Jatkosodan toisena syksynä Viipurissa vietettiin erikoisia sankarihautajaisia, kun viimeiseen lepoon siunattiin yli 100 sankarivainajaa, joiden omaiset olivat odottaneet tätä päivää yli kahden ja puolen vuoden ajan.

Vainajat olivat nimittäin Talvisodan kaatuneita. He olivat kohdanneet traagisen loppunsa Summassa, minkä jälkeen heitä oli kohdannut vielä toinenkin murhenäytelmä.

[br]

[br]

Viipurin pommitukset

Talvisodassa Viipuria pommitettiin ja tykitettiin useaan otteeseen. Päivät jäivät elämään kansakunnan mieliin kauhistuttavilla nimillä.

Tuhopolttolauantai. Rumputulisunnuntai. Lopun ennepäivä. Tuhon sunnuntai.

Jokainen näistä oli edellistä pahempi. Pelkästään Lopun ennepäivänä (14.2.1940) pommituslentojen kokonaismääräksi laskettiin noin 150 konetta. Samana päivänä murtui lopullisesti myös Summa.

[br]

[br]

Summa murtuu

Helmikuulle 1940 tultaessa oli talvisotaa käyty kaksi kuukautta. Karjalan kannaksen puolustaminen oli annettu Kannaksen armeijaksi nimetyn sotatoimiyhtymän tehtäväksi. Vastuu oli suuri, mutta niin oli joukkokin: kuudella jalkaväkidivisioonallaan ja ratsuväkiprikaatillaan Kannaksen armeija oli vahvuudeltaan koko Suomen armeijan suurin yksikkö.

Talven aikana Puna-armeija oli yllätyksekseen joutunut myöntämään epäonnistuneensa arvioissaan ja suunnitelmissaan. Suomalaisten puolustuskyky oli oletettua huomattavasti kovempi eikä Suomea ei oltukaan onnistuttu valtaamaan Stalinin arvioimassa 12 päivässä. Sen sijaan neuvostoarmeija oli kärsinyt huomattavia tappiota ja jopa suorastaan epäinhimillisiksi yltyneet sääolosuhteet viidenkymmenen asteen pakkasineen tuntuivat suosivan suomalaisia.

Niinpä Neuvostoliitto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen rintaman, jolle osoitettiin huomattava määrä uusia joukkoja ja kalustoa.

Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella 1.2.1940 hirmuisella ylivoimalla. 10 päivän ajan suomalaisten onnistui torjua se, mutta lopulta puolustajien voimat alkoivat ehtyä. Materiaalipula oli kestämätön eikä esimerkiksi tykistöllä ollut enää ammuksia jäljellä.

11.2. murtui Mannerheim-linja, suomalaisten talvisodan aikainen pääpuolustusasema Karjalan kannaksella. Samaan aikaan Rumputulisunnuntai runnoi Viipuria.

Tuhoisimmat taistelut käytiin Summan kylässä, jonka rintama murtui 14.2. Sen puolustajat olivat joutuneet jo kestämään yli kaksi kuukautta äärimmäisiä olosuhteita ja herkeämätöntä painetta. Yksi heidän avukseen lähetetyistä täydennyksistä oli tuolloin vasta 17-vuotias helsinkiläisveteraani Antti Henttonen.

– Summaan tarvittiin apuvoimia, eikä löytynyt muita kuin meitä 17-vuotiaita ja vähän nuorempia suojeluskuntapoikia. Meitä vietiin sinne yksi pataljoonallinen ajamaan pois vihollista ja estämään sen murtuman laajeneminen. Me jouduimme etulinjaan, tehtäväksi estää vihollisen eteneminen meille päin, Henttonen kertoo, yhä epäuskoisuutta äänessään.

[br]

[br]

Tuhon sunnuntai

Jo talvisodassa suomalaisten keskuudessa oli vakiintunut yhä vieläkin poikkeuksellinen tapa: kaatuneet tuotaisiin kotiseurakuntiinsa ja haudattaisiin sen isänmaan multiin, jonka puolesta he olivat kaikkensa antaneetkin.

Summan lohkolla kaatuneet oli tapana tuoda Viipurin vanhaan tuomiokirkkoon odottamaan kuljetusta kotiseudulleen.

17.2. Viipuriin tuotiin 114 Summassa kaatunutta odottamaan seuraavana päivänä koittavaa siunaustaan ja kuljetusta kotiseuduilleen. Seuraavana päivänä edessä oli kuitenkin pommituksista viimeinen: Tuhon sunnuntaina historiaan jäänyt järkytys.

Sen aikana huomattava osa kaupungista syttyi palamaan ja tuhoutui maan tasalle. Tunnetuimmaksi tuhon kohteista nousi Viipurin entinen tuomiokirkko, Agricolan kirkko, jossa pommitusten sytyttämää paloa yritettiin silminnäkijöiden mukaan sammuttaa kaiken kaaoksen keskelläkin ihan erityisen voimallisin ponnistuksin.

Kirkko oli historiansa aikana palanut ja tullut uudelleenrakennetuksi jo 10 kertaa, mutta nyt oli pelissä muutakin: kirkon alttarille edellisenä päivänä siunaustaan odottamaan aseteltu 114 Summassa kaatuneen sankarivainajan arkkurivistö.

Yrityksissä ei onnistuttu. Kirkko paloi päiväkausia, sammuen vasta, kun mitään palavaa ei ollut enää jäljellä.

Tuohon pommitukseen päättyi myös Viipurin siviilielämä. Kaupunginkanslia suljettiin ja viimeisetkin virkamiehet evakuoitiin.

[br]

Veljeä ei jätetä

Jatkosodassa Suomi sai vallattua Viipurin takaisin, minkä jälkeen kirkon raunioissa alettiin tehdä kaivauksia. Lupauksesta pidettäisiin yhä kiinni: pojat pääsisivät kotiin. 

Kirkosta löydetyistä ruumiista 32 pystyttiin tunnistamaan, mutta lopulta vain kuusi lähetettiin kotiseurakuntiensa haudattaviksi. 

Loput 108 jäivät Viipuriin. 

[br]

[br]

Viimeinkin viimeiseen lepoon

13.9.1942 Helsingin Suurkirkon penkkirivit täyttyvät Merivoimien surujuhlan mustiin pukeutuneesta yleisöstä. On Panssarilaiva Ilmarisen uppoamisen ensimmäinen vuosipäivä. Merimiinaan törmännyt alus vei upotessaan Utön edustalla meren pohjaan 271 nuorta miestä. Vielä 78 vuotta tapahtuman jälkeenkin on kyseessä Suomen tuhoisin yksittäinen turma.

[br]

[br]

Samana päivänä Viipurissa kokoonnutaan Agricolan kirkon pihalle kunnioittamaan toista tragediaa, jonka 78 vuotta myöhemmin tuntee vain harva. Kirkosta on jäljellä vain nokinen kellotorni, vainajista hädin tuskin enempää.

108 isänmaansa puolesta kaikkensa antanutta nuorukaista siunataan viimeiseen lepoonsa Viipurin kenttähautausmaalle. Kenttäpiispa Björklundin sanat koskettavat kaikkia paikallaolijoita, etenkin hänen taakseen sisäpihan muurin viereen järjestäytynyttä, toinen toistaan vakavamman 50 nuoren sotilaan rivistöä.

He kaikki ovat todistaneet sodan mielettömyyden itsekin ja tietävät havuseppeleiden laskua seuratessaan: kyseessä voisi olla kuka tahansa heistä.

[br]