Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa porvoolainen Merja Nurmela jakaa Kaarlo-isänsä tarinan. 

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

Isäni sotaveteraanius herätti myös oman kiinnostukseni sotahistoriaan. Olen hankkinut isän sotilaskantakortin, josta ilmenee koko hänen sotahistoriansa armeijakäynnistä lähtien, samoin kuin sotahistoriakirjoja, jotka liittyvät isän sodan joukkueisiin ja aikaan. Sain muun muassa selville, että Kalle Päätalon kirja ”Liekkejä laulumailla” kertoo juurikin niistä sotataisteluista Vienan Karjalassa Kiestingin suunnalla, missä sekä isä että Päätalon Kalle olivat ja haavoittuivat.

Hädän hetkellä rukoilivat kaikki

Isäni Kaarlo Aukusti Nurmela oli mukana jo Talvisodassa, missä hän palveli Jalkaväkirykmentti 25:n 1. komppanian kiväärijoukkueen johtajana. Äiti muisteli myöhemmin, kuinka kolkko tunne oli ollut, kun yöllä oli koputettu ikkunaan ja he tiesivät, että nyt tuli lähtö sotaan. Miehillä ei auttanut muu kuin lähteä kukin mitenkin kohti Pudasjärven keskustaa. Isä kertoi, että kyllä oli pitkä matka, kun mielessä oli, että tulenkohan koskaan takaisin. Äidistä tuntui siltä, että elämä pysähtyi: koko ajan oli pelko, että milloin tuodaan sanoma isän kuolemasta. Isä kuitenkin selvisi.

Jatkosotaan hän lähti JR 53:n riveissä, haavoittuen jo elokuun alussa 1941 Kiestingin itäpuolen Korpilohkon puolustustaisteluissa venäläisen osuessa häntä oikean käden keskisormeen. Se roikkui pahasti ja kun hänet vietiin kenttäsairaalaan lääkintämiesten luo, niin he vain nykäisivät sormen pois. Ilman puudutusta. Tajuhan siinä oli karannut. Saman päivänä hänen Matti-veljensä haavoittui pahasti jalkaansa. Hänkin selvisi hengissä, mutta laahasi jalkaansa loppuelämänsä.

Isä kertoi, että sodassa oli joskus ihmeellinen ”haamupataljoona”. Kun tilanne oli näyttänyt siltä, että vihollisia tulee niin paljon, ettei ole mitään mahdollisuutta selvitä hengissä pienen suomalaisjoukon voimin, oli jostakin ilmestynyt miehiä niin, että vihollinen saatiin kukistettua. Isä sanoi, että se oli varmasti taivaallista sotajoukkoa, joka pelasti pahasta tilanteesta. Hän kertoi, että niitä miehiä ei kukaan tuntenut: keitä olivat, mistä tulivat ja mihin menivät.

Isä kertoi, että rintamalla kaikki miehet rukoilivat Jumalaa, auttamaan heitä hengissä. Sanoi, että ei niin karskia miestä ollutkaan, joka ei olisi hädän hetkellä rukoillut. Omasta perheestäkin oli aina hätä, että miten he siellä kotona selviävät. Ja kyllä kotiväkeäkin koeteltiin: 1943 isä sai rintamalle viestin: heidän viidestä lapsestaan nuorin, Alpo, oli menehtynyt vain puolentoista vuoden ikäisenä. Se oli ollut isälle raskas uutinen sodan keskelle. Isällä oli taito jollakin terävällä, vaikkapa teroitetulla meisselillä, tehdä tosi kaunista ja koristeellista kaunokirjoitusta peltiin ja hän oli rintamalla tehnyt lentokonepellistä nimilaatan poikansa hautaristiin. Muutama vuosi sitten laitetun perhehaudan myötä huonokuntoisiksi käynyt puuristi poistettiin ja kallisarvoinen laatta on nyt minulla.  Isä sai sodasta sen verran lomaa, että pääsi käymään kotona. Naapurista lainatun hevosen avulla kävi hautaamassa poikansa Pudasjärven Riekinkankaan hautausmaalle. Siunaaminen tapahtui jälkeenpäin, kun pappi oli saatavilla.

