Veteraanityössä käynnissä oleva vahdinvaihto konkretisoituu ympäri Suomea harva se päivä. Milloin on vuorossa jäsenmäärän laskiessa alle tietyn rajan edessä oleva paikallisen sotaveteraaniyhdistyksen purkaminen, milloin taas veljet kokoontuvat saattamaan viimeiselle martkalleen viimeisen iltahuudon kuullutta veteraania.

Erityisen koskettavasti tämä koettiin viikonloppuna Pukkilassa, jossa siunattiin haudan lepoon kunnan viimeinen sotaveteraani Jaakko Karjalainen.

[br]

[br]

Huhtikuussa 94 täyttänyt Karjalainen asui kotonaan loppuun saakka. Sodan hirveyden hän koki omakohtaisesti monellakin tapaa: hän oli paitsi jatkosodassa haavoittunut sotaveteraani, myös evakko, jonka perhe menetti sodan myötä kotinsa Kirvun Rätykylässä. Veteraanityön parissa asialleen omistautunutta uurtajaa muistellaan lämmöllä.

Karjalaiselle oli myönnetty mm. Sotaveteraaniliiton kultainen ansioristi kiitoksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä.

– Jaakko oli piirin kunniajäsen ja mukana piirihallituksessa vielä tänäkin vuonna, kertoo Uudenmaan Sotaveteraanipiirin puheenjohtaja Olavi Kurko.

Paikallisessa sotaveteraaniyhdistyksessä Karjalainen toimi aktiivisesti kuolemaansa saakka mm. Pukkilan Sotaveteraaniyhdistyksen hallituksen jäsenenä.

– Veteraanien määrän vähentyessä viime vuosina Jaakosta tuli yhdistyksen kantava voima, muistelee yhdistyksen puheenjohtaja Arto Luoma kiitollisena ja haikeana.

– Me nuoremmat kysyimme aina hänen mielipidettään, ennen kuin toimimme. Hänen kanssaan tuli keskusteltua niin hänen sotakokemuksistaan, sodanjälkeisestä urastaan taksi- ja kuorma-autoyrittäjänä kuin nykyhetkestä. Hän seurasi maailman tapahtumia yhä tarkasti.

Enää ei veteraaneja Pukkilan lisäksi ole enää monellakaan paikkakunnalla tai perheellä, mitä suuremmalla syyllä meidän jälkeen jäävien on pidettävät huoli siitä, että himmetä eivät muistot koskaan saa.

Pukkilan seurakunnan kirkkoherra Hannu Tiainen piti tilaisuuden siunauspuheen, jonka seurakunta on tilanteen erityisyydestä johtuen poikkeuksellisesti julkaissut kaikkien luettavaksi.

[br]

[br]

Jaakko Karjalaisen saattajat,

Tänään tässä kirkossa on vietämme yhden aikakauden päättymistä. Sukunsa vanhin, Pukkilan vanhin, Pukkilan viimeisenä iltahuutoon kutsuttu sotaveteraani, Jaakko Karjalainen siunataan haudan lepoon.

Jaakon harteille laskettiin jo vuosien ajan viimeisen elossa olevan pukkilalaisen veteraanin viittaa. Jaakon hartiat ja olemus sen tehtävän kyllä kestivät. Hän edusti arvokkaasti veteraaneja vielä 94-vuotiaana!

Muutamia vuosia sitten katsoimme herkeämättä televisiosta itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja odotimme Jaakon sisääntuloa. Sieltähän Jaakko sitten tuli ja tervehti ensin presidenttiä, ja sen jälkeen rouva Jenni Haukiota. Veteraanin ja rouva Haukion kohtaamisessa oli jotain, mikä sai Jaakon hymyilemään aivan erityisellä tavalla vielä vuosien jälkeen.

Veteraani hurmasi hymyllään kansakunnan ensimmäisen rouvan. Taisi hurmaantua vähän itsekin.

Jaakko itse oli jotenkin enemmän sydänten ritari kuin sotasankari. Ei Jaakko kaihtanut käydä rintamalla kohti vihollista, kun käsky kävi. Tiedämme hänen olleen kovissa paikoissa ja joutuneen jopa kaatuneitten kanssa samaan pinoon. Mutta ei Jaakko niistä tehnyt numeroa. Sota jäi Lotinanpellolle ja muille taistelutantereille. Sodan loputtua alkoi evakon taival ja Suomen jälleenrakentaminen.

Muistan jonkun kantelelaisen puhuneen Karjalaisen evakkoperheestä arvostavaan sävyyn. Evakon asettuminen valmiiksi rakentuneeseen kyläyhteisöön oli aina haaste. Niin se oli Karjalaisen perheellekin.

Salskea, veikeästi hymyilevä, urheilullinen Jaakko otti paikkansa kyläyhteisössä. Monet muistavat hänet ruumiillista työtä kaihtamattomana miehenä. Jaakko ajoi kuorma-autollaan maitolaiturilta toiselle, nosti käsin täydet maitotonkat lavalle ja vei ne meijerille. Tyhjät tietysti tuotiin takaisin. Iltapäivällä samalla Bedfordilla Jaakko kuljetti hiekkaa ja muuta välttämätöntä tarviketta. Suomen jälleenrakentaminen työllisti Jaakon tavoin monia.

Sittemmin tilatankit valtasivat maitotonkkien paikan. Jaakko ei hankkinut tankkiautoa, vaan siirtyi – kuten käsissämme oleva ohjelma kertoo – Nissanin rattiin ja kuljetti ihmisiä.

Jaakko oli sydänten ritari. Hänen hymynsä oli ystävällinen ja herkkä. Joskus Jaakko taisi todeta, ettei hän noista arvomerkeistä niin perusta. Sydänten ritari arvosti ennen muuta kohtaamisia tässä ja nyt.

Jaakon lähimmäisiä huomaavasta, vastuullisesta luonteesta kertoo yksistään se, kuinka hän työelämän kiireisien aikojen keskellä oli myös omaishoitaja puolison, Raijan vaikean sairauden vuosina. Voi vain kuvitella, mitä tarkoitti tuohon aikaan hoitaa sairastunutta puolisoa, hoitaa lapset ja olla yrittäjä.

Jaakon muisto vie meidät elämän perimmäisten arvojen äärelle: kuka olen ja miksi elän? Senkin uhalla, että arvioni ei osu kohdalleen, niin minulla on tunne, että Jaakko kysyi tuota kysymystä ajassa ja hetkessä. Joskus elämän merkitystä piti kysyä henkensä uhalla isänmaataan puolustavana sotilaana. Joskus samaa kysymystä joutui kysymään evakkona uusien ihmisten keskelle asettuneena kodittomana. Eikä kysymys vaiennut perheen isänä ollessa.

Elämää on elettävä ajassa ja hetkessä; ei menneessä eikä tulevassa vaan nyt. Näin eläneen Jaakon opin tuntemaan. Hän oli keskustelutoverinsa kanssa yhtä aikaa samassa paikassa.

Kristillisen uskon perussanoma ja –kutsu on elää Jumalan ja lähimmäisen rinnalla nyt. Rukous Jumalalle on: anna jokapäiväinen leipä ja anna tämän päivän synnit anteeksi. Kysymys lähimmäiselle kuuluu: mitä voin tehdä sinulle juuri nyt. Jaakon muistoon liittyy ilo elämän lahjasta ja sen puolesta työn tekeminen.

Jumala on kanssamme nyt. Hänen valonsa valaisee meitä. Kristus on voittanut kuoleman ja vie ylösnousemuksen kirkkauteen.

Nousemme toimittamaan Jaakko Kalervo Karjalaisen siunaamisen.

[br]