Lotta Hilppa Lampisen ja korpraali Sulo Hostilan rakkaustarinaa ei olisi syttynyt ilman sotaa

3.11.2021 Lotta Hilppa Lampisen ja korpraali Sulo Hostilan rakkaustarinaa ei olisi syttynyt ilman sotaa

Talvisota ja sitä seuranneet Jatkosota ja Lapin sota merkitsivät lukemattomille suomalaisille jäähyväisiä ja eroa, joillekin iäksi. Sota kuitenkin myös saattoi yhteen ihmisiä, jotka olisivat tuskin koskaan tavanneet, kuten nokialaisen Marjut Lindströmin vanhemmat, joiden rakkaustarinan hän tässä kertoo.


Marjut Lindström on kotkalaissyntyinen opettaja ja kirjailija
(kuva: Lector kustannus)

Talvisodan syttyessä äitini kävi Mikkelin tyttölyseota ja isäni oli työssä Ahlströmin Karhulan tehtaalla. Isä kutsuttiin asepalvelukseen sodan päätyttyä, ja kesällä 1941 hänet siirrettiin Mikkeliin Päämajan lääkintämieheksi. Kadun toisella puolella oli marsalkka Mannerheimin johtama Suomen armeijan komentokeskus. Vastapäisessä rakennuksessa majaili myös Päämajassa yhteysupseerina toimiva saksalainen jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth.


Niin ylipäällikkö Mannerheim kuin Saksan armeijan yhteysupseeri Erfurth olivat Mikkelissä tuttu näky (kuva. SA-kuva)

Koti, uskonto ja isänmaa

Hilppa Hostila toimi Jatkosodassa viestintälottana Päämajan viestikeskus Lokissa (kuva: Lotta Svärd Lottagalleria)

Sodan sytyttyä äitini oli liittynyt Lotta Svärd- järjestöön. Lotat jaettiin ns. toimenlottiin ja huoltolottiin. Toimenlotan piti olla terve, käytännöllinen ja elämäntavoiltaan moitteeton. Lottalupauksessaan äitini lupautui puolustamaan kotia, uskontoa ja isänmaata. Tämän jälkeen hän sai oikeuden pukeutua harmaaseen, puuvillaiseen lottapukuun.

Äitini toimi lottajärjestön toimisto- ja viestijaostossa, joka oli muonitusjaoston jälkeen toiseksi suurin jaosto. Hän toimi radistina ja välitti puheluita Päämajan Suur-Saimaan Suojeluskuntapiirin puhelinkeskuksessa Naisvuoren uumenissa. Työ edellytti pikkutarkkaa teknistä osaamista. Koulutuksen hän oli saanut lottaopistossa ja se oli kestänyt pari kuukautta. Viestintälotille usein kuuluvia säähavaintotehtäviä hän ei hoitanut.

Vapaa-aikanaan äitini kävi muiden lottien kanssa katsomassa Mikkelissä oleskelevien saksalaisten ja suomalaisten sotilaiden välisiä urheilukilpailuja. Päämajan joukkueen ja saksalaisten sotilaiden väliset jalkapallo-ottelut olivat kaupungissa suurtapaus, jotka keräsivät aina monituhatpäisen katsomon. Kielimuurin johdosta saksalaisten kanssa ei kuitenkaan muuten oltu kovinkaan paljon tekemisissä.

Näissä jalkapallo-otteluissa kunnostautui erityisesti eräs nopeakinttuinen, hauskannäköinen nuori suomalaiskorpraali, josta neljä vuotta myöhemmin tuli isäni. Urheilu oli ollut lapsesta asti hänen suuri rakkautensa. Hänen tavoitteenaan oli ollut päästä painissa Suomen edustajaksi vuoden 1940 Helsingin olympiakisoihin, joita ei kuitenkaan sodan johdosta voitu järjestää.

Isä jatkoi painiharrastustaan paitsi rintamalla, myös sodan jälkeen. Uran kirkkaimmaksi hetkeksi nousi hänen 1945 voittamansa Suomen mestaruus.


Heinäkuussa 1943 kersantti Hostilasta tuli Äänislinnassa Itä-Karjalan painimestari peräti 20 000 hengen yleisön seuratessa kisoja (kuva: Marjut Lindströmin arkisto)

Seurustelua sodan varjossa

Marjut Lindströmin vanhempien rakkaustarina syttyi sodan varjossa (kuva: Marjut Lindströmin arkisto)

Eräänä päivänä isäni ollessa lääkärin vastaanotolla päivystäjänä puhelin soi. Langan toisessa päässä oli miellyttävä-ääninen nuori nainen, jonka kanssa hän sopi tapaamisen Maaherrankadulle. Siellä isääni odotti kaunis, tumma, ruskeasilmäinen nainen, joka oli lottien virkapuvun sijaan pukeutunut tyylikkäästi pitkään kapeaan takkiin ja narukenkiin. Nuoret kävelivät yhdessä vesitornin maisemissa ja kaupungin metsäisillä harjuilla, jossa äitini Hilpan nimi kaiverrettiin koivun kuoreen.

