Veikko Salkion talvisota alkoi kaksi päivää ennen muuta maata hänen joutuessaan kahden rajavartijatoverinsa kanssa venäläisten sieppaamaksi Petsamoon kuuluvan Kalastajasaarennon Pummangissa. Kotiin huhtikuun puolivälin jälkeen vapautetut miehet pääsivät vasta toukokuussa 1940, Suomessa liki kuukauden kestäneen karanteenin jälkeen.

[br]

Vihollisen provokaatio

Muutamaa päivää aikaisemmin tapahtuneiden Mainilan laukausten lailla kyseessä oli itänaapurin provokaatio, jolla se pyrki oikeuttamaan hyökkäyksen Suomeen. Murmanskiin viety Salkio saikin yllätyksekseen muutaman päivän kuluttua lukea suomenkielisistä neuvostolehdistä, kuinka hän kollegoineen oli jäänyt vangiksi ”venäläisten torjuttua suomalaisten suorittaman hyökkäyksen.”

Murmanskin ja Petroskoin vankileirin kautta Salkion sekä Tauno Korhosen ja Eino Simosen tie vei tammikuun 1940 lopulla Moskovasta n. 400 kilometriä koilliseen sijaitsevalle Grjazovetsin vankileirille, missä he viettivät seuraavat kuukaudet.

1912 syntyneena Salkio oli heistä vanhin, mutta Simonen oli vasta 20-vuotias, alle asevelvollisuusiän vapaaehtoisena palvelukseen astunut nuorukainen. Aikaisemmin samana päivänä hänestä oli tullut ensimmäistä kertaa isä.

2006 kuollut Salkio kirjoitti muistelmansa sotavankeudesta alun perin jo 1970- luvulla, mutta päivänvalon ne näkivät Pertti Hyttisen toimittamana vasta marraskuussa 2019, tasan 80 vuotta sieppauksen jälkeen.

– Omat Talvisodan aikaiset kokemukseni jättäisin mielelläni muistelematta, mutta Kalastajasaarennon historian reunatapahtumiin liittyvinä ne on kerrottava, pohti hän tekstinsä alussa.

Julkisesti ei Salkio kokemuksistaan ennen 1980-lukua puhunut, mihin osaltaan vaikuttivat varmasti ainakin kokemuksen traumaattisuus, myös sodan jälkeisten vuosikymmenten yhteiskunnan ilmapiiri. On myös tärkeää muistaa, että suhtautuminen sotavankeihin ei ollut edes heidän maanmiestensä taholta ongelmatonta: asenteet vaihtelivat sotavangiksi joutumisen häpeällisenä pitämisestä epäluuloon siitä, oliko vankeudesta palannut kenties värvätty vieraan vallan agentiksi.

Oman tarinansa sijaan Salkiota innoitti eniten halu jakaa hänelle rakkaan, sodassa menetetyn Kalastajasaarennon tarina. Juuri rakkaus luontoon oli hänet aikoinaan houkutellut Jäämeren rannalle ja luonnonsuojelun parissa hän vietti sodan jälkeisen elämänsäkin.

[br]

[br]

Talvisota syttyy

Alun perin Kornilovan luostarina toimineen rakennuksen tiloihin perustettu vankileiri oli talvisodan suurin suomalaissotavankien leiri. Enimmillään heitä oli Hyttisen mukaan n. 600. Jotain vangitsijoiden erityismielenkiinnon kohdistumisesta kertoo se, että suojeluskuntalaiset – joihin myös Salkio ja Simola kuuluivat – erotettiin muista vangeista.

Salkio kertoo leiriä edeltävien kuulustelujen olleen neuvostopropagandan läpäisemää.

– Toivovatko ihmiset Petsamossa sotaa ja porvarivallan nujertamista? Onko Suomessa ruokaa, vai onko siitä puutetta? Sortavatko porvarit mielestäsi Suomen työläisiä? hän listasi myöhemmin hänelle esitettyjä kysymyksiä, joihin pian tarjottiin kuulustelijoiden taholta myös vastaus.

30.päivän aamu vahvisti Salkion epäilykset Neuvostoliiton tavoitteista todeksi.

– Jossakin kaukana jyrähti. Välittömästi sitä seurasi yhtenäinen jylinä kuin valtava ukonilma. Ovelle ehtinyt vartiomies jäykistyi paikalleen ja käänsi katseensa minuun. Hetken tuijotimme toisiamme ilmeettöminä. Käsitimme kumpikin, että tuon mahtavan jyrinän täytyi olla Suomen rajoilta kuuluvaa tykistökeskitystä, joka oli julistanut alkaneeksi myrskyn, jotka myöhemmin tultiin nimittämään Talvisodaksi.

Pian tämän jälkeen Salkiolle vartiomies kertoi, kuinka vain muutaman päivän kuluttua ”Helsingissä presidentinlinnan katolla liehuisi punainen lippu”.

– Kyllä pääset takaisin Suomeen kun puna-armeija on vapauttanut sen kapitalistien ikeestä. Sitten me neuvostoliittolaiset haluamme olla kaikkien suomalaisten ystäviä.

Tämän jälkeen seuranneessa kuulustelussa hänelle näytetyt, käyttövalmiiksi painetut neuvostopropagandaa suomalaissotilaiden keskuuteen levittämään tehdyt lentolehtiset viimeistään vahvistivat, että sanoivat neuvostolähteet nyt tai myöhemmin mitä hyvänsä, oli Neuvostoliiton hyökkäys määrätty jo paljon aiemmin määrätty.

