94-vuotias heinolalaislotta Eeva Kolehmainen on toiminnan nainen. On aina ollut.

– Aloitin lottana jatkosodassa Kaartin kasarmin muistomitalitoimistossa. Meitä oli kolmen tytön porukka. Työt kai alkoivat kyllästyttää, kun päätimme ottaa yhteyttä lottien ”pomoon” Fanny Luukkoseen. En muista, soitimmeko hänelle sopiaksemme ajan, vai menimmekö aivan ex tempore. Hän asui Eiran sairaalaa vastapäätä Tehtaankadulla. Jälkeenpäin olen ajatellut, että kyllä häntä mahtoi naurattaa, kun esitimme asiamme, Kolehmainen muistelee hymyillen.

– Haluamme päästä rintamalle, ilmoittivat tuolloin 16-17-vuotiaat tytöt tomerina.

– Sitten kun Pietari on vallattu, niin pääsette, vastasi Luukkonen.

[br]

[br]

Luteita ja torakoita

Lottatehtävissä Kolehmainen toimi aina tilanteen salliessa.

– Aina kun koulut olivat kiinni, olin puhelinlaitoksessa palolaitoksen uumenissa Korkeavuorenkadulla, Temppelikadun toimistossa. Jossain vaiheessa pääsin ilmavalvontaan Rysäkarille, myöhemmin minut siirrettiin Kytöön.

Siellä lotat asuivat kanttiinirakennuksen vintillä, mutta vaatimattoman kuuloiset olot olivat Kolehmaiselle tervetullut parannus entiseen.

– Olin onnellinen, kun huoneessamme ei ollut lutikoita, kuten Rysäkarilla, vaan torakoita, jotka eivät pistäneet, vaikka vilistivät yöllä pitkin ja poikin. En muista olinko Kytössä kahteen eri otteeseen, mutta sen muistan, kun meillä oli täysi rähinä päällä, kun ryssät lähtivät Hangosta. Kaikki sujui kuitenkin rauhallisesti.

Seuraavaksi edessä oli muutaman kuukauden mittainen viestikurssi, jolla tuolloin 18-vuotias Kolehmainen ystävystyi häntä kaksi vuotta vanhemman, vieruskaverina istuneen tytön kanssa.

– Kurssin päätyttyä saimme täytettäväksi kaavakkeen, mihin piti laittaa ikä. Kaavakkeessa sanottiin, että vain 20 vuotta täyttäneet pääsevät rintamalle. Muistan vieläkin, kuinka mietin, että uskallanko väärentää ikäni: laitanko syntymävuodekseni 1922 vai 1924.

Lopulta halu päästä kaverin kanssa reissuun vei voiton, ja paperiin päätyi kaksi vuotta korkeammaksi kaunisteltu ikä.

– En tietenkään kotona uskaltanut kertoa totuutta. Sanoin lähteväni Mikkeliin Päämajaan, mutta kun evästä piti ruokapulan johdosta ottaa sen verran paljon, niin sanoin, että meidät siirretäänkin Joensuuhun.

Todellisuudessa matkan määränpää oli Karhumäki.

– Meitä oli noin kymmenen lottaa, jotka perillä sitten hajotettiin eri suuntiin. Me pääsimme molemmat Äänislinnaan kenraali Ruben Laguksen joukkoihin, puhelinkeskukseen.

[br]

[br]

Lähtöpassit kotirintamalle

Kolehmainen nauraa saaneensa isän puolelta perinnöksi savolaisen luonteen ja viehtymyksen kiusantekoon.

– Kotiin kirjoittaessani kerroin, missä olin ja kuinka vapaa-aikoinamme kuljeksimme pitkin metsiä eikä tiedetty milloin astuttaisiin miinaan. Siitäkös äitini pillastui ja meni lottien päämajaan kertomaan, että olin alaikäinen! Muistan, kuinka kaksi vanhempaa lottaa Äänislinnassa kutsui minut kuulusteluun ja sanoivat, että ei tule mitään pahempaa, jos kerron oikean ikäni. Niinhän siinä kävi, että sain lähtöpassit kotiin. Ehdin kuitenkin olla noin kaksi kuukautta.

Helsinkiin paluun jälkeen koulu vei Kolehmaisen ajan. Isänmaa kutsui kuitenkin vielä ja hän lähti evakuoimaan Porkkalaa.

– Perunannostoa ja  riihessä puintia, hän muistelee tehtäviään ja savolainen velmu nousee taas esiin.

– Siellä me taisimme nukkuakin. Aamun sarastaessa otettiin lieka käteen ja lähdettiin taluttamaan karjaa Nikkilään. Koko päivä ja yö meni siihen – eihän matka ollut kuin 50-60 kilometriä!

[br]

Alkuperäinen artikkeli (”Erään lotan muistelmia jatkosodan ajoilta”) on julkaistu Sotiemme Veteraanien Lahden piirin Jouluviesti 2018- lehdessä, joka toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.