Porvoolainen sotaveteraani Armas Maasto nukkui ikiuneen 98 vuoden korkeassa iässä. Takanaan hänellä oli pitkä ja vaiheikas elämä, jonka tarinoista saatiin nauttia Porvoon sotaveteraanityössäkin.

Talvisodan syttyessä oli Armas 18-vuotias. Ylimääräisten harjoitusten yhteydessä hän osallistui niiden yhteydessä käynnistettyyn hevosten pakko-ottoon ja kengitti myös ilmatorjuntapatterin hevosia.

-YH ja hevosotto alkoivat jo aikaisemmin syksyllä ja olin niissä hommissa Viitasaarella talvisodan syttyessä. Olin viemässä paria hevosta takaisin niiden kotitiloille, sillä hevoset eivät jostain syystä kelvanneet armeijan palvelukseen, hän kertoi.

Herättyään heinäkasasta, missä oli yönsä viettänyt, sattui paikalle hämmästynyt tuttava.

-Oletko kuullut, sota on syttynyt ja Helsinkiä on pommitettu, Armas muisteli tuttavan kertoneen.

[br]

Talvisota

Kengitystaitonen  nuorukainen vietti suurimman osan talvisodasta kengitystöissä Jyväskylään nykyään kuuluvassa Survon kylässä, jonne oli sijoitettu ilmatorjuntapatteri. Erityisesti yksi patterissa palvelleista miehistä jäi hänen mieleensä.

– Patterin päällikön autonkuljettajana palveli tavattoman riski, iso tumma mies.

Tuo mies oli Tauno Palo.

– Hän oli kova juomaan maitoa, aina oli maitomuki kourassa!

Maaliskuussa 1940 oli Armaksen vuoro astua armeijaan. Sitä kestikin sitten marraskuuhun 1944 saakka.

Talvisodan rintamille hän ei ennättänyt. Vannottuaan sotilasvalan kengityseppä Maasto sijoitettiin Uttiin kengityskurssin vetäjäksi. Ryhmä koostui iäkkäistä nostomiehistä.

– Heistä jokainen olisi ikänsä puolesta käynyt minulle isäksi. He olivat isäntiä maalta, mikä oli minun kannaltani mainio järjestely, sillä he saivat kotoa hyviä paketteja, Armas paljasti hymyillen.

[br]

[br]

Aselevon aikana Armas sairastui lavantautiin. Kuume huiteli pahimmillaan 41,5 asteessa. Sairastumista seurasi sairaalareissu ja Armas vietiin toipumaan Lapinjärven parantolaan. Lavantauti vei hänet niin heikkoon kuntoon, ettei hän jaksanut enää tehdä raskasta kengitystyötä. Niinpä hänestä leivottiin Utin sotilaskodin isäntä. Tuoltakin ajalta on mieleen jäänyt eräs tapaaminen.

– Entinen presidentti Pehr Edvin Svinhufvudin oli tullut Kotkaniemestä Uttiin rouvansa Ellenin kanssa, joka työskenteli sotilaskodissa*. Ukko-Pekalla, suurella miehellä oli tavattoman raskas susiturkki, kun autoin sitä hänen päälleen!

[br]

[br]

Jatkosota

Jatkosodassa Armas vietti käytännössä koko ajan etulinjassa, missä kertoi toimineensa myös tykistön tulenjohtajana.

– Se oli vaarallinen homma. Uskon selvinneeni hengissä, sillä toimintakykyni ja ajatus pysyivät kirkkaana, vaikka pahassa paikassa miten pelotti. Vapisin sitten jälkeenpäin, hän tunnusti.

Tehtävä oli erittäin vaarallinen monestakin syystä, erityisesti vihollisen tarkka-ampujien vuoksi. Tulenjohdon yleensä eteen työnnetyn tähystysaseman piilosta pilkistävä haarakaukoputki kun veti vihollistulta puoleensa.

– Ne veivät meidänkin porukasta monta miestä.

Sota jäi Armaksen uniin ja hän kertoi painajaisten tulleen etenkin työn väsyttämänä.

– Unissa vaarana oli vangiksi joutuminen. Se kohtalo hirvitti eniten rintamallakin.

[br]

Sodan jälkeen

Työelämä alkoi pari päivää sodan päättymisen jälkeen.

– Kaikesta oli puutetta. Palkat olivat surkeita. Tekemällä ylitöitä, yötä myöten kitkuteltiin eteenpäin.

Tunnollinen mies ei työtä vieroksunut vaan tarttui hommaan kuin hommaan.

– Tein tien pohjia, telakoita ja olin paaluttamassa muun muassa Helsingin Laajasalon ja Mikonkadun taloja.

Eläkkeelle hän jäi vuonna 1985 Puotilan ostoskeskuksen kiinteistönhoitajan tehtävästä.

Porvoon Seudun Sotaveteraaneissa Armasta muistellaan lämmöllä ja ihailulla.

– Armas ei valittanut mistään, ei pienistä eikä suuremmistakaan asioista. ”Kyllä se siitä”, hän tapaisi tokaista vaikeuksia kohdatessaan.

[br]

Armaksen ystävällisyyttä ei horjuttanut edes muutama vuosi sitten uutisotsikoihin noussut kiusaaminen, jonka kohteeksi hän paikallisten teinien taholta joutui. Huolta se tosin aiheutti ja väliin teki vaikeaa nukkuakin.

– Olen asunut täällä seitsemän vuotta ja tämä on ollut niin rauhallista aluetta. En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa, Armas suri tuolloin.

Paikallinen sotaveteraaniyhdistys puuttui puheenjohtajansa Tuomo Kankkusen johdolla asiaan ja Kankkunen jopa valvoi Armaksen luona, jotta tämä saisi nukuttua yönsä rauhassa.

– Ketään ei saa kiusata, mutta ei varsinkaan rollaattorin varassa olevaa sotaveteraania.

Kiusaaminen loppui ja tekijät pyysivät tapahtunutta anteeksi. Armaksen aseistariisuvalla lempeydellä tästäkin selvittiin: suklaata tarjoten hän istutti pojat alas ja alkoi kertoa kokemuksistaan.

– Armas tunnettiin erittäin kohteliaana miehenä, ”kiitos” oli varmasti hänen käyteyin sanansa. Hän oli todellinen vanhan kansan herrasmies, Porvoon Sotaveteraaneista kerrotaan.

Armasta tullaan kaipaamaan, mutta hänen perintönsä tulee elämään. Nyt on hänen vuoronsa saada kiitokset.

– Me nuoremmat olemme hänelle erittäin kiitollisia tästä vapaasta isänmaasta.

[br]

[br]

* Toim. huom. Lotta Svärd-arkiston mukaan Ellen Svinhufvud toimi lottana, ei sotilaskotisisarena