Suosittu, nyt jo edesmennyt viihdelaulaja Juice Leskinen määritteli aikanaan ihanneihmisen. Ei ole tärkeä onko yli- vai alipainoinen, tärkeintä on, että on tasapainoinen. Tällainen on hänen vanhimman poikansa Kaukon mukaan 20.4. sadan vuoden ikään ehtimistään koronakaranteenissa juhlistanut lohtajalaisveteraani Paavo Olavi Palola.

[br]

[br]

–  Juhlia emme pystyneet näissä olosuhteissa Paavolle järjestämään, pahoittelee Matti Uusi-Rauva Lohtajan Sotaveteraaneista.

– Mutta ne on tarkoitus pitää, kunhan korona on ohitettu ja vapaus koittanut!

Kurkikartanon palvelukodissa asuva Paavo on sinut itsensä, ystäväpiirinsä ja ennen muuta Luojansa kanssa, Kauko luonnehtii.

–  Isä on kertonut, kuinka hänen vuonna 1955 kuollut isänsä, Lohtajan ensimmäinen kunnallinen poliisi, kutsui kuolinvuoteensa ääreen kaikki Lohtajalla olleet lapsensa.

Evääksi lapsilleen Matti antoi jälkikasvulleen mieleen painuneet sanat.

–  Neuvon teitä, älkää protestoiko älkääkä kränätkö sellaisista asioista, joihin ette voi vaikuttaa. Siihen kuluu vain turhaa energiaa.

Elämä ei tarjonnut Paavolle eikä hänen sisaruksilleen helppoa rastia, Kauko pohtii. Paavon nuoruusvuosista viidennes kului jatkosodassa rintamalla JP1:n joukoissa. Kannuksessa käyty maamieskoulu oli jäädä hyödyntämättä.

– Pienellä maatilalla kolmikon nuorimmainen ei ollut perimisjärjestyksessä se, joka tilan isännyyden otti, Paavo toteaa.

Edessä oli kuitenkin jotain vieläkin isompaa: Paavo lähti hakemaan elantoaan Australiasta saakka. Siellä tulivat Kalevin mukaan tutuksi niin sukulaisten tupakka- ja sokeriruokofarmit kuin suomalaiskaupunki Mont Isan kaivokset.

–  Australia olisi saattanut jäädä hyvinkin uudeksi osoitteeksi, ellei isä-Matti olisi pyytänyt vaimoaan Sofiaa kirjoittamaan pojalleen, että ”tuu Paavo takaisin, sua tarvitaan täällä”, Kauko paljastaa.

Tuleva elämänkumppani ei löytynyt Australiasta, mutta olisi hyvinkin saattanut jäädä löytymättä ilman mutkaa maailman toisella laidalla. Tuttavaperheen Anna Siirilä oli nimittäin antanut Australiassa Suomeen palaavalle Paavolle tehtävän:  hänen piti viedä terveiset karjanhoitokoulun käyneelle Kaisa-siskolle, joka oli sattumoisin tarkastuskarjakkona juuri Paavon paluun aikaan Lohtajalla.

–  Niistä terveisistä alkoi Paavon ja kymmenen vuotta nuoremman Kaisan rakkaustarina, joka kesti 47 vuotta, Kaisan syöpäkuolemaan saakka. Meitä veljeksiä liitosta syntyi kolme, Kauko kertoo.

–  Paavo-isä on tunnettu sovinnon miehenä. Vihamiehiä ei ole ja oman perheen lisäksi sydämen asiana on ollut sotaveteraanityö. Veteraaniveljet on saateltu yksi toisensa jälkeen sinne viimeiselle matkalle. Sotaretkestä isä kertoi pyydettäessä meille lapsille, mutta niissä tarinoissa ei ihailtu sotaa, eikä edes rivien välistä paistanut katkeruus, hän sanoo.

– On se kumma, että saa näin vanhaksi elää. Ei mitään perussairauksia, vain polvet vihoittelevat liikkuessa, Paavo itse hämmästelee korkeaa ikäänsä, mutta siitäkin ”vihoittelusta” valoisa veteraani löytää hopeareunuksen.

–  Kun on rauhassa, maatessa tai istuessa, ei kipu tunnu ollenkaan!

Sosiaalisia kontakteja on viime vuodet rajoittanut heikentynyt kuulo ja silmänpohjarappeumasta johtuva näön heikkeneminen.

–  Kyllä ne paksulla painetut näkee lukea mutta se pienempi teksti on niin hankalaa, hän harmittelee.

Reipas vuosi sitten Paavo muutti ison kotitalon yksinäisyydestä palvelutaloon.

–  Ei sieltäkään enää ikäkavereita löytynyt, mutta sisarusten lapset ja muut palvelukodin ”nuoret” saivat kyllä veteraanista aktiivisen seuralaisen ja tarinankertojan, Kauko hymyilee.

Kuolemaa satavuotias ei pelkää, sillä suhteet ylipäälliköistä korkeimpaan ovat pysyneet kunnossa.

– Iltaisin kun olen käteni ristinyt olen tehnyt yläkerran isännän kanssa selväksi, että olen valmis lähtemään kun kutsu käy. Tässä iässä ei olla katkeria vaan kiitollisia eletyistä vuosista ja siitä, että omat lapset ovat pärjänneet.

Tuosta elämänasenteesta taitaa olla perinnöksi myös meille muille!

[br]