Helsinkiläisveteraani Keijo Virtamo viettää 7.8.2020 101-vuotispäiväänsä. Kunto on Oulunkylän kuntoutussairaalaan muuttaneella veteraanilla viime vuosina heikentynyt, mutta sama hurmaava herrasmies hän on edelleen.

Tänään hän on legendaarisen Ässä-rykmentin viimeinen elossa oleva veteraani, mutta suuren yleisön tuntema hän on 1960-luvulla alkaneen tietokilpailu-uransa kautta. Hänen pohjattomalta vaikuttanut tietomääränsä hämmästytti niin Tupla tai kuitti-, Viisasten kerho-, Arpa on heitetty- kuin Naapurivisa- ohjelmissa, minkä kautta hänet tunnistetaan yhä.

– Ässä-rykmentti oli 2012 järjestänyt tilaisuuden helsinkiläisessä kirkossa, johon oli kutsuttu vieraaksi myös tasavallan nykyinen presidentti. Kun hän tuli sinne, hänet asetettiin minun viereeni istumaan. Tervehdin häntä ja kuulin ”siinähän on tuttu kaveri monista tietokilpailuista”. Olen iloinen, että nekin asiat vielä muistetaan ja kuin muistaja on vielä tasavallan presidentti!

Jo 100 vuoden merkkipaalun saavuttamista hän luonnehti ”juhlavaksi hetkeksi.” Veteraanin pitkän iän salaisuudeksi arvelemme muutamaakin hänen elämässään tärkeässä roolissa ollutta asiaa – tässä niistä viisi. Päivänsankarin lempeydestä ja rauhaa rakastavasta luonteestaan johtuen kovin rakkaudentäyteisiä ne ovatkin!

[br]

[br]

1. Rakkaus terveeseen elämään

– Terveet elämäntavat ovat säilyneet koko elämän. Ja periytyneet myös lapsille.

En vielä kansakoulussa niinkään ollut urheilumiehiä: kun esimerkiksi tuli köydet, joita kiivettiin ylös, niin kaikki muut pojat pystyivät kiipeämään paitsi minä ja opettaja sanoi että ”mikäs jumbo sinä olet kun et jaksa kiivetä ylös?” Tämä ärsytti minua sen verran, että rupesin sitten treenaamaan ja siitä se alkoi lähteä.

Kun muutimme korkealle kukkulalle, jossa oli laakea piha, pystytin sinne korkeus- ja seiväshyppytelineet ja voitin Pohjois-Uudenmaan piirin mestaruuden alle 15-vuotiaiden poikain kolmiottelussa tämän korkeushypyn ansiosta.

Ei siitä niin hirveän kauan aikaa ole kun vielä punttisalilla kävin, siinä 80-90 vuoden välillä. Nytkin olen kysynyt, että olisiko tässä talossa käsipuntteja niin voisin selällä maaten ottaa sarjoja.

Olen aina ollut raivoraitis – mitään alkoholia en koskaan joutunut ottamaan. Edes Mannerheimin syntymäpäivänä. En ole koskaan pannut alkoholia suuhun. Enkä tupakkaa!

Vaimokullan kanssa tehtiin paljon matkoja, käytiin Italiassa monet kerrat ja siellä aina järjestettiin bussiretkiä matkailijoille. Retkien aikana pistäydyttiin sitten jonkun maalaistalon pihassa ja siellä jaettiin matkailijoille viiniä ja lapsille mehua. Minä sanoin aina, että ”minä ottaisin sitä lasten juomaa!” Niitä niin nauratti. Kun ihmettelivät, niin sanoin, että ”non e una questione moralistica, e una questione estetica-atletica!” (tämä ei ole moraalinen kysymys, vaan esteettis-atleettinen!)

Vaimoni oli yhtä lailla yleisurheilusta kiinnostunut kuin minäkin ja kävimme stadionilla katsomassa kaikki yleisurheilukisat. Yhtä lailla hän oli ihastunut sinfoniaan ja oopperaan.

[br]

[br]

2. Rakkaus tietoon

– Meidän uskonnonopettaja Keravan koulussa piti meille ilmaisen latinan kielen kurssin, ja siitä oli paljon hyötyä myöhemmin.

Yhteensä olen opiskellut kuutta kieltä: saksaa, englantia, ranskaa, espanjaa, italiaa ja latinaa.

Olin aina kiinnostunut kielistä – ranskasta ja italiasta jo siviilissä. Yliopistoon kun pääsin, niin otin ne jatkoaineikseni ja jatkuvasti kävin niillä kursseilla. Kun minun piti suorittaa pro gradu-tutkimus latinan kielessä, niin sitä varten piti kotoa Keravalta lähteä joka aamu kahdeksan junassa Helsinkiin professori Päivö Oksalan latinan kurssille.

Äidiltä opitut kauniit laulut ja kansallishymnit säilyivät sota-aikanakin mielessäni rakkaimpina.