Terapiaa puhumisesta

Olosuhteiden rintamalla isä kertoi olleen hirvittävät. Haju korsuissa oli ollut sanoin kuvaamaton, kun hikiset ja likaiset miehet olivat olleet pitkiä aikoja ilman peseytymismahdollisuutta. Välillä oli niin kylmä, että hiuksetkin olivat jäätyneet korsun seiniin kiinni ja oli pitänyt aina repiä itsensä irti seinästä.

Hän kertoi, että kylmä ja vilu yhdistettynä kovaan väsymykseen ja nälkään tuntui välillä ylitsepääsemättömältä. Joskus oli hänkin nukahtanut seisaalleen, kun oli ollut nukkumatta pitkiä aikoja. Isä kertoi, että oli raastavaa nähdä, kuinka kaikista herkimmät olivat seonneet kauhujen keskellä.

Kotiin palattuaan isä kertoi sotakokemuksistaan usein. Äiti sanoi, ettei välillä jaksanut kuunnellakaan, mutta hän ajatteli, että isän on annettava puhua näistä asioista, koska se on eräänlaista terapiaa hänelle. Kylän miesten kanssa kokoontuivat välillä yhteen juttelemaan sotakokemuksistaan. Se oli sen ajan kriisiterapiaa. Hän oli myös Sotaveteraaniliiton jäsen ja kävi veteraanitoiminnan järjestämässä kuntoutustoiminnassa.

Isä kotiutettiin marraskuussa 1944, mutta sotaa hän kävi unissaan vielä tuon jälkeenkin nähden pahoja painajaisia, joissa huusi. Hätä ja pelko oli kova. Aika teki vuosien varrella tehtävänsä ja ajatuksissa pyörivät sota-aikojen kauhut alkoivat lieventyä, mutta koskaan ne eivät täysin unohtuneet. Isä oli kohtelias ihminen, eikä koskaan kenenkään kuullen haukkunut ”ryssiä”. Jonkun verran hän kertoi sodassa oppineensa venäjän kielen lausahduksia: esimerkiksi Ruki ver (”Kädet ylös”) oli lause, jonka mekin hänen kertomuksistaan opimme.

Isä puhui, että sodassa oli vain kaksi vaihtoehtoa: jos ei toiminut, tuli itselle kuolema. Ei auttanut ajatella mitä tekee, täytyi vain mennä ja toimia.

Himmetä ei muistot saa

Sodan jälkeen isä sairasti keuhkotaudin ja kävelikin lopulta ihan kierossa. Arkiaskareet olivat hankalia puuttuvan sormen vuoksi. Isä pysyi kuitenkin aina leikkisänä optimistina ja positiivisen hengen ylläpitäjänä. Hän halusi nähdä asiat niin päin, että ”kyllä kaikki selviää.” Tuo myönteinen ajattelutapa on jäänyt isän myötä itsellekin. Kaikesta selviää aina. Myös kiinnostus puutarhan hoitoon hän hänen perujaan.

Välimme olivat läheiset. Vaikka meitä oli 13 lasta, olivat kaikki hänelle yhtä rakkaita. Vanhemmillani oli hyvä elämänohje: Se riittää, kun on jokaiselle päivälle ruokaa ja vaatteet päällä.  Vasta 1984, vuokrattuaan asunnon Kurenalta, pääsivät he ensimmäistä kertaa nykyaikaisten mukavuuksien äärelle. Vajaa neljä vuotta myöhemmin isä sairastui haimasyöpään ja kuoli siihen, vain pari kuukautta diagnoosin saamisesta. Hän oli 73.

Pidän itseäni etuoikeutettuna, koska minulla on sodan käynyt isä ja olen omin korvin kuullut tarinoita kyseisestä ajasta ja nähnyt kuinka sodissa olleet ja sen aikana eläneet ovat selvinneet sodan jälkeisestä ajasta. Olen ylpeä saavutuksista, joita kyseinen sukupolvi on saavuttanut. He ovat taistelleet meille vapauden. Olen omistautunut sille, että pidän yllä tätä kyseistä muistoa omassa perheessä ja perheen ulkopuolella, koska ”himmetä ei muistot saa”.

On surullista ajatella, että pian veteraaneja ei enää ole ja maassamme kasvaa sukupolvia, jotka eivät ole koskaan saaneet sellaista edes tavata. Se tekee veteraaniliiton ja veteraanien jälkeläisten työn vieläkin tärkeämmäksi – on tärkeä pitää yllä heidän muistoaan.