– Kyllä ne kotona ihmettelivät rintamalle lähtöäni, mutta minut oli pikkutytöstä kasvatettu isänmaallisuuteen, kertoo 96-vuotias kuopiolaislotta Liisa Luoma.

– Isäni oli sisällissodassa ja kuului suojeluskuntaan, kuten myös veljeni.

[br]

Muonituslottana Syvärillä

Luoma toimi jatkosodassa muonituslottana Ylä-Syvärin takana Ostan kylän lähellä Pioneeripataljoona 35:n komppanian kanttiinissa huhtikuusta 1942 alkaen. Hänen kaikki siskonsakin olivat lottia, mutta he tekivät työtään kotirintamalla.

– Ei mieleeni tullutkaan, että voisin kuolla, olinhan niin nuori; alle 19-vuotias! Lottajärjestömme paikallisyhdistykseen oli tullut pyyntö, että tarvitaan lottia, jotka voi lähettää lähelle rintamaa. Minua ehdotettiin, sillä olin tehnyt ilmavalvontaa Itä-Karttulassa, josta olen kotoisin.

Lähtöönsä Luoma (tuolloin vielä Venäläinen) tarvitsi vanhempiensa luvan. Se heltisi, sillä vanhemmat uskoivat, että ”eivät ne Liisaa Kuopiota kauemmas lähetä”. Toisin kävi: lähtö rintamalle tuli saman tien.

Rintamalle menijöitä kuljetettiin härkävaunulla neljä vuorokautta. Neuvostoliiton puolella matka päättyi Latvaan, jossa heitä vastassa oli yhteyslotta. Sieltä Luoma lähetettiin Vosnesenjaan Syvärin niskalle 7. divisioonan kanttiiniin. Siellä kävi satoja miehiä ja kanttiinissa työskenteli paljon lottia.

– En oikein tykännyt, kun minut nuorimpana pantiin kylmiltään niin suuren kanttiinin emännäksi, jossa tytöt koko ajan vaihtuivat, hän tunnustaa.

– Pyrin pois ja pääsinkin PionP35:n kanttiiniin. Siellä olimme vain minä ja yksi toinen lotta. Kaninan kanttiinissa kävivät myös viereisellä lohkolla taistelleet JR9:n miehet.

Luoma työskenteli kanttiinissa perääntymisvaiheeseen saakka. Sodan loppuajan hän jatkoi muonituslotan tehtävissä Luumäellä ja Kannaksen lähellä.

[br]

[br]

Hermot kestivät

Aamupäivisin ja iltaisin avoinna olevassa kanttiinissa myytiin kahvin ja teen lisäksi muuta pientä sotapoikien tarvitsemaa kuten kirjoitusvälineitä.

– Miehet kävivät siellä paljon, tarjosihan se edes pientä iloa sodan keskellä, vaikka tarjolla olikin vain pelkkää korviketta, joskus jotain syötävää, Luoma miettii.

Olosuhteet asettivat rajoituksensa tarjoilulle.

– Leipomaan ei pystynyt, koska jauhoja ei ollut. Siviilistä tuli paketteja, joissa oli voita ja muutakin, mitä meiltä puuttui, mutta eihän esimerkiksi kesäaikaan voinut voita lähettää – se olisi härskiintynyt. Kerran eräs poika toimitti meille lettujauhoja, silloin teimme lettuja!

Aseiden pauke kuului kanttiiniin päivin ja öin. Luomalla kantti kuitenkin kesti.

– Hermot olivat onneksi niin hyvässä kunnossa, etten osannut pelätä, mutta kaikkien hermot eivät kestäneet. Eräs lotta ei osannut muuta kuin itkeä. Hänet lähetettiin kotiin.

Jotain hyvistä hermoista kertoo se, ettei hän herännyt edes öisiin pommituksiin.

– Nukuin yksin kanttiinissa kaverini ollessa lomalla. Aamulla tuli vartija, joka kertoi yöllä kolmen pommin pudonneen kanttiinin ja komppanian välille, enkä minä tiennyt siitä mitään! Eivät pommikoneet yleensä rintaman taakse pommittaneet. Luultavasti kone oli palaamassa vihollisen puolelle ja pudotti lastinsa siihen, koska sitä ei saanut takaisinkaan viedä, hän arvelee.

[br]

[br]

Pirteys oli säilytettävä

Työolosuhteet eivät olleet parhaimmasta päästä. Kanttiini itsessään oli sikäläisten asukkaiden hylkäämä ruokkoamaton mökki ja pahanhajuinenkin vielä: ulko-oven vieressä oli asukkaiden käymälä, jossa ei ollut ovea eikä huussinreiällä kantta. Alakerrassa oli puolestaan pidetty karjaa. Nukkumapaikkana lotilla oli kaksi laudoista kyhättyä tekelettä.

Sotilailta lotat kuulivat rintaman tapahtumista.

– Pojat olivat aina meille mukavia. Siellä ihmiset olivat toisilleen ystävällisiä, Luoma miettii.

– Se satutti, kun aamulla linjaan lähtenyt poika ei illalla enää palannut. Omia tuttavianikin kaatui, sillä tuolla suunnalla olivat kaikki Kuopion miehet. Jollain lailla sitä vain jaksoi.

Lotat saivat osakseen kunnioitusta ja saivat tehdä työnsä rauhassa.

– Liisa on meidän tyttöjä, teijän pittää olla kunnolla, ojensivat omat pojat vieraampia, koska pitivät minua oman porukkansa osana, Luoma hymyilee.

Osasivat pojat tosin väliin ilkikurisiakin olla.

– Kerran sotapojat olivat saaneet päähänsä tehdä kiljua kun tiesivät kanttiinin sokerivaraston. He nostivat lattialaudat ylös ja veivät sokerin sitä kautta. Jälkeenpäin tunnustivat vaikka me emme olleet edes huomanneet, hän paljastaa nauraen.

Perääntymisvaiheessa Luoma joutui vielä Kannakselle, missä olosuhteet vain huononivat.

– Vihollinen hyökkäsi hirveällä voimalla, olimme juuri sen pahimman ryöpyn kohdalla. Jälkeenpäin olen miettinyt, että on ihme, että kukaan jäi siitä eloon, hän puistelee päätään.

Surkeat olivat olot muutenkin.

– Me lotat asuimme teltassa ja vettä satoi valtavasti. Telttaan laitoimme havuja ja sen päälle manttelin ja siinä nukuimme. Järvessä pesimme itsemme ja vaatteemme.

Lapin Sotaan Luoman ei enää tarvinnut lähteä.

– Minua oltiin anottu kotiin, jossa en ollut käynyt puoleen vuoteen, Kotiin oli rintamalta ainainen ikävä,  mutta pirteys piti säilyttää, ei siellä olisi muuten jaksanut.

[br]

Isänmaa tarvitsee yhä nuoriaan

Sotakokemukset ovat vain vahvistaneet Luoman synnyinkotinsa peruina saamaa isänmaallisuutta. Vuosikymmenten saatossa se on vain kasvanut.

– Koti, uskonto ja isänmaa ovat periaatteita, jotka pitäisi olla jokaisella suomalaisella, hän painottaa.

– Kodin lisäksi myös uskonto on tärkeä. Minut opetettiin jo lapsena rukoilemaan. Sota-aikana se toi turvaa ja silloin rukoiltiin paljon. Jos jotain hartaushetkiä järjestettiin, kaikki osallistuivat niihin. Joskus minäkin juttelin rintamapapin kanssa. Jollain lailla se antoi voimaa.

Lähes kaikki Luoman lottakavereista ovat nyt jo kuolleet. Viimeisenkin kanssa kirjeenvaihto päättyi tämän ilmoitettua voimiensa olevan niin lopussa.

Isänmaa tarvitsee nuoriaan edelleen, Luoma muistuttaa.

– Eivät nykynuoret ole niin kelvottomia kuin sanotaan. Heistä löytyy hyvinkin isänmaallisia ihmisiä, sen huomaan heidän puheistaan veteraanitilaisuuksissa. Kun katson nuoria miehiä, ajattelen, että voi kunpa he säilyisivät ilman sotaa ja saisivat elää onnellisen ja terveen elämän. Sen on kaikista tärkeintä.

Alkuperäinen artikkeli (Anna-Liisa Pekkarinen: ”Liisa Luoman pitkät sotavuodet”) on julkaistu Pohjois-Savon Sotaveteraanipiirin Jouluviesti 2018- lehdessä, joka toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.