Tässä yhtenä yönä muistelin, että mikä mielestäni on ollut kaunein kansallishymni. Se on Unkarin kansallislaulu. Tätä minä pidän arvokkaimpana kansallislaulumelodiana. On niitä muitakin; äidillä oli albumi, jossa oli niitä vaikka kuinka paljon.

Urani Otavalla tietokirjojen parissa ura kesti melkein puoli vuosisataa, vaikka oli alun perin tarkoitettu vain sivutyöksi. Kiinnyin siihen, kun siellä sai tehdä tietojen keruuta, soittelua, korjailua ja ääntöohjeita. Niistä minä tykkäsin: ääntöohjeet pitää olla oikein.

Kun urheiluselostajat painottivat väärin tšekinkielisten urheilijatarten sukunimeä, niin soitin Yleisradioon. Heillä oli Antero Manninen, joka taitaa olla nyt jo vähän poissa pelistä? Hän oli ainoa, joka loistavasti äänsi kaikki. Minä soitin Manniselle ja kiitin sanoen, että hän pelasti minulle naisten keihäänheittokilpailun ääntämällä niin täydellisesti.

Suomen kielen kaunein sana? ”Kaunokainen”. Suomen kieli on puhtaasi käytettynä erittäin kaunis.

[br]

[br]

3. Rakkaus musiikkiin

– Isä oli kauppalan kamreeri. Sivutöikseen hän myi tietosanakirjoja talosta taloon kiertäen ja sai siitä niin hyvät palkkiot, että ei ottanutkaan kaikkea rahana vastaan, vaan otti osana urkuharmonin. Ja äiti, joka oli käynyt kansanopiston, osasi soittaa sitä. Hän opetti minulle sen alkeet ja oli myös hyvä laulamaan. Hänellä oli tavaton lauluvarasto ja hän aina työtä tehdessäänkin lauleli. Hänen kauttaan opin paljon, paljon kauniita lauluja. Siitä se alkoi, tämä.

Aikuiseksi tullessani liityin Keravan sekakuoroon ja sitä ennen jo poikana Keravan poikasoittokuntaan, jossa soitin B-kornettia. Kun olin lomalla – se oli jo sota-aikaan – kävin ensi kerran oopperassa. Näin Verdin Rigoleton. Siitä sai oopperainnostus alkunsa. Kaikki Suomen Kansallisoopperan esittämät teokset tuli aikojen mittaan nähtyä ja aina kun oltiin vaimokullan kanssa lomalla, niin valittiin semmoisia paikkoja, jossa myöskin oli oopperanäyttämo. Esimerkiksi lukuisilla Italian-matkoillamme käytiin 18 eri oopperanäyttämöllä.

Suosikkisäveltäjä on Verdi, sinfoniasäveltäjänä Sibelius. Ja Brahms. Ja Shostakovits. Ja Prokofjev.

Myöhemmin, kun tulin yliopistoon, sain tenttikysymyksen: selosta Beethovenin sinfoniat. Olin niitäkin sieltä äidin nuoteista kotona soitellut ja osasin teemat ulkoa. Minulla oli nuottipaperia mukana niin kirjoitin yli 30 teemaa ulkomuistista ihan virheettömästi. Se merkitsi sitä, että minä olin tyhjentänyt itseni Beethovenista! Ainoa poikkeus on se kuorosinfonia (Beethovenin 9. sinfonian 4. osa; Oodi ilolle.) Se on siitä syystä säilynyt minun ehdottomana suosikkina, kun olen erinäisissä tilaisuuksissa laulanut sitä.

Poikani syntyi joulukuussa ja seuraavana iltana oli yliopiston salissa konsertti, jossa oli tämä Beethovenin kuorosinfonia. Lauloin siellä tenorien mukana ja sitten kerroin seuraavana päivänä, että minä lauloin esikoispojan syntymän kunniaksi.

Se on säilynyt sellaisena, että kaikki muut Beethovenin sinfoniat tuntuu minusta aika arkipäiväiseltä.

(Mainittakoon, että haastattelun aikana Virtamolta kuullaan niin Beethovenin Oodi ilolle – saksaksi, tottakai! – sekä Unkarin kansallislaulu.)

[br]

[br]

4. Rakkaus vaimoon

– Vaimojuttu järjestyi erikoisella tavalla. Olin ollut sodan jälkeen jo monta vuotta kotona poikamiehenä Keravalla. Tavallisesti lähdin viikonloppuisin pyörälenkille tutustuakseni tähän isänmaahan, josta olin niin paljon ollut poissa. Näin kävi kesällä 1948: heitin Keravalla polkupyörän junaan, ajoin Lempäälään ja siinä hyppäsin pois ja lähdin polkemaan pohjoiseen päin. Tulin sitten vähitellen Tampereelle ja kun siellä juuri laivaa vedettiin satamasta lähtemään niin huusin, että älkää vetäkö vielä köysiä pois, täältä on vielä yksi tulossa!

Heitin pyörään laivaan ja ajoin Näsijärveä pitkin Virroille. Siellä menin yöksi tukkimiesten kämppään ja aamulla lähdin paluumatkalle takaisin Keravalle. Nousin ensin siellä niille korkeille kukkuloille katsomaan hienoja maisemia, ja kun tulin sieltä alas niin olin jo niin janoissani, että ajattelin, että kunpa tulee ensimmäinen talo vastaan, niin sitten menen pyytämään juomavettä.

Ruoveden Visuveden kylässä näin yhtäkkiä, että aitan portailla istuu nuori kaunis vaaleatukkainen tyttö. Menin häneltä pyytämään juomavettä. Kun olin juonut, sanoin, että ”lähettäiskö vähän soutelemaan, kun on noin ihana aurinko ja ihana järvi?”. Tiesin heti, että se oikea on nyt tässä.

Hän oli heti valmis lähtemään. Ja minä siinä soutamaan lähtiessä lauloin hänelle aarian Donicettin oopperasta (tässä vaiheessa haastattelua hän puhkeaa lauluun – italiaksi!) Kun oli sieltä saavuttu takaisin, niin minun olisi tosiasiassa pitänyt lähteä ajamaan pyörällä takaisin Keravalle, kun minulle oli varattu ehtolaiskurssioppilaita koulutettavaksi, mutta minä soitin äidille ja sanoin, että minä en voi vielä tullakaan oppitunteja pitämään – minä jään muutamaksi päiväksi tänne soutelemaan ja pyöräilemään. Kerro niille oppilaille ja niiden johtajalle, että tulevat noin viikon päästä uudelleen.

Ja niin kauan olin siellä tämän vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka oli nimeltään Raili Hirsimäki. Kävi selville, että hän oli siellä tätinsä luona kesää viettämässä. Kun palattiin molemmat kotiimme, niin hän asui Pakilassa ja minä asuin Keravalla. Meillä oli noin 30 kilometriä välillämme. Niin kävi sitten, että minä rupesin ajamaan Keravalta Pakilaan joka ilta – meillä kun oli sellaiset äidit, jotka ei sallinut, että äijä jää yöksi nuoren naisen kanssa.

Sitten kun oli puoli vuotta kulunut, menimme kihloihin. Ja siitä puoli vuotta meillä oli häät. Ja sitten alkoi perhettä syntyä.

[br]

[br]

5. Rakkaus perheeseen

Vaimokulta oli opettajana Pakilan koulussa hän halusi kohentaa tutkintoaan ja halusi erityisopettajan tutkinnon, jonka sai Jyväskylän kesäyliopistosta. Me otettiin lapset mukaan ja oltiin sitten Jyväskylässä ja sinä aikana kun minä hoitelin lapsia, vaimokulta kävi tätä koulutusta.

Lapset ovat olleen elämäni suurin ilo. Minulla on kaksi poikaa ja tytär, sitten on kolme pojanpoikaa, joista nuorin valmistui kandidaatiksi Yhdysvalloissa ja vihittiin opiskelutoverinsa kanssa. On käynyt täällä minuakin katsomassa.

Vanhin poika on moninkertainen diplomaatti, jopa Tokion suurlähettiläs. Nuorempi poika on ollut reportteri, joka on kehonrakennuksen ja ravitsemuksen alalta kirjoittanut useita oppikirjoja ja tytär on maisteri, joka on tärkeissä tiedotustehtävissä eräässä valtion laitoksessa.

Lapset ovat perineet isältään rakkauden kieliin, ulkomaihin ja muihin kulttuureihin. Kaikki lapseni ovat kultaisia, aivan ihania! Ja hyväluontoisia! Lauri, pojanpoika on aivan ihana pianisti. Hän säveltääkin!

Vaimokullan kanssa matkusteltiin Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Keski-Euroopassa, myöskin Venäjällä. Sitten tuli 90-luku ja vaimolla oli vaikea vatsatauti. Sitä piti ruveta parantelemaan ja sitten kävi niin, että 74-vuotiaana tämä minun ihana vaimoni sortui siihen vatsatautiin ja jätti minut murheeseen.

[br]

[br]

– Onneksi hän jätti minulle ihanat lapset ja ihania lapsenlapsia ja ihanan kodin ja puutarhan ja ihanat muistot. Niiden varassa olen elänyt ihan tähän saakka. Serkkutytöt ovat käyneet kanssani sinfoniakonserteissa.

Ajoin polkupyörällä vielä reilusti yli 80-vuotiaana, mutta sitten alkoivat jalat vaivata ja jouduin jäämään kotiin. Rollaattorilla kuljen sen verran, kuin voin. Kun asuin Pakilan-kodissamme, asuivat nuorempi poika ja pojanpoika yläkerrassa, ja heistä oli seuraa ja tukea.

Ei minulla täällä Oulunkylässä mitään hätää ole, ihana perhe käy katsomassa ja henkilöstö on oikein mukavaa!

Huoneessani on televisio, mistä kuuntelen sinfoniaorkesterit täydellä äänellä.

[br]

[br]

PS. Myyttisestä Ässä-rykmentistä löydät sivuiltamme juttua täältä.