”Rintamalla oli tukena huumori, aseveljeys ja Jumala” – Eero Karhun Jatkosota on täynnä tarinoita

16.3.2021 ”Rintamalla oli tukena huumori, aseveljeys ja Jumala” – Eero Karhun Jatkosota on täynnä tarinoita

Moni veteraani kirjoitti onneksi sotakokemuksensa ja muistonsa noilta isänmaan kohtalon vuosilta talteen jälkipolville. Yksi heistä oli isokyröläinen Eero Karhu. Meillä on nyt kunnia jakaa ne teidän kanssanne.

Talvisotaa edeltävinä kuukausina tunnelmat Suomessa alkoivat synketä. Karhu oli silloin 19-vuotias.


Eero Karhun sotatie
Eero Karhu  14.4.1920 – 29.12.1996

Talvisota

– Syksyllä 1939 oli Suomen ja Neuvostoliiton välit ajautuneet kriittiseen pisteeseen. Leningradin turvallisuus edellytti rajan siirtoa Kannaksella. Hankoon piti saada tukikohta ja itärajalle alueluovutuksia, kertoo hän muistelmissaan itänaapurin alati kiristyneistä vaatimuksista.

– Linnoitustyöt, bunkkereiden juoksuhautojen ja tankkiesteiden teko, lähti Kannaksella käyntiin vapaaehtoisvoimin. Syyskuussa oli junalastillinen härkävaunuissa matkaavia eteläpohjalaisia miehiä menossa Kannakselle, kun Jyväskylän lähistöllä heitä kuljettava juna pysäytettiin useiksi tunneiksi. Pitkän odotuksen jälkeen ja ilman selityksiä juna – ja miehet sen mukana – palautettiin lähtöasemalle.

Karjalasta evakuoitua siirtoväkeä jouduttiin majoittamaan jopa tehtaisiin (kuva Savonlinnan Faneeritehtaalta SA-kuva)

Selitys tuli parin päivän päästä saapuneessa ilmoituksessa.

– Koko maassa pantiin toimeen yleinen liikekannallepano: YH, eli Ylimääräinen harjoitus. Satoihin tuhansiin nouseva reserviläisten joukko kutsuttiin aseisiin. Myös silloinen maatalouden voimakone, suomenhevonen, mobilisoitiin.

Seuraavaksi junat alkoivat kuljettaa siirtolaisväestöä, etupäässä lapsia ja vanhuksia. Karhun kotiseuduille tulokkaita saapui Suojärven, Ruskealan, Jaakkiman, Kurkojoen ja Salmin alueilta.

– Kaikille oli noudettava tilaa. Joka savussa (tilalla/ ruokakunnassa) oli useita siirtolaisia ja ahtaus oli melkoinen.

Marraskuun viimeisenä päivänä pahimmista peloista tuli totta. Sota oli todella alkanut.

– Kaupungit, Helsinki etunenässä, saivat heti pommitusten ryöpyn. Pakollinen pimennys käynnistyi heti koko maassa. Myös kaupunkiväestöä evakuoitiin maaseudulle – Eduskuntakin siirtyi Kauhajoelle, hän muistutti.

Strategiset kohteet joutuivat tarkan vartioinnin alaisiksi koko maassa. Isossakyrössä näihin kuului mm. betonisilta. Väestönsuojelu aktivoitiin.

– Muun muassa Lehmäjoen koululla oli päivystys yötä päivää: yksi nainen ja poikanen. Puhelimen ulottuvilla piti olla palo- ja muita hälytyksiä varten.

Pian sota alkoi näkyä Karhunkin kylällä konkreettisimmalla mahdollisella tavalla, kun kotiseurakuntiin alkoi virrata kaatuneita. Kirkkoherran käyntiä talossa opittiin pelkäämään kaikkialla– se kun tiesi sankarihautajaisia.


Kauhajoelta löytyy siellä 1.12.1939-12.2.1940 toimineen eduskunnan vaiheita dokumentoiva museokin

Intissä kuin sodassa

Talvisota päättyi kauhein rauhanehdoin tehtyyn rauhaan 13.3.1940. 17 päivää myöhemmin oli Karhun ikäluokan vuoro astua armeijan harmaisiin ja isänmaan palvelukseen.

– Meitä kyröläisiä taapersi lumisissa olosuhteissa Isonkyrön pysäkille junaan useita kymmeniä. Sodassa ollut harventunut joukko oli vapautettava siviilielämää, jälleenrakentamaan ja korjaamaan monia menetyksiä ja oli koulutettava uusia ikäluokkia koitoksia varten.

Ensimmäisiä päiviään alokkaana Karhu kuvaili myöhemmin rankimmasta päästä oleviksi. Vaan vähänpä tiesi.

– Jo parin viikon kuluttua osa meistä erotettiin lähetettäväksi Mustialan maanviljelyskoululla sijainneeseen aliupseerikouluun. 2-3 kuukautta käytiin maastoharjoituksia koulun mailla, minkä jälkeen tuli siirto lopulliseen yksikköön.

Karhun kohdalla se tarkoitti Erillistä Polkupyöräkomppania 5:tä sekä Hankoniemeä, jonka Neuvostoliitto oli vaatinut tukikohdakseen osana raskaita rauhanehtoja.


Hangon kallioinen maasto moninkertaisti räjähdysten vaikutukset (kuvituskuva: SA-kuva)

– Vähiin jäi sotilaskoulutus. Jomalvikissa Tammisaaren sivustalla raivasimme teitä metsään sekä kapulateitä märkiiin paikkoihin. Oli päästävä lähemmäs vihollista. Siviilit räjäyttelivät kallioon bunkkereita korsuja ja konekivääriasemia varten. Teimme myös läpipääsemättömiä viisirivisiä piikkilankaesteitä.

Tuolloisen rauhantilan epävarmuus ja epäilys vihollisen suunnitelmista Hangon ja Suomen varalle oli hänen mukaansa selvästi aistittavissa.

– Talvellakin sahattiin eräänlaisella sirkkelillä neljän metrin railoa saarten väliin tankkiesteiksi. Elimme siellä korpielämää, kärsimme kylmää ja nälkää. Meillä oli silloin sanonta, että ”jos tulee sota, niin siinä ei ole uutta kuin sota”, niin oltiin olosuhteisiin jo saatu tuntumaa.

Ja sotahan tuli.


Eero Karhun sotilaspassi

Jatkosota

– Juhannuksen tietämissä rauha osoittautui välirauhaksi. Kahdeksantuumaiset patterit alkoivat syytää meitä kohti raskaasti ujeltavia ammuksia. Kallioinen maasto aiheutti sen, että räjähdykset moninkertaistuivat. ”Tähänkö se elo päättyy”, me ajattelimme.

Karhun yksikössä olleista Talvisodassa olleista reserviläisistä koottu komppania pantiin hyökkäämään pieneen saareen. Heistä kuusi kaatui tai haavoittui.

– Vielä tuolloin yksikön johto säästi meitä nuoria miehiä. Kertaakaan se enää sodan loppukuukausina toistunut.

Kun miehet olivat käyneet sotaa Hangon ympäristössä kaksi viikkoa, heidät passitettiin Pohjan asemalle ja sieltä junaan kohti itää. Heidän tilalleen tulivat nyt ruotsalaisvapaaehtoisin vahvistetut suomenruotsalaisosastot.

– Tohmajärvi oli viimeinen asema Suomen puolella. Sitten alkoi se varsinainen työmaa. Mutta ainakaan nyt ei ollut kalliomaastoa, sitä hirveää kranaattisadetta eikä ensi näkymältä raskasta tykistökään, hän muisti ajatelleensa.

Noiden viikkojen aikana oli kyroläismiehistä kootuissa joukoissa oli kärsitty Kiteellä ankaria menetyksiä. Karhun porukka jatkoi etenemistään vanhan rajan yli ja joutui ensikosketukseensa vihollisen kanssa.


Neuvostosotilaiden käyttämä Degtjarjova Pehotnyi- pikäkivääri tunnettiin suomalaisten keskuudessa Emmana

Kersantiksi Karhu ylennettiin elokuussa 1941

– Heillä oli pikakivääreitä sekä puoliautomaattiaseita. Olimme joutua paniikin valtaan, kun vastapuolemme käytti kansainvälisesti kiellettyjä räjähtäviä ”dum-dum”- luoteja, joiden räjähtäessä takanamme luulimme joutuneemme mottiin.

Aunuksen laajat lakeudet he ylittivät saksalaisten kanssa samaa tietä.

– Heidän tavoitteenaan oli Lotinapelto eli Syvärin alajuoksu/ Laatokan ranta-alue, meidän tavoitteena saada Muurmannin rata poikki Syvärin aseman seuduilta. Erittäin raskas pyörämarssi savisella tiellä täyspakkaus päällä verotti voimiamme, mutta tämä historiallinen hetki saavutettiin. Syyskuun 8. päivänä katkaisimme radan ensimmäisinä suomalaisina.

Ihan mutkitta se ei tosin sujunut.

– Rata katkaistiin kasapanoksella ja silti se juna tuli ja meni! Kävi ilmi, että rata olikin kaksiraiteinen. Pantiin rata poikki uudestaan ja juna tuli ja kellahti kyljelleen.


Vanha raja ylitettiin loppukesästä 1941 (kuvituskuva: SA-kuva)

Alivoimalla vihollista vastaan

Rintama eteni seuraavien päivien aikana Syvärin rantaan sillan tuntumaan, jonka vetäytynyt vihollinen oli nostanut ylös. Pioneerit rakensivat joen yli ponttoonisillan ja vihollisjoukot saatiin ajettua 15-20 kilometriä Syvärin taakse Jandeba-joelle, mihin rintamalinja pysähtyi vuosiksi.

Tällöinkin oli selvää, kuinka alivoimainen Suomi taistossaan oli. 530 000 suomalaissotilaalla oli vastassaan Puna-armeijan noin puolitoistamiljoonainen joukko.

Lumipukuinen Eero Karhu ja Suomi-konepistooli

– Suomen armeijan ehkä 1000 kilometriä pitkät rintamalinjat eivät saaneet täyttä miehitystä. Oli järjestettävä partiointi, 8-10 miestä tukikohdasta toiseen. Matkaa oli 10-15 kilometriä. Vaati rohkeutta samota sysimustassa yössä, koska kyttäyksen vaara oli alituinen.

Talvisaikaan tilanne oli vielä paljon hankalampi ja oveluudesta tuli tärkeä osa miesten aseistusta.

– Tehtiin useita latulenkkejä, että saataisiin ryssä kyttäämään toista latua kuin se, mitä partiomme hiihti. Suksien kahina aiheutti sen, että oli vain pyrittävä näkemään punaruskea toppatakki puskan juurelta. Erään kerran oli minun ryhmäni vuoro lähteä, mutta jostain syystä järjestystä vaihdettiin ja toinen ryhmä lähti. Tovin päästä noin kahden kilometrin päästä kuului ammuntaa. Vihollinen oli päässyt yllättämään pienellä suoaukealla.

Muiden suunnatessa tapahtumapaikalle, oli heitä vastassa kauhuissaan olevat eloonjääneet, vailla suksia tai sauvoja. Alkoi takaa-ajo.

– Polku, jota pitkin pojat olivat palanneet, löytyi heti. Liian innoissamme lähdimme kulkemaan valmista polkua. Kauaa ei oltu ehditty juosta ennen kuin takanani räsähti. Olin tuolloin jonossa neljäntenä. Viidentenä oli Könönen Leppävirralta, nyt ilman jalkaa.

Tilanne oli hankala eikä vaara suinkaan ollut ohi.

– Menimme Rantasen kanssa polun vartta ryssän suuntaan mahdollista vastaiskua varten. Olimme näköyhteyden päässä pojista ja saatoimme nähdä heidän neuvottomuutensa. Suksia yhdistämällä oli saatava aikaan joku ahkiontapainen, jolla vetää Könönen teltoille asti. Pidimme kahden miehen neuvottelun ja päätimme, että toinen meistä joutaa vielä avustamaan. Rantanen lähti, minä jäin varmistukseen. Hänen saapuessaan tapahtumapaikalle räsähti taas. Nyt oli kaksi jalatonta: häneltä meni räjähdyksessä varpaat.


Eero Karhun sotatie hänen sotilaspassinsa sivuilla

Oveluutta molemmin puolin

Tarkkana rintamalla sai olla, sillä mikään ei välttämättä ollut sitä, miltä ensinäkemältä näytti. Oveluutta löytyi myös vastapuolelta.

– Shemenskin ja Pertjärven välillä oli huoltotie, mitä kuorma-autot ajoivat saattueena, konekivääriauto miehistöineen kärjessä. Kyseisellä alueella ei ollut rintamamiehitystä, joten kummankin partiot liikkuivat niin sanotusti ei-kenenkään-maalla. Kerran oli Pertjärveltä tulossa meidän auto. Kuljettaja näki, että kaksi miestä peitteli suksiaan lumeen ja otti nämä peukalokyytiläiset mukanaan Shemenskiin, missä kehotti tarkastamaan suomea puhuvien miesten henkilöllisyyden.

Komentopaikalla selvisi, että miehiltä löydetyt komennustodistukset Äänislinnan suuntaan olivat väärennettyjä ja miesten matka päättyi siihen.


Talvista Shemenskiä (kuva: sotahistoriallisetkohteet.fi)

Sotaa se on asemasotakin

Syksyllä 1941 sodan hyökkäysvaiheelle asetetut tavoitteet oli saavutettu ja eteneminen pysähtyi.

Syvärin asemalla, vasemmalla Eero Karhu, oikealla Viljo Louhiranta

– Asemasotavaiheessa partioitiin yöt ja päivät aina kevättalveen 1942, kunnes vihollinen hyökkäsi laajalla rintamalla. Painopisteenä oli Pertjärven ja Shemenskin välinen miehittämätön kohta. Tämän huhtikuun suurhyökkäyksen tarkoituksena oli ajaa meidät Syvärin pohjoispuolelle. Kaksi viikkoa sitä kesti: yöt ja päivät kestänyt näännytyssysteemi mahdottomissa olosuhteissa. Puoli metriä lunta, joka päivisin suli; läpimärät varusteet, jolloin lumipuku oli öisin kuin peltiä.

Tappiot olivat kovat. Karhu itsekin haavoittui kahinoissa käsivarteen.

– 440 kaatunutta ja lähes 2000 haavoittunutta. Vastapelurilla vielä suuremmat.

Turvassa ei oltu siis edes asemasodan aikana… eikä rintaman takanakaan.

– Eräänä lämpimänä kesäpäivänä olimme lepovaiheessa metsikössä rintaman takana, mutta kuitenkin tykistön kantama-alueella. Niinpä korkealla puussa räjähti pitkäpiippuisen 3-tuumainen tuhoisin seurauksin. Telttaan, jossa ryhmämme makaili, tuli 120 reikää. Kolme miestä sai kuolettavan määrän sirpaleita. Naapuriteltasta meni kaikki. Me ehjäksi jääneet teimme kaikkemme aseveljiemme auttamiseksi: revimme paidatkin päältämme saadaksemme ympäri kehoa ulottuvia siteitä.


Eero Karhun sota-aikana Äänislinnasta ottamia kuvia

Apuna huumori, asevelihenki ja Jumala

Elämä asemasodan aikana oli moni-ilmeistä, luonnehti Karhu.

– Kirjoiteltiin kotiin ja tytöille ja odotettiin siviilipaketteja. Seurana olivat rotat, kirput ja täit. Puhdetyötkin käynnistyivät ja tehtiin sormuksia, koruja, lampunjalkoja, pahkatöitä ynnä muuta. Lomille Syvärin, Äänisen suunnalta päästiin vuoron perään kolme kertaa vuodessa, kullakin kertaa 12 vuorokaudeksi.

Puhdetöiden parissa Syvärin lohkolla (kuvituskuva: SA-kuva)

Matkoihin tosin kului alkuaikoina toista vuorokautta suuntaansa.

– Huumori, jonka Jumala on antanut meille ihmisille myötäjäisenä ja joka ei edes kulu käytössä, oli sotamiehillä ahkerassa käytössä. Miesten kesken kun oltiin, ja työmaakin oli krouvin puoleinen, oli huumorikin hirtehistä. Masennus ja apaattinen mieliala, joille olisi ollut riittävästi aineksia ottaen huomioon työn laadun ja vuosian kestäneen paineen, lieventyi ratkaisevasti, hän huomautti.

Toinen mielialoja vahvistava ja miehiä yhdistävä tekijä oli aseveljeys, jonka merkityksen Karhu kertoo korostuneen etenkin vaaran hetkinä.

– Oli saavutettu todellinen keskinäinen luottamussuhde ”kaveria ei jätetä”- periaatteella. Se toimi yksikössämme täysin.

Hengellistä toimintaa on armeijassa ollut kautta aikain, mutta koska hartaushetket olivat osa palvelusta ja kaikkien tuli osallistua niihin, ei osanottajien hengellisyys Karhun mukaan ollut ehkä ihan sieltä aidoimmasta päästä. Mutta kyllä sitäkin pääsi vuosien aikana kokemaan.

– Taistelutilanteissa, jolloin pahasti haavoittunut tai muuten hätätilanteessa oleva kääntyy tosissaan elävän Jumalan puoleen, pätee Raamatun kohta ”huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä olen auttava sinua ja sinä olet kiittävä minua.” Kun Jeesus tulee hakemaan sekä uskossa kuolleet, että elossa olevat uskovat, nousee sankarihaudoista ne sotilaat, jotka ovat huutaneet Jumalaa avuksi hädän hetkenä.


Aseveljeys oli tärkeää. Eero Karhu eturivissä oikealla.

Odotettu rauha

Kesäkuussa 1944 Puna-armeija aloitti Karjalan Kannaksella tuhoisan suurhyökkäyksen.

– Kannas alkoi murtua. Meidät koko Syvärin ja Aunuksen lohko määrättiin vetäytymään pikavauhtia, vihollisen seuratessa perästä. Aunusta lähestyttäessä kiire vain lisääntyi. Hyökkäysvaunut olivat tulossa Lotinapellosta, lisäksi Laatokalta oli tehty maihinnousu. Oli erittäin suuri mottivaara. Lentokone toi sanoman, että vetäytyisimme nopeasti kohti Säntämän kapeikkoa. Viholliskosketuksia oli vielä, kunnes päästiin vanhan rajan tuntumaan.

Kaksi suomalaissotilasta heiluttelee käsiään rauhan tultua 4.9.1944, taustalla vihollisasemat (kuva: SA-kuva)

Tässä vaiheessa vuosia jatkunut paine, suurhyökkäykset aiheuttamat tappiolukemat ja kiivasten taisteluiden ajoittain kaaokseen ajama tilanne alkoi näkyä toden teolla jo miehissäkin.

– Rintamakarkureiden joukko oli huomattava. Päivittäin – tai öittäin – hävisi miehiä käpykaartiin. Sotaväsymys oli suunnaton ja hermot rempallaan.

Vihdoin koitti kauan odotettu hetki.

– Syyskuun 4. päivän vastaisena yönä lähetti juoksi teltasta toiseen tiedon kanssa, että aamulla tulee rauha ja aselepo. Tietoon suhtauduttiin hyvällä mielellä, mutta varauksella, hän kertoo.

– Ryssä jatkoi ammuntaa vielä. Viidennen päivän aamulla kaikki hiljeni. Kiusallinen odotus jatkui vielä, kunnes syyskuun 19. päivä päänministeri von Born piti radiopuheensa.

Oli solmittu uusi välirauha, vähintään yhtä raskain ehdoin.

