Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa salolainen Kauko Mäntylä jakaa Urpo-isänsä tarinan. 

1960

Tupa tulee täyteen kylän miehiä ja puhetta ja tupakinsauhua. Ne on isoja äijiä, mutta minäkin olen jo melkein seitsemän. Yksi miehistä leikkaa käsikoneella toisten tukkaa, aina yksi kerrallaan istuu tuolissa. Puhutaan sodasta ja Hakulisesta. Se on kova hiihtämään. Ja sekin on ollut rintamalla. Rintama on hauskaa, koska sen asioita nauretaan.

X

1968

Tulen kaivolle aamulla vartin yli seitsemän, olen myöhässä. Isä nostelee ämpärillä vettä säiliöön.

Pumppu on hajonnut, on pakko ajaa traktorin säiliöllä karjalle vettä. Isä on erittäin pahalla päällä  – otaksun, että minun myöhästymiseni takia – ja ärähtelee jotakin.

Kun en saa selvää, kysyn mistä  hän puhuu. ”Eksää ol viäl kuullu, et ryssä on yäl miähittäny Tshekkoslovakian! Ollaanko me seuraavii?”

X

1998

Istumme sota-arkiston lukusalissa Helsingissä, isä ja minä. Viides tunti tulee kohta täyteen, ei  ehditä syömään. Evääksi on suklaapatukat, juotavaksi arkiston automaattikahvia. Olen etukäteen  tilannut isän sota-aikaisen komppanian ja joukkueen sotapäiväkirjat luettaviksi.

Neuvostoliiton luhistumisen jälkeisinä vuosina olen hankkinut lisätietoa sota-ajan historiasta. Se kiinnostaa ja askarruttaa minua. Katson vieressäni istuvaa 75-vuotiasta miestä: hän  suoranaisesti ahmii noita käsin kirjoitettuja tekstejä, elää uudestaan aikoja ja tapahtumia, joihin  minulla ei ole pääsyä.

X

1999

Kävelemme santatietä itäisellä Karjalan kannaksella, entisessä Raudun  pitäjässä, joka on nyt Sosnovo. Matkanjohtaja antoi meille kaksi tuntia aikaa kulkea kylällä, sitten bussi tulee noutamaan.

Tämä on Palkealan kylä, pioneerikomppanian asemapaikka asemasodan aikana 1941–1944. Isä oli  sotamiehenä siinä komppaniassa. Hän tunnistaa maastot ja korsujen paikat, mutta  löytää vain yhden talon, joka oli jo 40-luvulla olemassa. Ja Sappisen siviilitalon pellon, jolla  syksyllä sodan aikana puitiin.

En osaa paljon kysyä. Mutta isä kyllä vastaa: kahden viimeisen matkapäivän ajan hän puhua pulputtaa bussin mikrofonin kautta Rautu-muistikuviaan niin paljon, että lopulta bussin takaosasta kuuluu:

”Koko elämänkertansako se vällee aikoo kertoa?”

Vaikeita kysymyksiä

Sotien vaikutukset ja traumat ulottuvat vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja eteenpäin. Ihmiskunta on itse asiassa elänyt sotimisen varjossa vuosituhansia – ellei aina.

Tutkimusten perusteella tiedetään, että Suomen viime sodat ovat muokanneet silloin eläneitä suomalaisia rajusti. Tuon ajan kokemuksia ja tuntemuksia he ovat käsitelleet loppuelämänsä, kukin tavallaan. Myös seuraavaa sukupolvea ne ajat ja asiat useasti askarruttavat. Minuakin, sotaveteraanin poikaa.

Omassa lapsuudessani sota putkahti aika harvoin laajasti esille. Mutta taustalla sen kyllä aisti ikääntyvän veteraanin kannanotoissa vähän väliä, pysyvänä epäluulona itänaapurin aikeita kohtaan.

Kun olin jo vakiintunut keski-ikäinen ja kun Neuvostoliiton hajoaminen 1991 toi historia-asiat uudella voimalla valokeilaan, huomasin usein miettiväni, millaisena isä sieltä tuli ja miten sota mahtoi vaikuttaa hänen edesottamuksiinsa vuosikymmeniä eteenpäin?

Vaikeita kysymyksiä vastattavaksi. Tajusin pian, että yksilötasolla on mahdotonta arvioida, mikä on sodan vaikutusta, mikä seurausta joistakin muista muuttujista tai mikä kaikkien syiden yhteisvaikutusta. Mutta saisinko edes jotain tietoa siitä, millaista sodassa oli? Tai millainen isä oli siihen aikaan?

Millaista siellä oli?

Köyliössä syntynyt isäni Urpo Mäntylä (1923–2013) ei aina ollut helppo ihminen läheisilleen.

Mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä lieneekin ollut, ideoiden ja yrittämishalun puutetta hän ei koskaan potenut. Realismin rajat ylittäen taisivat Urpon ideoinnit toisinaan kulkea: aina uuteen suuntaan, aina uusi projekti.

Yksi projekteista johti vanhempieni avioliiton purkautumiseen. Urpo lähti omille teilleen 1980-luvun alussa, ja hankki Neuvosto-Virosta uuden puolison. Tempaus aiheutti perhekohtaisen sotatilan, eivätkä isän ja lasten suhteet enää palanneet täysin kuntoon.

Enimmän melskeen tauottua koetin kuitenkin saada jotain irti siitä, millaista hänellä siellä jossakin oli ollut. Kuuntelin isän muistikuvia ja katselin hänen sota-aikana ottamiaan valokuvia.

Mielellään hän niistä puhui, mutta itsekseni totesin, että ei näiden varassa kovin hyvää vastausta kysymyksiini rakennu. Seuraavassa vaiheessa luimme sotapäiväkirjoja, jopa matkustimme 1990-luvulla entiseen Rautuun.

Luin monta kirjaa, joissa kuvattiin sodan kulkua Kannaksella.

Laatikko täynnä kenttäpostia

Sitten tapahtui asia, jonka merkitystä en tapahtuman aikaan arvannut. Äitini Ulla Mäntylä o.s. Viljanen (1923–2019) luovutti minulle 2000-luvun alussa pahvilaatikon, jonka hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt: hänen ja isäni kirjeenvaihdon jatkosodan ajalta.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, äidin kuoleman jälkeen, tohdin tarttua laatikkoon ja lukea kirjeitä. Jäin heti koukkuun. Seuraus oli se, että puolitoista vuotta myöhemmin julkaisin kirjan nimeltä Ulla hyvä, parahin Urpo! Kahden nuoren sotakirjeet 1942-1944 linjalla Köyliö – Kannaksen  Rautu (BoD 2021).

Kaksikymppisen sotamiehen työt

Vanhat kirjeet avasivat monta näkökulmaa sota-aikaan. Aineiston autenttisuudella oli kova voima: nyt sain paljon vastauksia siihen, millaista isälläni rintamalla oli. Pioneerien sota oli ihan toisenlaista kuin Tuntemattomassa sotilaassa luettu! Ja pioneerien sotahommia tekemään pojat otettiin jo 18-vuotiaina.

Urpo selosti kirjeissään tyttöystävälleen, sittemmin morsiamelleen ja lopulta vaimolleen korsuasumista, pioneerien töitä, siviilitalojen asukkaiden auttamista Raudussa, suurta turhautumista sodan aina vain jatkuessa. Ja sitten, kesäkuussa 1944, Kannaksen suurtaistelujen räjähdettyä käyntiin, vetäytymistä ja kaiken epävarmuutta: kuinka käy meidän rakkaussuhteemme, kuinka käy Suomen?

Hyvä, että heillä oli toisensa. Oivallista, että kirjoittivat niin paljon ja hienoa, että äiti säilytti kirjeet. Satojen kirjeiden mittaan hahmottui kuva pioneerin töistä – ja samalla parikymppisten kirjoittajien persoonallisuudesta, tunteiden kirjosta. Sain vastauksia siihen, millaisia isäni ja äitini olivat nuorina. Harva sellaista aineistoa omista vanhemmistaan pääsee näkemään.

Entä miten sota vaikutti minun veteraanini sodanjälkeiseen elämään? Mitä hänen tekemisistään ehkä selitti sota? En osaa vieläkään vastata.

Isän sotaan lähdöstä on 80 vuotta, ja maailma on toinen, mutta tajuan, että ihmisenä olemisesta näissä kenttäpostin kirjeissä on kysymys. Ehkä siinä on puuttuva vastauskin: ihmisenä olemista jokainen joutuu kaiken ikänsä opettelemaan, aikakaudesta ja omasta iästä riippumatta. Iloitaan ja kipuillaan – ehkä jotain opitaankin.

Kirjoittaja
Kauko Mäntylä
toimittaja