Matti Huru on poissa – Inarin viimeisen veteraanin mukana hautaan meni yhden aikakauden loppu… ja hurja elämä

10.11.2021 Matti Huru on poissa – Inarin viimeisen veteraanin mukana hautaan meni yhden aikakauden loppu… ja hurja elämä

Syyskuussa kuollut Matti Huru oli Inarin viimeinen veteraani (kuva: Sotapolku.fi)

8.10.2021 haudattiin Ivalon kirkossa Inarin viimeinen veteraani, kersantti Matti Huru. 95-vuotiaan sankarin mukana meni hautaan hurja määrä pysäyttäviä tarinoita sotavuosilta, jotka onneksi ehtivät tallentua hänen muistokirjoituksensa Kenttäpostia-lehteen kirjoittaneen, Inari-Ivalo Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Lauri Ollin ansiosta myös paperille.

Matti oli syntynyt 20.12.1925 Inarin Kattajärvellä, mikä sijaitsee linnuntietä Ivalosta noin 25 kilometriä itään.

– Siis Muurmannin suuntaan, kuten ennen sanottiin, Olli tarkentaa.

– Vielä Matin syntymäaikaan kulkureitti Muurmannin ratatyömaalle ja takaisin noudatteli jänkä- ja vesireittejä ja kulku tapahtui kävellen, hiihtäen tai porolla ja hevosella ajaen. Matin kotona ovet olivat ohikulkijoille lukitsematta. Vasta sota-aikana osasto Pennasen suomalaisjoukot ja Jatkosota-aikaan Lappiin asettuneet saksalaisjoukot rakensivat tietä idempänä Luttojokea seuraten.


Lapin tupa Kattajärvellä ennen sotia (kuva: Erkki Mikkola/Museovirasto)

Monialaosaaja

Kotiseutunsa erämaissa nuorukainen varttui taitavaksi erämieheksi, joka metsästi ja kalasti ravinnon kotitaloon, tehden samalla niitä töitä, mitä kulloinkin tarvittiin – sepän hommista lähtien. Kotitalossa oli tuohon aikaan tyypillisesti myös poroja, joiden hoidon hän niin ikään oppi pienestä pitäen.

Jos Matti olisi nykytavan mukaan joutunut koostamaan kaiken osaamisensa ansioluetteloksi, olisi erikoisosaaminen- kohdassa mainittu taito todella tehnyt vaikutuksen. Hän oli nimittäin myös helmenkalastaja!

– Sen taidon hän oppi Lutto- ja Suommujoella mm Huhti-Heikki nimiseltä simpukan avaajalta. Suurimmalla Matin löytämällä helmellä hän olisi pystynyt ostamaan parisatapäisen porokarjan, Olli paljastaa.

(Matin tarinointia mm. helmenpyynnistä ja lappilaisten sodasta on muuten tallennettu Tarinoiden Inari-tietokantaan – kannattaa ehdottomasti käydä kuuntelemassa!)


Jokihelmisimpukan eli raakun helmet olivat pyytäjilleen merkittävä tulonlähde (kuva: Satakunnan museo)

Talvisota-aikaan seudulla nähtiin paljon viholliskoneita Ivaloon ja Inariin kohdistuvilla pommituslennoillaan.

– Kaipa lentäjät kartassaan erehtyivät pitämään yksinään seisovaa Kattajärven taloa voimakkaana sotilastukikohtana. kun koneet pudottelivat pommeja ihan sen lähistöllekin, Olli hymähtää.

Kesän 1941 lopulla syttynyt Jatkosota näkyi myös Kattajärvellä saksalaisen sotaväen saapuessa Lappiin.

– Saksalaiset kaatoivat metsää, rakensivat teitä ja monenlaisia rakennuksia ja pystyttivät seutukunnalle monenmoisia rakennelmia. Työvoimana he käyttivät sotavankeja ja vetoelukoina muuleja, joita varten rakennetut muulitallit ja vankilakehät olivat sotien jälkeen nähtävillä vielä vuosikymmeniä ennen maatumista. Olli kertoo Matin muistoja.

1925 syntyneenä Matti kuului viimeiseen ikäluokkaan, joka komennettiin kokonaisuudessaan sotaan. Hänelle, 17-vuotiaalle, kutsu isänmaan palvelukseen tuli syyskuussa 1943. Ensin hän astui asevelvollisuuttaan suorittamaan Liminkaan, minkä jälkeen hänet siirrettiin Karhumäelle tarkka-ampujakoulutukseen.

– Koulutukseen kuului liikkua maastossa ja toisinaan sattui myös törmäyksiä vihollisosastoon, kertoi Matti myöhemmin.

Niissä oli mm. kirgiisisotilaita, joiden kyky liikkua maastossa tuli yllätyksenä myös Matin kaltaiselle kokeneelle metsästäjälle.

– Heitä oli aluksi vaikea löytää, kun he niin äkisti katosivat. Sitten todettiin kirgiisien nousseen puiden latvustoihin suojaan!


Neuvostoliiton valtavalta alueelta oli Puna-armeijaan päätynyt lukuisia kansallisuuksia, osoittaa Hiitolan sotavankileirillä otettu kuvakin: rivistä löytyy niin kaukaasialainen, tataari, tsuvash, ukrainalainen, kirgiisi, georgialainen, kasakka, kirgiisi, armenialainen kuin kasanilainen sotilas

Kosketus kuoleman kanssa

Kesäkuussa 1944 Kannas repesi Puna-armeijan aloittaessa pelätyn suurhyökkäyksen koko voimallaan. Täydennyspataljoona 9:ään helmikuussa siirretty Matti oli mukana Tali-Ihantalan tulihelvetissä, missä kuolema oli lähellä monet kerrat.

– Kerran olin kahden esimieheni kanssa metsän reunassa seuraamassa aukean takana etenevää panssarivaunua. Seisoimme vierekkäin, kun havaitsin vaunun tykinpiipun alkavan kääntyä meitä kohti. Ehdin paiskautua maahan, samalla varoituksen muille huutaessani. Tykin pamaus oli niin raju, etten pariin päivään kuullut mitään.

Yhden vihollisen panssarivaunun hyökkäys on tullut Ihantalassa päätökseensä kesällä 1944 (kuva: SA-kuva)

Esimiehet eivät olleet yhtä nopeita… tai onnekkaita. Ammus osui heihin, räjäyttäen heidät kappaleiksi.

– Tilapäistä kuuroutumista lukuun ottamatta Matti säilyi vammoitta, mutta oli ympäriinsä veressä ja esimiestensä jäänteistä ryvettyneenä, Olli kertoo.

Myöhemmällä iällä hän kuuroutui liki kokonaan.

Jatkosodastakin selvittiin, mutta ankarin ehdoin, jotka koettiin syvästi suomalaisten oikeuden- ja kohtuullisuudentajua loukkaavina. Yksi rauhansopimuksen vaatimuksista oli saksalaisten ajaminen maasta ja näiden kalusto luovuttaminen Neuvostoliitolle.

Jo lähtökohtaisesti täysin epärealistiseksi ymmärretystä aikataulusta oli mahdotonta pitää kiinni, minkä seurauksena Neuvostoliitto painosti Suomea aloittamaan sotatoimet entistä liittolaistaan kohtaan. Mikäli Suomi ei tottelisi, tekisi se turhaksi koko sodan: Neuvostoliitto miehittäisi Suomen.

Niin alkoi Lapin Sota. Välirauhansopimus määräsi myös, että Suomen olisi kotiutettava joukkonsa 5.12.1944 mennessä. Palvelukseen jäivät ainoastaan vuosina 1924 ja 1925 syntyneet sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet.

Jääkäripataljoonan riveihin siirretyn Matin ryhmä kulki Pudasjärven ja Ranuan kautta Rovaniemelle. Eteneminen oli hidasta, sillä perääntyvät saksalaisjoukot olivat räjäyttäneet sillat ja tiet. Suomalaiset saivat pian oppia vaaran vaanivan kirjaimellisesti kaikkialla: jäljellä olevat rakennelmat sekä maasto ojanpenkkoja myöten oli vahvasti miinoitettu.


Tuhottua Rovaniemeä lokakuussa 1944

Lapin tuho

Vastassa oli lohduton näky.

– Rovaniemi oli juuri tuhottu mutta se savusi yhä. Kaikkialla oli hävityksen jälkiä, Matti kertoi.

Saksalaisilta oli jäänyt jälkeen myös muuta tavaraa, kuten säilykkeitä, joita suomalaiset keräsivät innolla reppuihinsa… kunnes ne todettiin suomalaisille vastenmielisiksi vihannessäilykkeiksi ja paiskottiin tienpuoleen, hän paljasti nauraen.

Lyhyen tauon jälkeen eteneminen jatkui koukkausyrityksin kohti pohjoista, kunnes vihdoin saavutettiin Ivalo. Neuvostoliitto ei tyytynyt seuraamaan suomalaisille sanelemaansa sodankäyntiä vain Kremlistä käsin, vaan neuvostojoukot etenivät saksalaisten perässä Suomen puolella Suomussalmelle ja Kuusamoon asti, alati valmiina puuttumaan tilanteeseen parhaaksi katsomallaan tavalla. Koillisesta Suomesta Puna-armeija poistui marraskuussa, ryöstäen lähtiessään vastaan tulevat suomalaiskylät. Petsamoon ja Pohjois-Norjaan kohdistuneen hyökkäykseen osallistuneet neuvostojoukot puolestaan etenivät saksalaisten vetäydyttyä Petsamosta Ivalon tienhaaraan asti, mistä ne poistuivat vasta liki vuosi myöhemmin, seuraavan vuoden syyskuussa.

Myös Ivalossa oli suomalaisjoukkoja vastassa totaalinen tuho (kuva: SA-kuva)

– Sinne (Ivaloon) oli ehtinyt neuvostojoukko ja oli asemissa nykyisen hautausmaan kohdalla. Neuvostojoukot olivat ajaneet Petsamosta saksalaisia takaa ja saksalaiset olivat vetäytyneet kohti Inaria. Ivalokin oli tuhottu.  Venäläiset olivat aikeissa lähteä saksalaisten perään, mutta suomalaisjohtajat saivat neuvoteltua, että nämä palaavat itärajan taakse. Ivalossa luovutettiin saksalaisten jättämiä sotavankeja. Nämä osasivat toivoa, ettei heitä luovutettaisi, sillä he tiesivät mikä heitä odotti, Matti kertoi.

– Matin kertoman mukaan oli säälittävää katsoa, kun hyväkuntoiset venäläissotilaat heittää rätkäyttivät heikkokuntoisia vankeja auton lavan laitaa vasten. Upseerivangin heiton jälkeen auton takaa kuului Naganin laukaus, Olli kommentoi.

Ivalosta matka jatkui Matin kotikontuja kohti Inarin suuntaan.

– Ivalojoen ylittämisen jälkeen Matti näki rukoushuoneen kohdalla pioneerin olevan nostamassa panssarimiinaa purkaakseen ja että siitä lähti rihmat alas. Hän ehti hän huutaa pioneerille varotuksen ja hypätä pyörän päälle, kun kuului valtava räjähdys. Maata ja rapaa lensi, syntyi valtava monttu, mutta pioneerista ei jäänyt jäljelle mitään, Olli muistaa Matin kertoneen.

– Myössäjärven kivikkoista rantaa seuraava tieura oli erittäin tiheästi miinoitettu. Siihen ehti kaatua ja haavoittua moni ja sen vuoksi Matin osasto kieltäytyi etenemästä, ennen kuin miinoitus olisi raivattu. Pioneerit saivatkin räjähtävää tulilankaa käyttäen sen avatuksi ja matka jatkui.

Matin koettelemukset eivät olleet ohi.

Juutuajokea lokakuussa ylittäessään hän putosi hyiseen veteen, missä kastuessaan paleltui niin pahoin, että joutui hoidettavaksi sotasairaalaan. Sieltä päästyä hän odotti Muoniossa kirkon nurkalla kylmässä ja viimassa jatkokuljetusta.

Myös Muonio oli kirkkoa ja kahta rakennusta lukuun ottamatta poltettu. Ja mikäli heidän jälkeensä jättämä hävitys ei saksalaisten suuttumusta suomalaisiin tehnyt tarpeeksi selväksi, olivat he jättäneet terveisensä myös ihan suoraan.

– Tien viereen saksalaiset olivat pystyttäneet ”liikennemerkin”, jossa oli pääkallo ja sääriluut sekä lisäkilpi, jossa luki ”kiitos olemattomasta aseveljeydestä.”

Matti taisteli lähellä Kilpisjärveä punatautisena aina sodan päättymiseen 27.4.1945 saakka.


Vetäytyvien saksalaisten Muonioon jättämä katkera tervehdys suomalaisille kiittää ”olemattomasta aseveljeydestä”, lokakuu 1944

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen Matti, nyt 19-vuotias sotaveteraani, sai komennuksen palata suorittamaan Ouluun kesken jäänyttä asevelvollisuuttaan.