– Sota päättyi, mutta me olimme vielä kaukana välirauhan rajasta. Valvontakomission määräsi vetäytymistahdin. Kerran olimme marssineet 30 kilometriä ja aioimme huilata, mutta määräys tuli marssia vielä 20 kilometriä yhtä soittoa. Viimein pääsimme lopulliselle rajalle Kiteellä ja joukkoja alettiin kotiuttaa. Junaan nousimme Tohmajärvellä, siellä samassa paikassa, mistä kolme ja puoli vuotta sitten oli sotaan lähdettykin.


Eero Karhun ottama kuva Syvärin rautatiesillasta, joka tuhottiin välittömästi suomalaisten vetäydyttyä 21.6.1944

Viimeinen jännitysmomentti

Vielä tulee muistelijalla mieleen viimeinen ”jännitysmomentti”. Yhden Karhun vaiheikkaan sotatien tapahtumien loppunäytös oli nimittäin vielä edessä.

Se oli alkanut 1944 hänen komppaniansa määrätessä jääkärijoukkueen tekemään väkivaltaisen tiedustelun, tavoitteena vihollisvanki.

– Lisämiehiä määrättiin muualta, myös meiltä. Määräys koski erästä reserviläistä, jolta komppanian päällikkö oli evännyt loman jonkun riidan takia. Neljän maissa aamulla hän oli vielä vartiossa. Viiden maissa piti lähteä. Olin kierroksella pesäkkeeltä toiselle, kun tulin sen lähtijän pesäkkeelle. Hän seisoi siellä korkealla, rohkeasti, konepistooli kaulassaan. Kierrokseni loputtua menin korsulle.

Pian tuli seuraava vartiomies hädissään kertomaan, ettei edellistä näkynyt missään.

– Juoksimme pesäkkeelle. Mies oli hävinnyt, samoin konepistooli ja konekiväärin lukko. Mies oli loikannut napaurin puolelle. Meille kavereille hän jätti isolle pahvilevylle kirjoitetun viestin.

”Sanokaa sille kapulle (komppanian päällikkö), että tulen päästämään häntä lomalle. Nyt lähden partioon tunnustelemaan.”

Sairaanhoitaja Saga Taipaleen ottama kuva Hangon karanteenileiriltä, jossa palautettuja sotavankeja pidettiin ensimmäiset kolme viikkoa (kuva: Erkki Aukio)

Jalkaväen pesäkkeestä oli loikkarin lähdettyä kuultu pari kiväärin laukausta ja hätäistä ääntä, eivätkä miehet tienneet, oliko tämä tullut jo ammutuksikin.

– Jääkärijoukkueen tiedustelu myöhästyi, mutta päästiin tekemään vielä samana päivänä. Sen seurauksena saatiin vanki, joka tiesi kertoa, että meidän loikkari elää.

Sitten, vuonna 1945, oli Karhu varhaisena kesäaamuna ajelemassa pyörällä kotiin päin, kun vastaan tuli hiekkalastissa olevalla kuorma-autolla tutun näköinen mies. Hän oli tiedusteluretkeen osallistuneeseen jääkärijoukkueeseen kuulunut vaasalainen.

– Vetäytymisen aikana he olivat jääneet vangiksi. Kun sota loppui syyskuussa, pääsivät vangit vapaaksi helmikuussa 1945, minkä jälkeen he joutuivat Hangon karanteerileirille. Sinne vietäessä oli kyseinen Syvärin loikkari ollut vankien mukana. Hän oli vankileirillä rehennellyt tehneensä tyhjäksi jääkärijoukkueen väkivaltatiedustelun. Pojat eivät vielä tuolloin olleet uskaltaneet paljastaa, keitä olivat, mutta kun Hankoon päästiin, oli asiat sanottu suoriksi!


Sodan jälkeen Eero Karhu teki elämäntyönsä maanviljelijänä

PS. Huumorista selviytymiskeinona kertoo myös tämä veteraani – mitä synkempi tilanne, sitä hurtimpi huumori!

 

Jaa kirjoitus: