Koronakaranteenissa istuu tällä hetkellä yksi väestönosa, jolle meneillään oleva poikkeustila ei ole ensimmäinen: veteraanisukupolvemme. Yksi heistä on 96-vuotias helsinkiläinen jatkosodan veteraani Risto Lundén.

Ensimmäiseltä sodalta hän säästyi ikänsä vuoksi: viikko ennen Talvisodan syttymistä oli hän täyttänyt 16.

– Minä kun olen loppuvuodesta syntynyt, niin olen niin nuori! Jatkosodan alkaessa juhannuksena 1941 kutsuttiin syksyllä 1941 kaksi ikäluokkaa: ensin 1922 syntyneet syyskuussa ja meikäläisen ikäluokka 1923 marraskuussa. Kutsuntoihin jouduin siis 17-vuotiaana. Siellä sain ohjeet, että tammikuussa on ilmoittauduttava Riihimäellä koulutuskeskus 7:ään.

Vain kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen olivat edessä tositoimet.

[br]

[br]

Huhuja ja taikauskoa

Lundén vietti koko sotansa JR 45:n III pataljoonan 9. komppaniassa.  Yli kahden vuoden mittaiseksi venynyt asemasotavaihe koetteli miesten hermoja, hän muistuttaa.

Kuolema oli aina rintamalla läsnä kaikkien ajatuksissa, muttei puheissa.

– Se on jännä juttu, mutta kun on nuori, niin ei ajatus siitä, että voi siinä henkikin mennä, hetkauta. Siitä ei koko kolmen vuoden aikana puhuttu.

Huhuja ja taikauskoa kuolemaan kyllä liittyi.

– Kaikenlaistahan siellä kulki korvasta korvaan. Alkoi mm. tulla huhuja siitä, että jos tuntolevyssä on kolme samaa numeroa, niin se on merkki siitä, että on hengenmeno. Kyllähän se pani vähän ajattelemaan, mutta ei siihenkään suhtauduttu niin vakavasti. Kun se huhu tuli aikanaan meidän korsuun, niin kyllä minunkin täytyi sitten katsoa ne numerot. Sanoin sitten, että ”perhana, pojat, minulla on kolme numeroa”.

Kellään muulla ei ollut, mutta Lunden sai senkin käännettyä leikiksi.

– Sanoin heille, että ei mitään hätää: ne on kolme nollaa! hän kertoo ja repeää taas makeaan nauruun.

– Kyllä se helpotti. Tämmöiset voi jäädä mieleen kytemään. Tottakai siellä pelkäsi, mutta ei pelolle saanut antaa valtaa.

[br]

[br]

Kovat paikat, kovat jutut

Huumori olikin sodassa tärkeä selviytymiskeino.

– Kertaakaan ei tullut kolmen vuoden aikana edes riitaa. Onneksi oli huumoriporukkaa! Aina joku keksi jonkun hyvän tarinan.

Mitä synkempi paikka, sitä mustempaa huumori oli. Leikkiä laskettiin peloista pahimmastakin, osoittavat Lundénin kertomat esimerkit.

– Oli jonkinlainen kranaattikeskitys viholliselta tukikohtaan. Sitten kun se päättyi, niin pataljoonan komentajan piti lähteä katsomaan, että mikä tilanne on. Tultuaan paikalle, hän näki yhden kaverin maassa vatsallaan. ”Oletteko te haavoittunut?” kysyi komentaja sotilaalta, joka vastasi että ”en, minä olen kaatunut!”

Komentaja oli ymmärrettävästi ihmeissään saamastaan vastauksesta.

– Se kaveri oli kompastunut juurakkoon! veteraani nauraa.

Tilannekomiikka kukoisti, kertoo Lundén ja jakaa toisen esimerkin tuntolevystä, jonka tehtävänä oli auttaa tunnistamaan kaatunut sotilas, mikäli tämä on niin huonossa kunnossa, ettei ruumiin tunnistaminen muuten onnistuisi.

– Kaverit oli saunassa ja toisella kaverilla oli se tuntolevy saunassakin. Sitä se toinen ihmetteli, että miten sulla on tuo saunassakin kaulassa? Kaveri sanoi, että kun hän on aikanaan laittanut mieleen tuntolevyn numeron, niin hän aina peseytyessään katsoo varmuuden vuoksi, että se on se oikea numero, eikä hän erehdyksessä pesekään väärää kroppaa!

[br]

[br]

PS. Huumorin merkityksestä kertoo myös tämä veteraani – ja huh, huh, millaisia käänteitä hänen sotapolkunsa sisällä pitääkään…! 

• ”Rintamalla oli tukena huumori, aseveljeys ja Jumala” – Eero Karhun Jatkosota on täynnä tarinoita

[br]