”Miesten ollessa rintamalla olivat naiset ja lapset tärkeä voimavara”, muistuttaa lapsuutensa sodan varjossa elänyt Hilkka Kinnunen

16.11.2021 ”Miesten ollessa rintamalla olivat naiset ja lapset tärkeä voimavara”, muistuttaa lapsuutensa sodan varjossa elänyt Hilkka Kinnunen

Sota, menetetty Karjala ja raskaat evakkomatkat löivät leimansa Hilkka Kinnusen lapsuuteen.

Sortavalan Helylässä  syntynyt 84-vuotias Kinnunen asuu tätä nykyä Joensuussa.

– Muistot ja muistikuvat mielessäni voimistuvat eritoten keväisin. Keväällähän luovutetussa Karjalassa luonto herää, ja monet kauniit kasvit kuten vuokot ja kullerot peittävät paljaan maan. Muistoihin liittyy iloa ja surua, kaipausta ja onneakin. Sota-ajan lapsuus, kodin menetys, uusi sota, riemukas kotiinpaluu ja lopullinen luovutus. Vuosikymmenet ovat vierineet, mutta tunnelmat ovat kuin äsken koettuja.


Sortavala oli ennen sotia kuvankaunis kaupunki (kuva: Valokuvatarpeisto Amatööri

Yhdeksänvuotiaana hänen lapsuutensa katkesi kipeisiin tapahtumiin.

– Marraskuussa 1939 olin yhdeksänvuotias ja kävin Sortavalassa Helylän koulua. Marraskuun 30. päivänä lapset lähetettiin heti aamulla kotiin. Radiossa oli ilmoitettu, että ulkoministerillä on tärkeää asiaa Suomen kansalle. Lähinaapurit, joilla ei ollut radiota, haettiin meille kuulemaan tiedotusta. Talvisota oli syttynyt. Aikuiset olivat järkyttyneitä, epätoivo oli vallinnut jo ennen tätä tiedotusta. Lapset olivat ymmällään ja peloissaan.


Kinnunen vietti lapsuutensa Sortavalaan kuuluvassa Helylän kylässä (kuva: Museovirasto)

Seuraavat kuukaudet olivat pelkkää sotaa, kaikkialla.

– Kotirintamalla tehtiin ankarasti töitä. Martat ja pikkulotat kokoontuivat Helylän koululle, missä tehtiin kypäräsuojuksia, lumipukuja ja hiilisuodattimia. Neulottiin sukkia ja lapasia tuntemattomille sotilaille rintamalle lähetettäviksi.


Mm. desanttipelon vuoksi jouduttiin mm. Helylän rautatiesillalle asettamaan vartijat (kuva: Museovirasto)

Suurpommitusta todistamassa

Rautatiesilloille jouduttiin järjestämään vartiointi.

– Pelättiin desantteja. Hälytyksiä ja pommituksia oli usein. Isä oli kaivanut puutarhan keskelle sirpalesuojan ja sinne juostiin, kun pilli soi. Helmikuun toisena päivänä 1940 oli suurpommitus Sortavalassa. Näimme isojen laivueiden lentävän kaupunkia kohti. Yli 40 henkilöä kuoli, ja monet menettivät kotinsa pommien aiheuttamissa tulipaloissa. Meidän kotimme oli mäenrinteellä. Sieltä näimme muun muassa, kun evankelisluterilaisen kirkon torni romahti alas.


Kinnunen näki, kuinka Sortavalan pommitukset tuhosivat kaupungin kirkon (kuva: SA-kuva)

Helmikuussa tykin jyske ja rintamaäänet alkoivat tulla entistäkin lähemmäs, hän kertoo.

Kotirintamalla neulottiin sotilaille ahkerasti mm. villasukkia (kuvituskuva: SA-kuva)

– Talvi oli kamppailua. Surusanomia tuli kylälle. Pappi oli pelätty vieras surusanoman pelossa. Välirauha tuli 13. maaliskuuta 1940. Tykin jyske laantui aamulla. Rauhan ehdot olivat raskaat. Aluksi itkettiin, mutta aikaa poislähtöön oli vain muutama päivä ja alkoi kova kiire. Haluttiin ottaa mukaan edes jotakin tärkeää.

Sortavalasta tultiin Savonlinnaan hevosella.

– Isä ajoi yötä päivää tavaroita eteenpäin. Viimeisessä kuormassa oli vaimo ja kolme tytärtä, yksi niistä minä. Näin isän puivan nyrkkiä itään päin, ja äiti painoi päänsä rukoukseen, kun koti hävisi näköpiiristä. Hevosjonot olivat valtavia, lumihangessa karjaa henkitoreissaan ja tuskissaan. Sitä lasten oli vaikea nähdä ja kuulla, eikä sitä millään voinut käsittää.

Matkan varrella olleet talot antoivat Kinnusen mukaan raskaalla taipaleella oleville evakoille yösijan ja ruokaakin.

– Lapset leikkivät talon lasten kanssa. Aamulla matkaa jatkettiin. Lopulta päästiin Savonlinnaan. Evakot sijoitettiin vaneritehtaan työsaleihin. Jokainen perhe sai tehdä vanerilevyistä oman ”kodin”. Lapsille jaettiin amerikkalaisia karamelleja ja leluja. Minä sain pienen ihanan nuken, jolla oli vihreä virkattu mekko. Nukke kainalossa sain vihdoin unen päästä kiinni. Muistamatta, mitä oli tapahtunut ja missä olin.


Savonlinnan Faneeritehtaalle evakuoitua siirtoväkeä, maaliskuu 1940

Kaivattu kotiinpaluu

Välirauhan ajan Kinnusen perhe asui Hämeessä mummon pienessä mökissä.

– Sieltä muutimme Äänekoskelle, mistä oli isälle tarjottu maatilaa. Se oli ”kylmä” tila, eikä isä ottanut sitä. Kävimme koulua ja asunto oli hyvä.

Sitten tuli Jatkosota, jonka etenemistä seurattiin etenkin evakkojen parissa tarkasti. Vastattaisiinko rukouksiin viimein? Saataisiinko Talvisodan rauhan ehtojen vääryydet vihdoin korjattua?

15. elokuuta 1941, alle kolme viikkoa sodan syttymisestä, tuli uutisia. Sortavala oli vallattu takaisin. Siviilit pääsisivät palaamaan kotiin.


Sortavala saatiin vallattua takaisin elokussa 1941

– Junamatka oli pitkä ja uuvuttava, mutta se ei surettanut. Olimme kotona 30. marraskuuta 1941. Kotimme oli säilynyt ehjänä. Talvi oli ankara, ei ollut paljoa ruokaa eikä ensimmäisenä talvena lehmiäkään. Mutta ruissato oli korjattu, ja venäläiset olivat jättäneet käsikivet, joilla me lapset jauhoimme jyviä puurotarpeiksi. Niin siitäkin talvesta selvittiin. Seuraavana kesänä meillä oli jo kolme kasvilavaa, joissa viljeltiin tomaatteja, kurkkuja ja perunoita.

Työtä oli paljon ja miesten ollessa rintamalla työvoimaa vähän, joten naiset ja lapset olivat tärkeä voimavara, Kinnunen muistuttaa.

– Lähellä sijaitsi venäläisten sotavankien vankila. Sieltä maanviljelijät saivat hakea apua esimerkiksi peltotöihin. Isä haki tarvittaessa kolme miestä avukseen päivittäin. He olivat ahkeria, tyytyväisiä ja saivat hyvää kotiruokaa. Yksi heistä osasi suomea, sillä hänen äitinsä oli suomalainen.


Vaikka vihollinen oli tehnyt Helylässä tuhojaan, oli Kinnusen perheen koti evakkojen aloittaessa paluunsa syksyllä 1941 yhä pystyssä (kuva: SA-kuva)

Pikku-Hilkkakin sai tärkeän tehtävän.

– Kasvilavojen antimista saatiin runsas sato, joten pari kertaa viikossa valjastettiin Veikko-hevonen, lastattiin vihannekset ja tarvittavat tavarat kärryyn ja minut laitettiin 12-vuotiaana ohjaksiin kohti Sortavalan toria. Kauppasin vihannekset torilla kesinä 1942−1944.


12-vuotiaana Kinnunen myi vihanneksia Sortavalan torilla (kuva: Sortavala-säätiö)

Työntäyteistä oli elo muutenkin, mutta myös lapsuuden huolettomuudesta päästiin ajoin nauttimaan.

– Osallistuttiin nuorten talkoisiin, kerättiin voikukan juuria, vadelman lehtiä ja muita luonnontuotteita ravinnoksi. Lapset leikkivät kotia ja hyppäsivät ruutua. Uitiin ja laskettiin mäkeä. Kuunneltiin radiosta lastentuntia, jota juontanutta Markus-setää rakastettiin. Pyhäkoulussa käytiin joka sunnuntai. Opettajana toimi Tahvo Kokko. Hän oli lempeä ja turvallinen ukkihahmo. Pukeutui aina mustaan pukuun ja pitkävartisiin mustiin ja kiiltäviin saappaisiin. Lapset istuivat hartaina pyhävaatteissaan. Minulla on pyhäkoulusta kallis muisto.


Markus-setänä tunnetun Markus Raution lastenohjelmat kuuluvat Kinnusen onnellisiin lapsuusmuistoihin

Lapsista lohtua haavoittuneille

Hilkka Kinnunen 12-vuotiaana

Lapset auttoivat näinä raskaina aikoina aikuisia sen minkä pystyivät, Kinnunen tietää.

– Minulle on jäänyt mieleen kokemus Rantakankaan koululta, jonne oli järjestetty tilapäinen sairaala haavoittuneille. Me lapset olimme sielläkin auttamassa: syöttämässä potilaita, pitämässä kädestä, kampaamassa hiuksia, laulamassa ja rukoilemassa sekä ajamassa kärpäsiä pois haavoittuneista. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, kuinka tärkeää ja lohduttavaa lasten mukanaolo oli. Me olimme tunneside haavoittuneiden perheisiin ja omiin lapsiin, toimimme ikävän karkottajina.

Koulut avasivat ovensa vuoden 1942 alussa.

– Minä menin tyttökouluun, joka oli seminaarin harjoitustiloissa, samoin kuin Lyseo. Koulumatkaa oli kahdeksan kilometriä. Pyörällä tai hiihtäen se mentiin, joskus junalla. Joskus pelotti, kun piti kulkea vankileirin ja hautausmaan ohitse. Oli pimeää ja turvatonta.

Sunnuntaisin Helylän asemalla jaettiin posti, mihin koko kylän väki kerääntyi, lapsia myöten.

– Kenttäpostia rintamalta odotettiin joka kodissa, hän muistuttaa.


Joka sunnuntai kyläläiset kokoontuivat Helylän asemalle postin jakoon (kuva: SA-kuva)

Kotirintamalla oli vaikea löytää arkkuja, kun kaikki tarvittiin sodassa kaatuneille (kuvituskuva: SA-kuva)

– Äänislinnan pikajuna pysähtyi asemalla. Siinä kuljetettiin nuoria sotilaita rintamalle ja toisia lomalle. Molemmista junista vilkutettiin ja niistä kuului lauluakin. Nähtiin vakavia ja väsyneitä ilmeitä, mutta joskus iloisia lomailmeitäkin.

Koulu oli Kinnusen mukaan kylän keskuspaikka.

– Siellä järjestettiin äitienpäiväjuhlia ja erilaisia tapahtumia. Tehtiin paketteja tuntemattomille sotilaille ja oli pyöritettiin pikkulotta- ja marttatoimintaa. Lapset osallistuivat heille sopiviin tapahtumiin innolla. Elämä oli virkeätä, hän kertoo.

Lokakuussa 1942 perhettä kohtasi suuri suru.

– Pikkusiskoni Toini kuoli naapurin leikeissä sattuneessa onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Äiti ja isä menivät ostamaan arkkua, mutta kaikki arkut olivat menneet kaatuneille. Naapurin isäntä teki kauniin laatikon ja viikon kuluttua Toini sai oman arkun. Veljeni Yrjö, joka palveli isänmaata autokomppaniassa, sai lomaa hautajaisiin.

Vuoden 1944 kesällä elettiin jo uhan alla. Kesäkuussa alkoi Puna-armeijan suurhyökkäys, mikä herätti monessa Karjalasta jo kertaalleen pakoon joutuneessa vanhat pelot. Taasko täältä joutuisi lähtemään?

– Kumuun idässä oli jo totuttu, mutta nyt se lähestyi ja voimistui. Myös lapset olivat hyvin tietoisia tästä uhasta ja siitä, mitä se ennakoi.


Karjalaiset joutuivat hyvästelemään kotinsa kahdesti (kuva: SA-kuva)

Syyskuussa 1944 tuli rauha ja karjalaisten pahin pelko toteutui.

– Meille koitti uusi evakkomatka, nyt kohti Joensuuta. Evakkomatka tehtiin hevosella. Sota ja lapsuus olivat nyt takana ja edessä tuntematon tulevaisuus.


Haluaisitko lukea lisää evakkotarinoita?



Jutun pohjana olleet Hilkka Kinnusen muistelmat on julkaistu Kenttäpostia-lehden edeltäjän, Sotaveteraani-lehden numerossa 1/2014. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.


Jaa kirjoitus: