Pyryn päivänä muutama vuosi sitten velloi kamala myrsky. Pirkko Koski kertoo olleensa tuolloin bussissa, joka oli jäänyt jumiin keskustorille.

Yksi matkustajista, nuori poika, jonka oli kiire päästä musiikkiopistolle, ilmaisi hätänsä.

– Kaikki me bussissa sitten mietimme, että miten olisimme voineet auttaa tuota poikaa, Pirkko kertoo.

– Sitä se kuuluisa talvisodan henki oli. Että kaikki halusivat auttaa toisiaan.

[br]

[br]

Viipurista evakkoon

Pirkko oli talvisodan syttyessä 13- vuotias ja asui tädillään Viipurissa. Pirkko kertoo muistavansa päivän kirkkaasti.

– Kävin Viipurissa tyttökoulua ja olimme saksantunnilla. Kello oli yhdeksän, kun hälytys kuului. Meidät kaikki ohjattiin kellariin pommisuojaan ja minä naureskelin muiden mukana. Luulimme sitä taas yhdeksi harjoitukseksi.

Toisin kuitenkin ilmeni. Koko päivän he viettivät pommisuojassa ja sieltä päästyään, tädin kotiin laitakaupungille matkatessa, heidät pysäytti suojeluvalvoja.

– Tädillä kun oli kolmekuukautinen vauva kapalossa, hän käski meidän lähteä heti seuraavana aamuna evakkoon, muistelee Pirkko.

Määränpäänä oli Orivesi. Sieltä heidät sijoitettiin Peltolan tilalle, jossa he asuivat ja tekivät töitä sodan ajan. Pirkko kertoo talon kohdelleen heitä hyvin.

– Antoivat huoneenkin, kun näkivät, että ihan ihmisiä oli tulossa. Ensialkuun sängyiksi varatut heinäkeot katosivat nopeasti.

[br]

[br]

Lotaksi puhelinkeskukseen

Sodan jälkeen Pirkon täti lähti Helsinkiin ja Pirkko perässä opiskelemaan.

Opiskelu tosin oli katkonaista rahanpuutteen takia. Aina välillä oli tehtävä töitä ja laitettava opiskelu sivuun. Välillä oli ruokana jäätyneitä lanttuja ja perunoita, ja asumuksena jaettu luteinen huone.

– Se oli yksi syy, miksi minä sitten Viipuriin puhelinkeskukseen lähdinkin, Pirkko kertoo.

– Siellä me yhdisteltiin puheluita. Yksi tytöistä ihmetteli, miksi puheluissa saatettiin joskus puhua vaikkapa munista ja makkaroista. En minä sille viitsinyt sanoa, että ne ovat salanimiä ne!

[br]

Lapsuuden haave toteutuu

Kesän jälkeen Pirkko palasi Helsinkiin ja suoritti opintonsa loppuun. Vuotta ennen kuin hän valmistui, ensimmäinen Helsingin pommitus kuitenkin poltti hänen silloisen koulurakennuksensa. Kolmannen pommituksen aikaan Pirkko oli Lahdessa.

– Taivas oli tulessa, Pirkko muistelee.

Koulu jatkui toisessa rakennuksessa ja valmistuttuaan Pirkko pääsi jatko-opiskelemaan maantietoa ja biologiaa. Pitkäaikainen lapsuudenhaave toteutui, kun Pirkko sai opettajan paperit.

– Minä olin pienestä pitäen sanonut, että minusta tulee opettaja!

Miehensä Antin Pirkko oli tavannut Helsingissä, mutta he Antin töiden mukana he päätyivät Turun kautta Tampereelle. Siellä hän ehti opettaa ainakin yli 20 vuotta Tampereen yhteiskoulussa.

Pirkko ja Antti saivat neljä lasta, jotka asuvat tällä hetkellä ympäri Suomea. Yksi Tampereella, toinen Espoossa, kolmas Hämeenlinnassa ja viimeinen Helsingissä.

Antti nukkui pois kolme vuotta sitten, mitä Pirkko muistelee haikeasti.

– Hän oli kiltein ihminen, jonka olen koskaan tavannut.

Ikävä on, mutta neljä lasta ja viisi lastenlasta on syy jatkaa arkea. Pirkosta ei löydy katkeruutta. Hän kertoo elämästään mutkattomasti ja arvovaltaisella tavalla. Hän on elänyt pitkän elämän – toivottavasti edessä on vielä monia terveitä vuosia!

Alkuperäinen artikkeli (Juliaana Uitto: ”Talvisodan henkeä tänä päivänä”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.