[br]

[br]

Vankeudessa

Loppusodan ajan Salkion saamat uutiset sodan etenemisestä – tai ulkomaailmasta ylipäätään – olivat peräisin kahdesta neuvostolehdestä, joiden uutisoinnin hän arvioi hirtehisesti ”hieman yksipuoliseksi.”

21.12.1939 hänelle tuotiin lehti, jonka etusivulla komeili 60-vuotispäiväänsä viettävä Stalin.

– Yksin jäätyäni sulloin Stalinin numeron vanhojen lehtien väliin. Sieltäkin se kuitenkin kuvansa ansiosta mustana paistoi silmiini. Kun seuraavan kerran tarvitsin wc-paperia (tarkoitukseen oli käytettävissä ainoastaan sanomalehtiä), valitsin ehkä hiukan uskaliaasti kyseisen numeron ja niin pääsin eroon Stalinista.

Suomen tulevaisuus ja totuus siitä, mitä rintamalla oikeasti oli meneillään, jaksoivat Salkion mukaan puhuttaa suomalaisia vankeudessa.

– Toimme julki yksimielisen ihmettelymme siitä, että pojat linjoissa olivat jo niinkin pitkään jaksaneet pidätellä ylivoimaisen hyökkääjän paineen.

Petroskoin leiriltä edessä oli kaikkiaan 10 päivää kestänyt matka viimeiseen määränpäähän, ahtaassa härkävaunussa, nälkä, jano, syöpäläiset ja mielipiteiltään mitä kirjavin vankijoukko seuranaan.

– Samaa voi myös sanoa mukana olleiden ikärakenteesta. Nuorimpien ja kaikkien vanhimpien miesten välinen ikäero lienee ollut, ellen pahasti erehdy, runsaan neljännesvuosisadan paikkeilla.

[br]

[br]

Odotettuja uutisia

Kornilovin leirillä miehet saivat muilta vangeilta lisää tietoa maansa sotaponnisteluista.

– Eräänä pakkasaamuna, kun laskeuduimme portaita alas matkalla tavanomaiseen aamulaskentaan, tiesivät eteisessä kohtaamamme alakerran miehet kertoa, että Kannaksen puolustuslinja on murtunut. Olin vankeusaikanani tottunut monenlaisiin tunnereaktioihin, mutta se, miten yllätystiedon koin, erosi kaikista muista. Tunsin, kuin polveni olisivat hetkeksi muuttuneet hyytelöksi. Koskaan ennen tai myöhemmin en ole vastaavaa kokenut.

Miespuolisen väestön lisäksi oli leirillä myös kaksi naista (toinen lotta, toinen Suomenlahdella rahtilaivan kaappauksessa vangiksi joutunut) sekä kaksi, Salkion mukaan korkeintaan viidentoista ikäistä, suomussalmelaista lasta. Vanhin leirin asukkaista oli 70-vuotias, niin ikään Suomussalmelta.

[br]

[br]

Aamulaskennan jälkeen vankien päivät kuluivat työpalvelussa, joka pääasiallisesti koostui puunpilkkomisesta.

– Kyseisenä sotatalvena pakkaskautta riitti kertaakaan keskeytymättä kolmisen kuukautta. Huippu, -52, sattui helmikuun lopulla. Sinä päivänä meidän ei tarvinnut käydä ulkona työpalveluksessa, mutta aamulaskennassa pistäytyessämme tuntui hengitysilma kuin teräshiekalla kyllästetyltä, kertoi Salkio muistelmissaan.

13.3.1940 suomalaisvangit saivat kerrankin ajantasaisia uutisia.

– Oli Tammenmaan vuoro noutaa keittiöltä aamuteevesi. Sillä retkellään hän usein kuuli uutisia niiltä vangeilta, joilla oli huoneessaan kovaääninen. Kun hän palatessaan pysähtyi saikkakannu kädessään ovelle, me heti tajusimme, että nyt on kysymyksessä tavallista kummempi uutinen. Eikä hän kauaa sitä salaillutkaan. ”Tiedättekö pojat, sota on loppunut. Suomen ja Neuvostoliiton kesken on solmittu rauha ja se on alkanut tänä aamuna.”

[br]

[br]

Oppiiko ihmiskunta koskaan?

Salkion muistiinpanot odotetusta kotimatkasta kertovat mietteistä, joihin nykyihmisen on 80 vuoden jälkeenkin kovin helppo samaistua.

– Joskus mahdottomalta tuntunut korkein toive, pääsy Suomeen, oli toteutunut. Mutta miksi meidän oli pitänyt olla vankeina? Miksi oli täytynyt olla sota? Luullakseni siksi, että me ihmiset haluamme vallata toisiltamme elintilaa, koska meitä on aivan liian paljon ja lisää tulee suhteettomasti jatkuvasti. Tulevaisuudessa se tietää yhä lisää sotia. Kuinka moni ihmisyksilö ja kansa joutuu tulevaisuudessa kokemaan meidän kohtalomme? Miksi me lisäämme kiihtyvällä vauhdilla jälkeläistemme lukumäärää ajattelematta ensinkään, minkälainen tulevaisuus noita valtavaksi paisuvia ihmismassoja tulee odottamaan. Milloin ihmiskunta tulee järkiinsä? Kohtuullisella väestömäärällä olisi velvollisuutenaan väkivaltaa ylevämpi tehtävä: tallettaa nykyisten ja menneittenkin sukupolvien viesti kauas, kauas tulevaisuuteen. Ehkä vielä silloinkin on elämää, ellei ihmiskunta ennen sitä huku omiin massoihinsa.

[br]

[br]

Haluatko kuulla koko tarinan? Pentti Hyttisen toimittaman kirjan (27.90€) pääset ostamaan täältä.

[br]