Laitilalaislotta Eeva Valjanen sanoo eläneensä harvinaisen hyvän elämän. Hän vakuuttaa, ettei ole mistään kapinamielellä, vaikka välillä on ollut vaikeaakin. Heinäkuussa sata vuotta täyttäneen Valjasen mukaan nekin ajat ovat vain kaikki opettaneet.

– Minun elämänohjeeni on ollut sellainen, että olen yrittänyt aina auttaa sitä, joka välttämättä apua tarvitsee. Sen lisäksi olen muistanut elää lottien kultaisen säännön mukaan hyviä tapoja kaikessa painottaen, Valjanen tiivistää.

[br]

[br]

Perhettä neljässä polvessa

Valjanen asuu yksin omassa yksiössään Laitilassa ja miksei asuisi, kun kaikki on kunnossa niin terveyden kuin mielenkin puolesta. Tuoreimpana luku-urakkana hänellä on työn alla Risto Uimosen ”Sauli Niinistö: tasavallan presidentti”.

– Sain Niinistöltä huhtikuun lopulla prenikan, joka annettiin kaikille sotatoimialueella lottana toimineille. Olin Laitilassa ainoa, joka sen sai!

Turussa talouskoulun käyneen Valjasen sotareissu vei Luumäelle, missä meni kaikkiaan kolme vuotta muonittajana Luumäen rajatoimiston kirjoissa.

– Mieheltäni Einolta sota vei vieläkin pidemmän aikaa, hän oli mukana jo talvisodassa. Eino haavoittui Syvärillä ja toi sotaeväänä sirpaleen otsassaan kotiin. Se mäti sieltä pois vasta vuosikymmenien jälkeen, Valjanen kertoo.

Hinnerjoen kirkonkylästä elämäntielle lähtenyt Eeva Valjanen (o.s. Eskola) meni Einonsa, Kivijärveltä kotoisin olleen rippikoulukaverin kanssa naimisiin vuonna 1943.

Hääkuvassa onnellisena hymyilevän morsiamen päässä on hänen vuonna 1911 vihityn äitinsä huntu.

Valjasen perheen esikoinen Markku syntyi 1945 ja häntä seurasivat vielä Jaakko, Kauko ja Veikko. Perheen kuopus kuoli tapaturmaisesti nuorena.

Eino kuoli vuonna 1991, mutta jälkeläiset ovat onneksi pitäneet huolta äidistään.

– Nyt meitä onkin jo neljässä polvessa, lapsenlapsia on kahdeksan ja lapsenlapsenlapsiakin kymmenen, Valjanen ynnää.

[br]

[br]

Vaikea alku elämälle

Niitä  vaikeita aikoja on Valjasen elämään mahtunut elämän ensimmäisistä vuosista saakka: tultuaan orvoiksi Valjasta ja hänen nuorempaa veljeään odotti huutolaisen raskas kohtalo. 

– Omat vanhempani kuolivat, kun olin alle kouluikäinen. Koti oli hyvä, mutta se lahosi ennen aikojaan. Meidät huutokaupattiin sadalla markalla kuukaudessa isäni veljen Väinön ja sisaren Edlan huusholliin nuoremman veljeni Osmon kanssa ja päivät olivat pitkiä sekä työntäyteisiä. Kun Väinön vuokra-aika sitten loppui, pääsimme muuttamaan vanhemman sisareni Impin luokse, hän muistaa.

Yhteisen kotinsa Eeva ja Eino Valjanen perustivat Kivijärvelle, missä Eeva sanoo eläneensä elämänsä onnellisinta aikaa. Asuinpaikaksi tuli ensin vanha heinälato, joka lunastettiin Einon isältä pankista lainaksi saadulla rahalla. Jo kihloissa ollessaan pariskunta osti sängyn, joka on edelleen Eevan makuusijana.

– Ensimmäinen joulu omassa kodissa oli niin juhlallinen, että se ei unohdu ikinä. Eino teki päivät töitä muille ja yöt hän rakensi mökkiä. Meillä oli kolme ja puoli hehtaaria peltoa ja vähän kotimetsää.

Ruoka saatiin omista eläimistä ja vaikka elämä oli välillä niukkaa, oli se Valjasen mukaan myös onnellista.

– Olin saanut synnyinlahjaksi käsitöiden tekemisen taidon ja vaatteetkin valmistin itse. Einollekin kehräsin ja kudoin kahdet housut, joista toiset tosin annettiin Virtasen pojalle naapuriin, kun hänellä ei ollut kunnon housuja ollenkaan. Se oli aikaa, jolloin kanssaihmisistä pidettiin vielä huolta, Valjanen sanoo.

Valjasen poika, itsekin jo eläkeikäinen Kauko Valjanen käy säännöllisesti tapaamassa Eeva-äitiään Laitilan kirkonkylässä. Omasta kodistaan ei satavuotiaalla ole kuulemma kiire muuttaa pois.

– Niin kroppa kuin mielikin ovat hyvässä kunnossa!

[br]