Tapaamisia jatkettiin ja pian kaikki vapaa-aika vietettiin yhdessä. Tapaamisvaihtoehtoja ei sodan johdosta ollut kovin monia. Elokuvia sai tosin näyttää sotatoimialueen ulkopuolella, mutta tanssiminen oli rikos. Lotta Svärd- järjestön piirissä tuotiin esiin ajatus, että oli sankarivainajien muistoa häpäisevää tanssia aikana, jolloin miehiä kaatuu rintamalla ja kansakunta taistelee elämänsä oikeutuksesta.

Radiossa soitettiin tuolloin paljon saksalaista musiikkia, kuten Lili Marlene-nimisenä suuren suosion saavuttanutta ”Das Mädchen unter der Laterne”- kappaletta, jonka Georg Malmsten pian levytti suomeksi nimellä ”Liisa pien”.  Laulun sanat kuvaavat myös omien vanhempieni Mikkelissä alkanutta yhteistä tarinaa ja komeaääninen isäni hyräili sitä paljon myös sodan jälkeen.

”Kasarmimme eessä suuri portti on,

mi´ illan pimetessä jää lyhdyn valohon.

Sen eessä jälleen kohdataan

ja lyhdyn alla haastellaan

kuin ennen Liisa pien…”

Tunteensa avoimesti näyttävä isäni kirjoitti myöhemmin, että nyt alkoi totuttautuminen ainutlaatuiseen ystävyyteen ja syvenevään rakkauteen. Tunne oli hämmentävä, mutta tuntui hyvältä. Juureton elämä oli viimein saanut kiintopisteen.

”Huomas kaikki heti meitä katsoissaan,

et` lempi yhteen veti, kun yks` jäi varjo vaan.

Sen nähdä kaikki kyllä saa,

jos lyhdyn alla rakastaa,

sun kanssas` Liisa pien…”



Uskoa, toivoa ja rakkautta

Parin seurusteluvuoden jälkeen isä komennettiin rintamalle. Turvallinen virka-aika vaihtui etulinjan epävarmuuteen, Päämajan muonituslottien ruoka rintaman soppatykkeihin. Kenttäpostin toimittamat morsiamen kirjeet kertoivat kotirintaman pienistä murheista. Pyykki oli päässyt homehtumaan, koska sitä ei saanut ripustaa kuivumaan – valkoisena yön pimeydessä heiluvat lakanat kun olisivat paljastaneet asutuskohteiden sijainnin vihollisen pommikoneille.

Elämä rintamalla oli ympärivuorokautista varuillaanoloa, kranaatinheitinten ja piiskatykkien jatkuvaa häirintää, vihollisen tarkka-ampujien ja vanginsieppauspartioiden varomista, pommituksia, partiointia ja työpalvelua.  Kuolema oli jokapäiväinen vieras. Lääkintälotat hoitivat rintamalla sankarivainajat arkkuihin ommeltuaan heille arkkuvaatteet ja lähettivät arkut kotikyliin. Kun venäläisten suurhyökkäys kesällä 1944 alkoi, repesi Karjalan kannaksella sellaisella voimalla, että se kuultiin satojen kilometrien päähän Mikkeliin saakka.

Vakava haavoittuminen heinäkuussa 1944 vetikin nuoren sotilaan mietteliääksi. Entä jos elämä jäisikin tähän – vain 24 ikävuoteen?

”Askeleesi tiellä, kauniin käyntis´ myös,

ne tuntee lyhty siellä, mi jälleen loistaa yös`,

jos en mä enää palaa lain,

en lyhdyn alla seiso ain´

sun kanssas` Liisa pien”

Lääkintälotat auttoivat haavoittuneen sotilaan kuljetuksessa ja hoitivat häntä sairaanhoitajien apuna ensin kenttä- ja sitten sotasairaalassa. Morsiamen kirjeet kotoa kertoivat nyt jatkuvista ilmahälytyksistä, jolloin juostiin pommisuojaan. Kirjeet lievensivät kaipuuta ja vahvistivat elämänuskoa. Vammoista toipuminen edistyi hitaasti eikä toipilasta enää lähetetty takaisin rintamalle, vaan upseerikouluun Niinisaloon.

”Kaikki sumuun häipyy, maa ja taivaskin.

Huulillasi välkkyy nimi, rakkahin.

Luokses mä unelmissaan saan,

taas lyhdyn alla kohdataan

kuin ennen Liisa pien`…”

Häitä vietettiin Mikkelissä syyskuussa 1944 (kuva: Marjut Lindströmin arkisto)

Syyskuun 3. päivänä 1944 kaikui rakastavaisten mielissä ja Mikkelin tuomiokirkon holveissa Liisa pien- melodian sijaan häämarssi, kun kolmen päivän vihkilomalle päästetty korpraali sai lottansa.

Morsian oli pukeutunut pitkään valkoiseen pukuun ja maahan asti ulottuvaa huntua kannatteli myrttikruunu.

Hääjuhlaa vietettiin morsiamen kotona Tenholankadulla Lampisen isossa talossa, jonka ikkunoista oltiin jo alettu poistaa suojia. Säännöstelyn johdosta kahvia oli ollut vaikea saada, mutta sitä oli hartaasti säästetty tätä erityistilaisuutta varten ja pannukaupalla sitä sitten juotiinkin.

Salissa pyörähdeltiin gramofonin säestyksellä, koska julkinen tanssikielto oli voimassa. Häitä seuraavana aamuna radio kertoi rintamilla solmitusta aselevosta.

Parempaa häälahjaa ei pariskunta olisi 58 vuotta kestäneelle yhteiselle matkalleen saadakaan!


Uutiset aselevosta otettiin ilolla vastaan niin sota- kuin kotirintamalla

Kauan odotettu kunnianpalautus

Sotien jälkeisessä tilanteessa moni hävitti lottapukunsa. Tätä nykyä ne ovat haluttuja aarteita, joita on toisinaan myynnissä huutokauppakamareissakin (kuva: Hagelstam)

Aselepo ei vaikuttanut välittömästi lottien toimintaan, ja äidin työ jatkui puhelinkeskuksessa. Kenttälotat pysyivät palvelupaikoissaan ja kotialueen lotat keskittyivät siirtoväen ja sotainvalidien auttamiseen. Moskovassa solmitun rauhan ehdot saivat kuitenkin miettimään, miten rakkaalle järjestölle kävisi.

Välirauhansopimuksen 21 artiklan mukaan Suomen oli nimittäin lakkautettava ”fascisminluonteiset poliittiset, sotilaalliset ja sotilasluonteiset järjestöt.” Suomeen sijoitettu Valvontakomissio, jota Neuvostoliitto johti, vaati myös lottajärjestön lakkauttamista, minkä Suomen hallitus joutui tekemään marraskuussa 1944. Murheellisena myös äitini poltti lottapukunsa ja hävitti lottamerkkinsä. Läheinen, ystävien muodostama piiri hajosi, mutta vieläkin pahempaa oli edessä.

Lotat olivat sodan konservatiivisessa ja uskonnollisen paatoksen ilmapiirissä edustaneet sota-ajan naisihannetta: korkeaa moraalia, siveyttä ja isänmaallisuutta. Sodan jälkeen suhtautuminen lottiin muuttui kuitenkin kielteiseksi. Niin Paavo Rintalan jo ilmestyessään kohua ja pahennusta aiheuttanut Sissiluutnantti kuin osaltaan myös Väinö Linnan Tuntematon Sotilas kuvasivat lottia varsin halventavassa ja kevytkenkäisessä valossa, mutta todellisuudessa mitään todenperäisyyttä ei tälle loanheitolle ollut.

Naisiin kohdistuva moraalikoodisto on aina ollut miehiä ankarampi, mutta nyt kysymys ei ollut moraalista, vaan politiikasta. Vasemmistolainen kulttuuri-ilmapiiri juurrutti Suomeen pitkään kestäneen halveksunnan ilmapiirin, missä moni lotta meni hautaan kertomatta koskaan jälkeläisilleenkään kuuluneensa Suomen maanpuolustuksen tukipilariin, joka kerran oli maailman suurin vapaaehtoinen naisten maanpuolustusjärjestö.


Lotta Svärdin 70-vuotisjuhlaa vietettiin näkyvästi Finlandia-talossa vuonna 1991 (kuva: Lottamuseo)

Kunnianpalautustaan lotat saivat odottaa vuoteen 1991, jolloin Finlandia-talossa järjestetyssä Lotta Svärdin 70-vuotisjuhlassa pääministeri Esko Aho tunnusti juhlapuheessaan sen, mikä äitini ja sadat tuhannet muut sodan kokeneet jo tiesivätkin: lottien työn korvaamattoman merkityksen isänmaalle.



Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.


PS. Älä unohda lukea sarjassa aiemmin ilmestyneitä kirjoituksia!

Jaa kirjoitus: