Kotiväkikään ei ollut tunnistaa sotavankeudesta palaavaa kuihtunutta miestä: merikarvialaisen Leo Rannen tarina

Kotiväkikään ei ollut tunnistaa sotavankeudesta palaavaa kuihtunutta miestä: merikarvialaisen Leo Rannen tarina

Leo Ranne 1920 – 1966

Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan jatkosodan aikana suomalaisia sotilaita joutui vangiksi 2377, joista myöhemmin palautettiin 1969. Suomalaisten tutkijoiden mukaan luku oli selvästi suurempi: 3402, joista palautettiin 1938.

Yksi jatkosodassa vangeiksi joutuneista oli Reposaaressa 23.4.1920 syntynyt, mutta jo lapsena perheensä mukana Merikarvialle muuttanut Leo Armas Ranne. Vangiksi Ranne joutui yhdessä toisen sotilaan kanssa 27.6.1944.

Tapahtumaketju näyttäisi saaneen alkunsa suurhyökkäyksen alkaessa Vammelsuon VT-linjan Vammelsuulta. Neljän päivän torjuntataisteluiden jälkeen edessä oli perääntyminen, vastahyökkäys, saarroksiin joutuminen ja pakomatkan alkaminen.

Siitä, miten kaikki tapahtui, kertoi Ranne myöhemmin Hangossa suomalaisten sotavankien leirillä itse seuraavaa:

Yksikkömme vetääntyessä Vammeljoelta Inoon, jossa teimme vastaiskun lyöden viholliset takaisin noin 2 kilometriä. Jäimme puolustukseen, mutta vihollisen painostus oli kova, ja pääsikin kummallekin sivustalle. Illalla tuli vetäytymiskäsky, irtaantuessa kk.puolijoukkueeni menikin hajalle. Juostuamme vetäytymissuuntaan törmäsimme vihollisen ketjuun. Yksi miehistäni haavoittui selkään. Piiloiduimme suolle, jossa sidoin haavoittuneen. Parin tunnin odottelun jälkeen läksimme liikkeelle. Tästä sitten alkoi 15.6.1944 vaiheikas, 12 vuorokautta kestävä pakomatka.

Monta kertaa takaa-ajettuna ollut ryhmä hajosi, ja alavutelainen Eino Alaranta kaatui. Näin Rannen kanssa pakomatkaa jatkoi vain yksi sotilas: suistamolainen Aleksanteri Salonen. Pakomatkan varrella ehti tapahtua montakin läheltä piti-tapahtumaa, jossa kiinnijäämisen pelasti hyvä onni.

Ladossa heinien alla piilossa, kun vihollisen sotilaat pistivät pistimillä heiniin, todeten, ettei ketään ollut piilossa. Seuraavaksi vihollissotilaat keksivät ammuskelun ladon seiniin. Kuulat läpäisivät seinän, mutta onneksi viuhuivat yhtä lukuun ottamatta ohi, se luoti meni läheltä katkaisten olkalaukun vyön.

[br]

Ranne jäi vangiksi Vammeljärveltä vetäytymisen yhteydessä kesäkuussa 1944 (kuva: SA-kuva)

[br]

Sotavankeus alkaa

Hevosen selässä alokasaikana huhtikuussa 1940

Viimein kaksikko saapui Peron kylään. Väsyneinä ja nälkäisinä oli suunnitelmissa ylittää joki. Vartiomiehet yllättivät ampuen kohti, lisäksi kylältä tuli joen molemmin puolin suuret joukot vihollisia. Ilman ammuksia ei vastarintaa voinut ajatella. Pakoon juostessaan oli pakko mennä pellolle. Luotisateessa ainoa mahdollisuus selviytyä hengissä oli syöksyminen sarkaojaan. Tästä alkoi Leo Rannen sotavankeus.

Vangit kuljetettiin Peron kylään kellareille, joissa sijaitsi esikunnan tapainen sekä vankitilat. Tiloissa oli jo ennestään yli sata vankia. Täällä suoritettiin ensimmäinen kuulustelu, jossa kyseltiin lähinnä joukko-osaston suuruutta ja tykistön sijaintia. Sotavankiretken loppukuulustelujen pöytäkirjoissa mainitaan, että kohtelu näissä ensimmäisissä kuulusteluissa oli inhimillistä. Tunnettua kuitenkin on, että koviakin keinoja käytettiin, esimerkiksi valeteloituksia.

Perosta vankireitti kulki aluksi Perkjärvelle, ja sieltä edelleen sotavankileirille Leningradin pohjoispuolelle. Tutuksi tulivat Volosovo, Usman, sekä Tsherepovets, josta sitten koitti odotettu vapautuminen 22.11.1944.

Kaukaisin leiri, Usman, on Valko-Venäjän ja Volga- joen puolessa välissä, n.1600 kilometriä Helsingistä. Vankeusaikana (11.7.1944) piti Rannen esittää propagandaa Leningradin radiossa. Lienee selvää, ettei tuossa esiintymisessä omia ajatuksia suotu.

[br]

Tserepovetsin vankileiri sijaitsi n. 550 kilometriä Pietarista itään

[br]

Vapaus koittaa

Usmanin leirillä tuli tieto, että päästään lähtemään kotiin. Ensin vietiin kuitenkin Tsherepovetsiin, suomalaisten vankien kokoamispaikkaan. Sanottiin, että lähtöpäivä on lähipäivinä. Lähtö viivästyi kuitenkin kuukaudella. Tällä leirillä tapasin naapurin pojan, Heimo Salmisen. Hän sairastui pari viikkoa ennen lähtöä menehtyen sairauteen.

Sairaanhoitaja Saga Taipaleen marraskuussa 1944 ottama kuva Hangon karanteenileiriltä, jossa palautettuja sotavankeja pidettiin ensimmäiset kolme
viikkoa (kuva: Erkki Aukio)

Mitkä sitten olivat mielialat kotijoukoissa?

Siellä elettiin raastavassa epävarmuudessa: puoleen vuoteen ei tiedetty, oliko Leo edes elossa. Kysely esikunnastakaan ei tuonut vastausta. Kohteliaassa vastauksessa kerrottiin Leon kadonneen olosuhteissa, jossa karkaaminen ei tullut kysymykseen. Tapauksella ei myöskään ollut silminnäkijöitä.

Tieto siitä, että Leo on elossa ja vapautumassa vankileiriltä, kuultiin radiosta, Myös eräässä lehdessä oli luettelo vapautuneista. Kotiin Leo palasi niin heikossa kunnossa, ettei kotiväkikään ollut tunnistaa 58-kiloiseksi kuihtunutta miestä. Viimeiset sata metriä kotiin hänet piti kantaa.

Kovia kokenut isänmaan puolustaja pääsi läheistensä pariin jouluksi 1944. Ensimmäinen viikko kotona vierähti nukkuen ja syöden. Sitten kunto alkoi hiljalleen palata. Koitti sodan jälkeinen arki.

Millaista elämä sitten leireillä oli? Yksi niitä yhdistävä piirre oli huono ruoka.

Erilaisia töitä tehtiin aina rakennuksilta kasvimaiden kitkentään asti, mutta ei riittänyt, että leireillä tehtiin töitä ala-arvoisissa olosuhteissa. Työpäivän jälkeen vankeja seisotettiin ulkona rivissä pitkiäkin aikoja kuuntelemassa propagandaa. Vielä palauttamisenkin yhteydessä vankeja seisotettiin riveissä ja leviteltiin uhkakuvia, että Suomessa heidät kaikki ammutaan.

– Osa vangeista oli niin heikossa kunnossa, ettei näitä seisottamisia jaksanut, ja tuupertuneet jäivät sinne. Isäkään ei olisi selvinnyt, ellei vieressä olleet pitäneet pystyssä, tytär Leena muistelee.

[br]

Maatöissä lasten kanssa vuonna 1963

[br]

Sodan jälkeen veteraaneja ei arvostettu. Puhuttiin, ”miksi lähditte sotaan”. Vasta myöhemmin keskusteluun tulivat traumat, alkoholi-, ja mielenterveysongelmat.

– Näistä puheista ei meidän isää tunnistanut ollenkaan. Omaa mielikuvaani isästä kuvaa yksi muistikuva: isä istumassa kansituolissa nurmikolla talon edessä auringon paisteessa tyytyväinen ilme kasvoilla. Minulle on jäänyt käsitys tyynestä, elämäänsä tyytyväisestä ihmisestä. Ei minkäänlaisia alkoholi- tai muita traumaongelmia, Leena kertoo.

Sodan kauhut, pakomatka ja vankileirit lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa myöhempään terveyteen. Ranne menehtyi sairauskohtaukseen 12.11.1966, vain 46-vuotiaana. Puolison lisäksi suremaan jäivät kuusi lasta: viisi poikaa ja yksi tyttö.

[br]

Jutun pohjana ollut artikkeli (Altti Mäntylä: Merikarvialaisen sotavangin tarina: Leo Armas Ranne) on julkaistu Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2020- lehdessä. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

[br]

PS. Sivultamme löydät myös muita karuja kokemuksia sotavankeudesta: