Sota vei 102 täyttäneeltä Ann-Marie Savolaiselta Sortavalan, mutta ei uskoa johdatukseen

Sota vei 102 täyttäneeltä Ann-Marie Savolaiselta Sortavalan, mutta ei uskoa johdatukseen

Ann-Marie Savolaisen juttu juoksee yhä kolmellä kielellä

Helsingin Munkkiniemessä 25.3. 102- vuotissyntymäpäiväänsä juhlinut Ann-Marie Savolainen on vireä daami, joka seuraa yhä aktiivisesti maailmaa ja käy keskusteluja sujuvasti niin suomeksi, ruotsiksi (lapsuudenkodin kieli) kuin  englanniksi. Sotavuodet ovat rouvalla hyvin muistissa eivätkä kaikista vähiten hänen huolellisesti pitämiensä muistiinpanojensa ansiosta.

Ann-Marien ollessa 10, perhe muutti Sortavalaan kaivosinsinööri-isän työn vuoksi. Perheen sukunimi Hall on suvun englantilaisten sukujuurten peruja ja 1938 Ann-Marie lähti itsekin Lontooseen saadakseen kokemusta lastenhoitajana ja oppiakseen englannin kielen. Vielä loppukesästä 1939 sodan merkkejä alkoi olla jo ilmassa, mutta 22-vuotiaasta se tuntui kovin kaukaiselta.

– Mitä Suomi tekisi, jos Venäjä hyökkäisi teidän maahanne, kysyi häneltä Lontoossa asuva, sotaministeriössä työskentelevä nuori tuomari, jonka luona hän tuurasi perheen vakituista hoitajaa.

– Me taistelisimme tietystikin heitä vastaan, huudahti Ann-Marie pontevasti.

– Mutta tehän olette niin pieni kansa ja Venäjän kansa on monimiljoonainen, vanha kulttuurikansa, huomautti tuomari epäillen.

Ann-Marien uskoa tämä ei kuitenkaan horjuttanut.

– Siitä huolimatta me tappelisimme. Muutenhan me kansana häviäisimme, menettäisimme vapautemme ja koko kulttuurimme!

[br]

Ann-Marie 2- ja 18-vuotiaana

[br]

Totuus tilanteesta valkenee

Elokuun loppupuolella vuonna 1939 alkoi ilmassa olla jo monelaisia huhuja.

– Englannin pääministeri Mr. Chamberlain, matkusti ahkerasti Saksaan aina luvaten lähtiessään radiolähetyksessä maamiehilleen ”We shall try again”, ja ettei sotaa tulisi. Välit Saksaan olivat hyvin kireät, sotaa pelättiin. Meille kaikille annettiin kaasunaamarit ja annettiin haistella erilaisia kaasuja tunteaksemme niitä, Ann-Marie kertoo.

Pian Lontoon ympärille alkoi nousta valtavia zeppeliinejä, joiden hänen mukaan arveltiin torjuvan mahdollinen hyökkäys.

– Kohta tulikin Suomen lähetystöstä minulle kirje, jossa kehotettiin lähtemään maasta. Koska en kuitenkaan tuntenut asioiden kiireellisyyttä, niin en heti hätäillyt. Toinen kirje oli jo tiukempi. Siinä varoitettiin Englannissa olevia suomalaisia hakeutumaan mahdollisimman pian takaisin Suomeen.

Viimeinen laiva Suomeen lähtisi elokuun lopulla Lontoosta, eikä lähetystä enää sen jälkeen pystyisi vastaamaan suomalaisten paluusta.

– Niinpä sitten oli uskottava tilanteen vakavuuteen, ja pian Polaris-laiva täyttyikin nuorista, vielä kovin huolettomista matkustajista. Emmehän me tienneet silloin, että suurvallat olivat jo sopineet Baltian maitten ja Suomen kohtalot, aivan kuin ei pienillä mailla olisi itsellään mitään asiaan sanomista, hän muistuttaa.

Vielä kaksipäiväinen kotimatka sujui huolettomissa tunnelmissa – eihän Suomesta oltu kuultu mitään hälyttäviä uutisia. Suomea lähestyttäessä tilanteen vakavuus valkeni kuitenkin matkustajillekin.

– Itämerellä saimme kuulla Saksan miinoittaneen koko Itämeren rannikkonsa. Niinpä meidänkään laivamme ei voinutkaan ajaa suoraan Helsinkiin, vaan otti kurssin pohjoiseen seuraten Ruotsin rannikkoa ja sitten vasta Ahvenanmaan eteläpuolitse kohti manner-Suomea.

[br]

Pommit osuivat 30.11.1939 Helsingissä mm. Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun kulmaan

[br]

Päivä, jolloin talvisota alkoi

Isän kuoltua 1938 oli Hallin perhe muuttanut Helsinkiin. Sortavalaan ei ollut enää suositeltavaa palata, mutta sinne, Laatokan rannalle, jäi perheen rakas mökki Hallila.

Pian sodasta alettiin puhua Suomessakin.

– Liikekannallepano mullisti kaiken liikenteen, Kannaksella oltiin jo evakkopuuhissa. Ensimmäisenä pommituspäivänä marraskuun viimeisenä Helsingissä syttyi lukuisia tulipaloja, jotka tuhosivat useita rakennuksia, mm. veljeni työpaikan Teknillisen Korkeakoulun vuorilaboratorion, minne veljeni silloin juuri oli matkalla, mutta joutui suojautumaan jonkun talon kellariin matkallansa. Perille tultuaan hän näki laboratorion savuavina raunioina ja kuuli professori Ant-Vuorisen apulaisineen kuolleen siinä silloin. Ei vielä silloin ollut veljeni poismenon aika, hän huokaisee.

Ann-Marie kertoo ensimmäisen päivän olleen kauhistuttava. Raskaiden lentokoneiden lähestyessä ei edes varoitusmerkkiä oltu ehditty antaa.

– Sota oli todella alkanut. Siitä ei ollut enää epäilystäkään. Nyt mitattaisiin meidän miestemme ja naistemme rohkeus ja yhtenäisyys suurta Venäjää vastaan, hän muistaa ajatelleensa.

Lotaksi ei Ann-Marie voinut liittyä, koska sosiaalialan koulutuksen saaneena lastenhoitajana hänet määrättiin Naistenklinikalle, missä hän auttoi tyhjennettävästä sairaalasta evakuoitavia vastasyntyneitä ja äitejä koteihinsa. Hänen osakseen tuli mm. erään nuoren äidin saattaminen miehensä kotiin Wiikin kartanoon Kemiön saareen. Saattomatka kuitenkin venähti.

– Liikekannallepano oli käynnissä ja matkustuskielto oli voimassa siviileille sotaväen ja sotaväen tarpeitten kuljetusten takia. Mutta enhän minä voinut sentään jäädä. Nämä ihmiset kyllä tulisivat hyvin toimeen keskenänsä, eikä mistään tuntunut olevan puutetta. Tiesin, että minua ehkä tarvittaisiin vielä muissakin töissä Helsingissä. Sortavalaan olisin halunnut lähteä töihin, mutta kun en ollut lotta, niin en päässyt sinne.

[br]

Ann-Marie työskenteli sotavuosina lastenhoitajana

[br]

Kauhistuttavat uutiset rauhasta

Sisareltaan hän sai kuulla, että pommitusvaaran vuoksi Helsingistä Mäntsälään siirrettyyn Sofianlehdon lastenkotiin tarvittaisiin apuvoimia. Ann-Mariesta tuli vauvalan yöhoitaja.

– Ja siellä sitten valvoin yksinäni osastolla, kun Helsinkiä pommitettiin ja ilmatorjunta Taivaskalliolta ampui yli talon taivaalle. Miten usein meninkään polvilleni siellä pienten sänkyjen välissä, ja huokasin Jumalalleni: ”Älä rakas Jumala anna pommien pudota tänne viattomien lasten päälle ja varjele koko kaupunkia ja maata asukkaineen!”

Lasten lisäksi Ann-Marie huolehti eristykseen joutuneesta, lavantautiin sairastuneesta työtoveristaan.

– Jumalan ihme kai pelasti minut saamasta tartuntaa, hän kiittää.

Sitten koitti maaliskuun 13. päivä.

– Se kauhu-uutinen! Marsalkkamme luki radiosta sodan keskeytyksestä ja Karjalan luovuttamisesta Venäjälle! Se oli kuin tikarinisku suoraan rintaan. Seisoimme siinä asuinrakennuksemme seinustalla loistavassa auringonvalossa tuhannet lumikiteet kimmeltämässä kuusten oksilla, emmekä nähneet emmekä tajunneet muuta kuin, että olimme menettäneet rakkaan Karjalamme, ja paljon muutakin, jota kaikkea emme sillä haavaa tajunneetkaan. Mieleeni vain tuli – ei Sortavalaan enää koskaan, ei Hallilaan, pieneen kesäparatiisiimme Laatokan rannalle. Silmät kyynelissä palasimme töihimme takaisin, hän hiljentyy.

[br]

Sortavalan asema, kuva Eero Aaltosen albumista

[br]

Paluu kotiin Karjalaan

Sotien välisenä aikana Ann-Marie toimi Jääskestä Ylänteelle siirretyn lastenkodin johtajakasvattajana, ja siirtyi sieltä takaisin Helsinkiin siirtyneeseen Sofianlehtoon kesällä 1941, kun jatkosota oli alkanut.

– Usein aamulla työn päätyttyä läksimme toisen hoitajan kanssa katsomaan, millaiset jäljet yöllinen pommitus oli aikaansaanut. Muistan kun raitiovaunulla ajoimme alas Hakaniemeen, miten eräänkin aamuna Porthaninkadun varrella pommitettujen puutalojen koko kaupunginpuoleinen reuna oli revennyt ja kylpyammeet roikkuivat puolittain ulkopuolella putkien varassa ja savu nousi vielä sakeana raunioista. Saimme hurrata riemukkaasti, kun omat ilmavoimamme ampuivat silmiemme edessä viholliskoneen alas. Se valoi rohkeutta meihin, vaikka sotakuulumiset eivät aina olleet lohdullisia; mekin menetimme paljon nuoria miehiämme ja vähäisiä sotakalustojamme.

Keväällä 1942 tuli tieto, että Karjalaan pääsisi takaisin. Toiveikkaana Ann-Marie lähti äitinsä katsomaan, josko heidän mökkinsä olisi yhä tallessa ja asumiskuntoinen.

– Äiti oli tehnyt pari kolme olkipatjan kuorta meille ja saanut veljeltään puoli säkkiä perunoita. Tietysti minä ilahduin: suurin toiveeni toteutuisi kuitenkin, takaisinmuutto Karjalaan! Miten sinne perille päästiin tavaroinemme, en enää muista. Junalla kuitenkin mentiin. Jännityksellä odotimme Sortavalan asemaa – mutta eihän sitä enää ollutkaan.

Läpi Sortavalan he kävelivät Jamilahteen, toivoen saavansa sieltä venekyydin Kirjavanlahdessa sijaitsevalle mökilleen. Jamilahdessa he saivat kuulla, että mökki olisi kyllä paikallaan. Ja olihan se, leikkimökkiä myöten, mutta…

– Sisältä se oli hirvittävässä kunnossa. Haju, joka ovea aukaistessamme tuli vastaamme, oli sanoin kuvaamaton. Alakerran huoneitten nurkkiin oli tehty kaikki tarpeet ja yläkerrassa oli pidetty kanoja, ja sekin oli siivoamaton niiden jätteistä. Ikkunat olivat rikki, hella viety pois. Kaikkialla lojui lukematon määrä rikkiammuttuja kypäriä ja tyhjiä kranaatteja. Tai ainakin me toivoimme niiden olevan tyhjiä!

Hallit asettuivat mökkiinsä, mutta vaara säilyi taustalla.

– Eräs nuori vänrikki ilmestyi eräänä päivänä luoksemme kysyen, oliko meillä mitään aseita, kun asuimme näin kaukana muista naapureista. Oli tullut tieto, että kolme venäläistä vankia oli karannut vartijoiltaan ja niiden oletettiin liikkuvan jossakin täälläpäin. Samalla hän kertoi, että tässä meidän rannassamme oli ollut kovat taistelut. Oli jouduttu korjaamaan kuolleita molemmin puolin pois.

Pommituksia oli vieläkin ja kerran hengenlähtö oli jo todella lähellä kahden viholliskoneen pudotettua pommit viereiseen peltoon. Tästäkin pelastumisesta Ann-Marie kiittää Jumalaansa.

[br]

Hallien kesämökki Kirjavalahdessa

[br]

Viimeinen lähtö

Elokuun lopulla 1942 keltataudista juuri toipunut Ann-Marie sai ilmoituksen uudesta työpaikasta Suomen Kirkon Sisälähetysseuralla ja Mannerheimin Lastensuojeluliitolla. Luvassa oli kuitenkin vieläkin mieluisampi yllätys.

– Hämmästykseni ja ihastukseni oli suuri, kun minut johdatettiin omaan entiseen kotiasuntooni Sortavalan Johanneksenkatu 1:een ! Sieltä olin neljä vuotta aikaisemmin lähtenyt Englantiin. Ja nyt minua kehotettiin pystyttämään tähän huoneistoon lasten päiväkoti. Mikä ilo kulkea entisessä kodissani ja nähdä sen olevan sisältä ja ulkoa kunnossa, vaikka ympärillä olevat talot olivat palaneet, hän muistelee hyvillään.

Aina maaliskuuhun 1944 kaikki kulki hänen mukaansa ”vanhaa latuaan”, mutta sitten taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ilmalentojen ja pommitusten muodossa. Lastenkoti siirrettiin turvallisempaan sijaintiin Ruskealaan.

– Täälläkin saimme kaiken hyvän käyntiin, mutta hälyttävät sotauutiset tulivat aina vain lähempää. Pihaan putosi pommikin. Uutiset lähestyvistä sotarintamista ja kaukaa kuuluva taukoamaton aseiden kumu olivat pelottavia, hän tunnustaa.

Eräänä kesäkuisena iltana pelätty puhelu tuli: lähtö oli taas edessä. Seuraavana aamuna kaksi linja-autoa tuli hakemaan lapset. Hallin tehtäväksi jäi pakata lastenkoti ja toimittaa tarvikkeet eteenpäin. Sitten hänet siirrettiin Punaisen Ristin työhön, mm. evakkoväen karjaa paimentamaan.

– Sitä kuljetettiin jo päivä päivältä yhä enenevin määrin rintamalinjoilta poispäin sisämaahan. Väsyneet ihmiset tarvitsivat lepoa matkallansa, kun he lopen väsyneenä heittäytyivät niitylle ja tienvierustoille lepäämään. Sillä aikaa me vahdimme karjaa, hän selittää.

Elokuussa oli Ruskealan väenkin lähdettävä evakkoon. Sortavalassa pakattiin täyteen evakkojuna toisena perään. Syyskuussa 22. klo 10 lähti niistä viimeinen. Karjala oli taas mennyttä.

– Juna kulki päiväkausia ja öitä tätä matkaa. Ihmiset olivat kaikki parissa kerroksessa härkävaunuissa, keskellä vaunua, jota tarvittaessa lämmitettiin. Aina oli pelättävänä ilmahyökkäys. Pysähdyspaikoissa lotat tarjosivat kerta kerran jälkeen nälkäisille matkalaisille hernejauheesta keitettyä soppaa, johon vatsat vähitellen alkoivat reagoida kielteisesti, joten pyrähdyksiä pensaikkoihin jouduttiin tekemään milloin vain junan pysähdys soi tilaa.

Matkasta alkoivat kärsiä vanhusten ja lasten lisäksi jo muutkin. Suorastaan epäinhimillisen alkeellisissa oloissa alkoivat sairaudetkin levitä.

– Mitään intimiteettiä ei ollut. Yhteishenkeä siinä tarvittiin. Paljon koetettiin laulaa ja tosiamme rohkaista siinä kylki kyljessä istuessamme. Emme tienneet, missä kuljimme tai missä pysähdyimme. Mutta sitten eräänä päivänä alkoi junan loppupäästä kaikua vaunu vaunulta virsi: ” Oi Herra, jos mä matkamies maan”. Silloin tiesimme, että kohta olisimme perillä.

[br]

Evakkojunaan nousemassa Sortavalassa, 1944