Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa turkulainen Into Salonen jakaa Veikko-veljensä tarinan.  

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi  

Vietimme lapsuutemme Tampereella, joka oli jo tuolloin yksi maamme suurimmista teollisuuskaupungeista, minkä seurauksena joutui Talvi- ja Jatkosotien aikana jatkuvien pommitusten kohteeksi.  Suuri osa kaupunkimme asuintaloista oli vielä silloin puurakenteisia ja syttyivät helposti tuleen palopommien osuessa niihin. Näin kävi myös Kuninkaankadulla sijainneelle kotitalollemme. 

20. päivänä tammikuuta 1940, kovan, yli 40 asteen pakkasen paukkuessa nurkissa, putosi ryssien palopommi talomme viereiseen, erään suutarin asuttamaan puutaloon. Siitä liekit levisivät nopeasti myös omaan taloomme.  Muu perheemme oli sotaa paossa Teiskossa ja isä muualla saarnamatkalla, mutta vanhin veljeni Veikko oli raskaan päivätyönsä jälkeen nukkumassa, eikä herännyt palohälytykseen. Hän heräsi vasta tulipalon jo raivotessa niin, että ikkunat helähtivät sisään hänen huoneessaan, minkä jälkeen hän ryntäsi ulos turvaan.

Jumalan varjelus oli mukana ja mitään vammoja hän ei liekeistä tai lasinsirpaleista saanut. Toisin kävi neljä ja puoli vuotta myöhemmin.  

Pidetty toveri 

Veikko oli meistä 12 lapsesta toiseksi vanhin. Me nuoremmat sisarukset muistamme hänet rauhallisena, tyylikkäänä ja aina hyvin pukeutuneena vanhempana veljenä, joka mielellään auttoi meitä muita koulutehtävissä aina, kun hän suinkin kerkisi.  

Oppikoulunsa hän kävi Tampereen Lyseossa, josta hän pääsi ylioppilaaksi keväällä 1937.  Ekonomiksi hän valmistui Helsingin Kauppakorkeakoulusta v. 1941, ollen välillä töissä mm. Tampereen Säästöpankissa, ja jatkoi lukujaan kauppatieteen maisterin tutkintoa varten vielä Jatkosodan aikanakin Karjalan Kannaksella.  

Varusmiespalveluksensa hän aloitti kesäkuussa 1940. Jatkosodan alussa hän toimi kirjurina Henkilötäydennyskeskus 1:ssä, mistä hänet siirrettiin panssaritykin lataajaksi Jalkaväkirykmentti 1:een. 1942 Tykistökoulussa upseerioppilaana viettämänsä jakson jälkeen hänet komennettiin takaisin JR 1:een, tällä kertaa panssarintorjuntatykkijoukkueen johtajaksi. Elokuussa 1943 hänen varusmiespalveluksensa päättyi, mutta sota jatkui kuukautta myöhemmin, nyt reservin vänrikkinä.  

9.6.1944 Puna-armeija aloitti Karjalan Kannaksella tuhoisan suurhyökkäyksensä. Seuraavana päivänä se mursi suomalaisten pääaseman Valkeasaaressa. Lohkoa puolusti JR 1, jossa Veikko toimi pataljoonan komentajan, everstiluutnantti Heikkisen taistelulähettinä ja adjutanttina. Taistelutovereidensakin mukaan hän oli pätevä, vastuunsa tunteva sekä hyvin suosittu myös miehistön keskuudessa. 

Veljen viimeiset vaiheet 

Valkeasaaren taisteluista kertovassa kirjassa siitä selvinneet kuvaavat tuon päivän tapahtumia verilöylyksi. C.G.E. Mannerheim itse kutsui päivää ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.” Päivä oli koko Jatkosodan tuhoisin: suomalaisia kaatui liki 800. Veikko itse jäi sinä päivänä vaikeasti haavoittuneena kentälle. Hänen kohtaloaan ei tiedetty, mutta hän ei palannut kotiin myöhemminkään, ei edes, kun sotavankeja Jatkosodan päätyttyä ja rauhan tultua vaihdettiin. 1970-luvun puolivälissä hänet siunattiin Kalevankankaan sankarihautausmaalle muitten sotasankareitten viereen nukkumaan. 

Veikon kaatuminen oli kova paikka etenkin äidille, sillä he olivat luonteeltaan samanlaisia; ”surullisia” sanoi äiti. Kolme viikkoa Veikon kuoleman jälkeen tuolloin kurkkumädän vuoksi sairaalassa olleelle isällemme kirjoittaessaan hän vuodatti katumustaan siitä, että niin harvoin oli Veikolle rintamalle kirjoittanut, vaikka tämä kuulemma oli hänen kirjeitään kaivannutkin. Hän piti itseään huonona äitinä, kun ”ei ollut voinut tehdä lastensa puolesta enemmän” ja suri sitä, ettei Jumala ollut kutsunut mieluummin häntä pois ja antanut Veikon elää.  

Kaikki me, varsinkin äitimme, toivoimme, että Veikon maalliset jäännökset olisi saatu siirrettyä kotimaan multiin. Kentälle jääneiden vainajien kohdalla tämä ei kuitenkaan usein ollut mahdollista. Veljeni ovat mm. lehti-ilmoituksin tiedustelleen Veikon pataljoonan aseveljiä selvittääkseen tarkemmin Veikon viimeiset vaiheet. Sitä kautta löytyi yksi, joka oli nähnyt hänen haavoittumisensa.  

Jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth on usein puhunut voitetusta itsenäisyydestämme, isänmaan rakkaudesta ja siitä, että ”Suomi on hyvä maa. Se on puolustamisen arvoinen ja sen ainoa puolustaja olemme me eli Suomen kansa”.  Tämä pätee nimenomaan sankarivainajiimme ja myös Veikko- veljeemme.