Nuorena sotamiehenä

– Aliupseerikoulussa hänen kouluttajakseen sattui eräs ei rintamalla ollut simputtajaluonne, mikä teki koulutusajasta epämukavan. Onneksi koulutuksessa oli myös ”oikeita” upseereita ja tilanne Matin osalta korjaantui, Olli tietää.

Myös tältä ajalta jäi Matille kerrottavaksi monta tarinaa.

– Olin saanut tehtäväksi saatella eräs inarilainen mies päävartioon. Olimme kävelemässä katua, kun meidät ohitti kuorma-auto, jonka lavalla venyi maata laahaten betonirautatankoja. Saatettava juosta kipaisi yllättäen rautoja pitkin ohjaamon takaseinää vasten ja nauraen vilkutti hänelle. Ei auttanut muu kuin jatkaa esikuntaan kertomaan kuinka oli käynyt, Matti hymähti.

Vaan esikunnan portilla odottikin iloinen yllätys: siellähän se saatettava Mattia odotteli.

– Tätä nykyä se mies taitaa asua Kanadassa.

Koulutuksen jälkeen Matti sai komennuksen erikoisosastoon, joka sai muutaman kerran pakata konepistoolin reppuun ja matkustaa sellaiselle paikkakunnalle, jossa oli odotettavissa mellakka. Yhtään kertaa komennetut eivät kuitenkaan joutuneet tositilanteeseen, sillä heidän tulonsa paikkakunnalle oli havaittu, Olli kertoo.


Tositoimissa eivät erikoisjoukot joutuneet konepistoolejaan onneksi koskaan käyttämään (kuvituskuva: SA-kuva)

Väsymätön veteraanityöläinen

Siviiliin pääsyn jälkeen Matti toimi vuosikausia Ivalon paliskunnan poroisäntänä, missä tehtävissä tuli käyneeksi maatalousministeriössäkin selvittämässä poropaliskuntien toimintaa.

– Presidentti Kekkonenkin kyseli yksityiskohtia ja kiitteli hyvästä selvityksestä, Matti myhäili.

Poroisännälle kuului myös Raja-Joosepin – Virtaniemen välisen rajavyöhykettä seuraavan esteaidan kunnon seuranta.

– Eräässä maastokohdassa hänet tuli tuntemaan alueella asustanut karhu, joka todennäköisesti seurasi kauempaa korjuutyötä, sillä seuraavina kertoina tämä ikään kuin kiusalla isonteli kulkuaukkoaan ja heitteli raskaat aitapuut yhä kauemmas, Olli nauraa.

Lauri Olli (vas.) ja Matti Huru laskemassa Inari-Ivalo Sotaveteraanit ry:n seppelettä Laanilan partisaani-iskun 75-muistotilaisuudessa heinäkuussa 2021 (kuva: Inarilainen-lehti)

Matti toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä veteraanityötä myöten, mm. Lapin Sotaveteraanipiirin hallituksessa ja Sotaveteraaniliiton valtuuskunnassa. Etelän ihmisiltä helposti unohtuu, kuinka pitkiä välimatkat Lapissa ovatkaan: pelkästään piirin kokouksiin oli Matilla yli 300 kilometrin matka suuntaansa, mikä iän karttuessa alkoi rasittaa jo liikaakin.

Veteraanityö ja veteraanisukupolven perinteen vaaliminen olivat Matille tärkeitä: hän toimi veteraanikuntoutustoimikunnassa, kävi puhumassa uusille varusmiessukupolville kutsunnoissa ja oli usein myös mukana veteraanikeräyksessä, varusmiehiä autollaan kuljettaen. Hänet oli palkittu liiton ansioristillä.

Mattia jäi suuren tuttavajoukon lisäksi kaipaamaan vaimo, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa perheineen.

Muistotilaisuudessa häntä kunnioitettiin kukkavihkoin, Ivalon Laulumiesten esittämää Veteraanin iltahuutoa kuunnellen. Hänen arkulleen laskettiin sinivalkoisin nauhoin varustettu havuseppele, Olli kertoo.

– Sen saatesanoissa Mattia kiitettiin henkensä ja terveytensä uhalla isänmaan eteen tehdystä työstä ja toivotettiin Kaikkivaltiaan siunausta viimeiselle matkalle.

Ja näihin kiitoksiin yhdymme mekin.

Jaa kirjoitus: