sotahomma: useita kertoja meitä hyökkyyttivät, kun meitä ammuttiin konekivääreillä. Siinä kaatui paljon minun tuttuja poikia.

6.heinäkuuta alkaneissa, viikon kestäneissä taisteluissa kaatui 16 vieremäläistä.

 

Jotain suomalaisjoukkojen edellytyksistä kertovat prikaatin sotapäiväkirjan merkinnät. Esikuntakomppanialta, samoin kuin konekiväärikomppanioilta puuttui henkilökohtainen aseistus kokonaan. Miesten koulutus oli niin ikään pääosin puutteellista: konekiväärikomppanioiden miehillä ei ollut konekiväärikoulutusta, viestijoukkueissa ei ollut radiokoulutuksen saaneita, pioneereissa taas ei ketään pioneerikoulutuksen saaneita.

– Herratkin huomasi, että alkoi meiltä miehet loppumaan, kun niitä kaatui niin paljon siinä. Lähdettiin ja kierrettiin se bunkkeri ja ajettiin montakymmentä kilometriä sinne Venäjän puolelle. Äänisjärven tuolle puolelle minäkin jouduin. Polkupyörillä mentiin. Oli siellä joitain vihollisen partioita maantien varressa, joitain ampuivat polkupyörän selkään.

 

 

Peurujoelta Matin joukon matka eteni kohti Tolvajärveä, Yläjärveä ja Aittojoen kautta Suojoelle/Torasjoelle, missä vanha raja ylitettiin 23.8.1941. Viikkoja kestänyt taival vie taistelusta toiseen ja rivit hupenivat entisestään.

– Jouduttiin aina lähtemään kuumempiin paikkoihin ja me lähdettiin mielellään.

 

 

Kuolema korjaa satoa

Rajan ylityksen jälkeen suomalaisjoukkojen hyökkäys jatkui Ravanmäen taisteluiden jälkeen Onkamuksen suuntaan, mistä Matille on jäänyt mieleen erityisesti yksi tapaus.

– Meidän joukkueenjohtaja oli järjestänyt sellaisen tällin meille, että rintamalta kuuden kilometrin päässä oli iso teltta, että sinne huilaamaan.

– Se iso teltta täyttyi miehistä monesta eri porukasta. Meitä oli muistaakseni kaikkiaan 13. Teltan luona oli sirpalekuopat.Matti kertoo, kuinka heitä nuoria miehiä juoksutettiin etulinjaan jatkuvasti toisin kuin Kauppilanmäestä kotoisin olevaa vanhempaa porukkaa, joka ei hänen mukaansa monestikaan joutunut lähtemän rintamalle ihan etujoukkoihin.

Sitten alkoi vihollisen tykistötuli.

– Ne rupesi ampumaan ja se likeni ja likeni se kranaatin tulo. Tuli jo melko likelle, kun joukkueenjohtaja sanoi, että kaikki sirpalekuoppiin ja sitähän mentiin. Peltolan poika (Olavi Repo) oli minulla kaverina siinä sirpalekuopassa ja sanoi, että ”anna tupakkaa”. Minä siihen, että sulleko maistaa tupakka tämmöisessä tilanteessa! Ei keritty kuin se tupakka sytyttää, niin siihen keskelle telttaa tuli kranaatti.

Samaisessa teltassa toimi Apu-niminen komentokeskus, jossa puhelinkeskusta hoiti ”Kauppilanmäen vanhempaan ikäluokkaan” kuulunut Risto Widgren. Hän oli ainoa telttaan jäänyt ja sai surmansa.

Widgrenin loma oli itse asiassa alkanut jo kolme vuorokautta aiemmin, mutta hänen paikalleen tuleva sijainen ei ollutkaan palannut ajoissa omilta lomiltaan.

– Me oltaisiin kaikki menty, jos muutama minuutti oltaisiin myöhästytty, hän toteaa.

 

 

Seuraavaksi joukkueenjohtajalta tuli käsky, jossa miehet komennettiin läheiselle maantielle. Vaan edellisestä läheltä piti- tilanteesta yhä varuillaan oleva Matti ei tätä suostunut noudattamaan.

– Minä sanoin, että minä en ainakaan mene ja sanoin yhdelle toiselle pojalle, että älä mene sinäkään, että mennään tuonne syrjään, kun tykistö vieläkin ampuu sinne tielle. Muut kerkesivät mennä tielle, niin kranaatti tuli niiden keskelle. Siinä meni siltä Peltolan pojalta jalka poikki – pikkuisen vain jäi nahkaa pitämään se paikallaan. Ne katkaisivat jalan pois ja lähtivät viemään poikaa sairaalaan.

Matin vaistojen ansiosta niin hän kuin hänen seurassaan ollut mies säästyivät.

– Siinä haavoittui toinenkin minun ryhmän mies: sirpale meni keuhkosta läpi. Joukkueenjohtaja oli paitansa repinyt ja siihen reikään sullonut, ettei mies vuoda kuiviinja eikun sairaalaan.

Joukkueenjohtajan, Toivo Ikäläisen, neuvokkuus pelasti haavoittuneen, Kauko Siekkisen, hengen ja tämä eli vielä 20 vuotta haavoittumisensa jälkeen.

– Semmoisia ihmeitä siellä piti tehdä.

 

Onnea oli matkassa

Matin prikaatin taival jatkui Munjärven, Kontupohjan, Uunitsan ja Perälahden kautta kautta aina Karhumäkeen saakka, jonne se saapui marraskuun viimeisinä päivinä. Vaikka paikkojen nimet jo alkavatkin unohtua, niin tapahtumat eivät. Onni oli Vieremän pojalla myötä.

– Kerran hän oli lähtenyt erään Pärekosken miehen kanssa hiihtämään, kun he törmäsivät yllättäen vihollisen mottiin. Siinä tuli kiire pakoon! Isä hiihti umpihangessa, Pärekosken mies perässä. Kiväärin kuulat vain vinkuivat ympärillä, muistelee Jukka yhtä isänsä kertomaa tarinaa.

Joskus eräät pojista tekivät omatekoisia panoksia, joilla tuhosivat viholliskorsuja… vaihtelevalla menestyksellä.

– Kerran tuhoamisreissulla vihollinen ampui korsusta sillä seurauksella että yksi Salahmin miehistä kaatui ja toinen, serkkupoika, haavoittui. Hänet vietiin hevosella 35 kilometrin päähän Karhumäen sairaalaan. Siellä ei ollut tuolloin kuitenkaan kunnon lääkkeitä, ainoastaan aspiriiniä, Matti paljastaa.

25-vuotias alikersantti kuoli sairaalassa vammoihinsa.

 

 

Helmikuussa 1942 2. Jääkäriprikaati lakkautettiin ja Matti sai siirron Ruben Laguksen komentaman Panssariprikaatin esikuntakomppaniaan. Tällöin alkoi myös asemasotavaihe, jonka aikana Matti palveli mm. Äänislinnassa, missä sai keuhkotautitartunnan. Kunnon hieman parannettua pääsi hän viiden vuorokauden toipumislomalle koriin Vieremälle, mutta tauti ei vielä sinäkään aikana hellittänyt, Jukka kertoo.

– Hoitajat Iisalmen aluesairaalassa suosittelivat kahden viikon jatkolomaa. Sairaalan ylilääkäri oli toista mieltä, ja passitti isän takaisin joukko-osastoonsa.

Matka alkoi Nissilästä postiauton kyydissä, joka pahaksi onneksi oli kaksi tuntia myöhässä. Niinpä hän ei ehtinyt Iisalmesta lähtevään junaan ja lomaltapaluu myöhästyi. Tämän seurauksena hän joutui majurin kuulusteluihin.

– Majuri epäili isän valehtelevan postiauton myöhästelystä, mutta asian tarkistettuaan totesi tämän puhuneen totta ja niin isä säilyi mahdollisilta rangaistustoimilta, Jukka jatkaa.

Matti oli kyllä majurille entuudestaan tutut, sillä nuorukainen toimi mm. hänen lähettinään.

Joulukuussa 1943 Matti sai uuden siirron, tällä kertaa – kaluston kasvettua – nyt jo Panssaridivisioonaksi muuttuneen yhtymän viestikomppaniaan. Sitten keväällä 1944, tuli lähtö Karjalan kannakselle.

Sitä, mikä siellä olisi vielä vastassa, ei olisi kukaan osannut kuvitella pahimmissa painajaisissaankaan.

 

 

Kauhun kesä 1944

Suurhyökkäyksen alkamista oli armeijan johdossa osattu epäillä… ja pelätäkin. Ei kuitenkaan tarpeeksi, minkä osoittaa se, kuinka se pääsi huonosti varautuneet suomalaisjoukot yllättämään (olethan jo lukenut kolmiosaisen Kannaksen verinen kesä- juttusarjamme?).

Myös Matti oli kesä-heinäkuussa 1944 monissa kovissa paikoissa. Tutuiksi tulivat niin Talin, Murokallion, Portinhoikan taistelut. Erityisesti mieleen ovat tuolta kauhujen kesältä jääneet Ihantalan alueen taistelut, samoin kuin Viipurin kaupunki.

– Isä oli saanut erikoiskoulutuksen puhelinmieheksi ja näin ollen puhelinlinjojen rakentaminen ja keskuksen hoitaminen rintamaoloissa tulivat tutuiksi, Jukka taustoittaa.

 

 

Matin viestikomppaniassa oli kolme ryhmää, joissa kaikissa myös muita Vieremän miehiä. Yksi hänen kanssaan samaan joukkueeseen sijoitettu vieremäläinen oli Erkki Svarström, jonka haavoittumista hän todisti Ihantalajärven eteläpuolella 28.6.1944.

– Vihollispanssari räjähti saatuaan osuman panssarinyrkistä ja panssarin telaketjun “lootu” lensi Erkin jalan päälle. Joku “lootu” lensi myös minun lähelleni – onneksi ei osunut. Tuohon aikaan alueella oli Rajavartioston miehiä vain Rajajääkäripataljoona 2:n 29 jääkäriä, yksi luutnantti ja yksi alikersantti, joilla aseistuksena oli mm. panssarikauhat ja -nyrkit.

Vihollinen todella painoi päälle, hän toteaa.

– Tuossa taistelussa korpraali Ville Väisänen tuhosi yksin kahdeksan panssaria lähitorjunta-asein ja tuhotuista panssareista viimeisen romut lensivät Svarströmin päälle, hänen jalkansa murskaten, Jukka tarkentaa.

Vielä hirvittävämpi oli Väisäsen oma kohtalo, jota ei oikeastaan tunneta vieläkään.

Urotyönsä jälkeen ei hänestä enää nähty jälkeäkään ja hänen epäillään räjähtäneen vihollisammuksen osuttua panssarinyrkkikasaan.

Matti todisti tovereidensa kaatumisia ja haavoittumisia, tehden parhaansa näitä auttaakseen. Seuraavan päivän taisteluiden kranaatin pauke vei hänen muistinsa, joka palasi lopullisesti vasta Lapin Sodan alkuvaiheilla.

 

 

Lyhyeksi jäänyt Lapin Sota

19.9.1944 Panssaridivisioona sai käskyn siirtyä Pohjois-Suomeen. Joukot siirrettiin usealla junakuljetuksella Ouluun, jossa Matin oma sota tuli vihdoin päätökseen, sillä hän sairastui täällä angiinaan ja joutui palaamaan Oulusta laivalla Raaheen.

Ihan tavanomainen ei ollut paluumatkakaan.

– Merellä oli kova myrsky ja laiva ajoi karille. Pahaksi onneksi laivalla myös syttyi tulipalo ja apuun hälytettiin proomu, jolla miehet pääsivät Raahen satamaan. Edessä oli sairaalareissu, jonka jälkeen isä kotiutettiin, Jukka kertoo.

– Säästyin yli viisi vuotta kestäneellä sotareissullani suuremmilta haavoittumisilta. Naarmuja nyt aina tuli ja kuulo heikkeni kranaattien räjähdyksistä, Matti tunnustaa.

Sodan seurauksena alkoivat myös koko loppuelämän vaivanneet selkäkivut.

Elämäntyönsä hän teki Nissilän koulun talonmiehenä/ vahtimestarina. Martta-vaimo toimi samaisen koulun keittäjänä. Molemmat olivat myös vuosikymmeniä mukana veteraanityössä ja -toiminnassa: Matti vaikutti Rintamaveteraaniliiton johtokunnassa yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Omia lapsiaan Matti halusi kuitenkin suojella kaikelta sotaan liittyvältä.

– Isä ei antanut meidän lasten katsoa esimerkiksi Tuntematonta Sotilasta, vaan laittoi telkkarin kiinni ja sanoi, että ”tätä teidän ei tarvitse nähdä”, Jukka sanoo.

– Kotona sodasta puhuttiin vain silloin, kun joku veteraani kävi kyläilemässä ja silloinkin he puhuivat vain keskenään. Vasta muutama vuosi ennen kuolemaansa hän alkoi kertoa sodasta mitään. Rajan takana hän kävi sodan jälkeen kerran; Leningradissa 70-luvulla, ja sanoi, että toista kertaa ei tule, hän hymähtää.

 

 

– Isä sanoi, ettei sitä pysty kukaan ymmärtämään, joka siellä ei ole ollut; että mitä oli se Neuvostoliiton suurhyökkäys Ihantalassa. Siellä ei pystynyt erottamaan yksittäisiä kranaattejakaan – se oli vain yhtä jatkuvaa pauhua. Kerran vein ”Ihantala” – elokuvan isälle katsottavaksi ja kysyin mitä tykkäsi. Hän vastasi, että ”olihan se sinne päin, se Mannerheimin-ristin ritari Ville Väisäsen rooli olisi vain saanut siinä elokuvassa olla vähän parempi”.

Väisästä tositoimissa seurannut Matti kertoi Villeen olleen nopealiikkeinen mies.

– Kävi nappaamassa panssarinyrkkejä kainaloonsa ja lähti taas tankkeja tuhoamaan. Oli kuulemma mitään pelkäämätön mies.