Joroislaisveteraani Antti Kangaskesti menetti Talvisodassa yhden veljen ja Jatkosodassa toisen. Hän vannoi kostavansa heidän kuolemat… kunnes joutui sotaan itse ja huomasi, että koston hautominen onkin turhaa. Jutun hänen Jatkosodan aikaisesta sotataipaleesta löydät sivuiltamme täältä.

Ikäluokkaa 1925 edustavana ei hänen sotansa kuitenkaan päättynytkään Jatkosodan päättäneeseen aselepoon, sai hän huomata, kun hänen joukko-osastonsa Jääkäripataljoona 4 oltiin tuotu Jääskestä monen mutkan kautta Muhokselle.

[br]

[br]

Uusi sota, uusi vihollinen

– Oulujoelta lähdimme marssimaan Yli-Kiiminkiä kohti. Ensimmäisen yön olimme jossain korvessa. Siellä kuulimme puheen, oliko se nyt pääministeri, joka puhui, välirauhan tulosta ja velvoitteista, joita meillä oli. Että meillä on nyt uusi vihollinen, johon suhtaudutaan, kuten viholliseen suhtaudutaan.

Tällä kertaa vihollinen olikin Saksa – sama maa, jonka apua Kangaskestikin oli Vuosalmella kiitollisuudella seurannut.

– Eihän se tietenkään helppoa ollut. Kyllä se varmasti ajattelutti. Ensi alkuun se tuntui sovitulta sodalta: että saksalaiset perääntyivät ja tykistö ampui perästä pitkin jänkiä, että näyttäisi, että nyt on sodittu, hän muistaa miettineensä.

Ja oikeassa oli. Pian entisten aseveljien kesken vallinneen sopimuksen tajusi myös Neuvostoliitto, joka painosti Suomen käymään ”oikeaa sotaa” sillä uhalla, että muuten se miehittäisi Suomen.

– Mutta ei sitä kauan kestänyt. Kun venäläiset valvontaupseerit tulivat, he huomasivat heti, että suomalaiset ja saksalaiset aikoivat veljeillä edelleenkin.

Kangaskestin pataljoona sai tehtävän siirtyä Iijoen yli.

– Sitten lähdettiin marssimaan. On sanottu, että se on ollut Suomen pisin maastomarssi. Marssimme erämaitten kautta Pudasjärvi-Ranua-tielle. Siellä oli ensimmäinen tosi mielessä kosketus saksalaisten kanssa.

Vetäytyessään saksalaiset räjäyttivät ja tuhosivat kaiken eteensä tulleen kaupunkeja ja siltoja myöten.

– Me tulimme Rovaniemen tielle. Siellä oli saksalainen räjäytysporukka, muistaakseni 76 miestä. He jäivät mottiin. He eivät ymmärtäneet, että heidät aiotaan internoida. He rupesivat selittämään, että me olemme motissa. Saksankielen taitoinen upseeri selitti saksalaisille, että luovuttakaa aseenne, te se motissa olette. Niin he sitten luovuttivat aseensa ja heidät otettiin vangeiksi. Sitä ennen he ehtivät räjäyttää suuren ammusvaraston, jossa vissiin pari hehtaaria metsää lakosi tuusan sileäksi. Siitä alkoi tosi meininki, ettei ole mitään leikkisotaa.

[br]

[br]

Vihollinen on vihollinen ja vihollinen ammutaan

Saksalaisvankeja lähdettiin marssittamaan Rovaniemelle päin, Kangaskestin joukko jäi harjanteelle asemiin.

– Saksalaiset tulivat valkoisen lipun kanssa neuvottelemaan. Sanoivat, että ampuvat tunnin soille, sivustaan, mutta jos vankeja ei tunnin kuluessa luovuteta, alkavat he ampua meidän asemiimme. Siinä tekivät meidän upseerit virheen: pataljoonan komentajahan se vastuussa oli. Jos olisi vetäisty meidän porukkaa vaikka pikkuisen taaksepäin, olisivat saksalaiset ampuneet tyhjiin asemiin. Mutta niin ei tehty, eikä siinä sitten ehditty muuta kuin pikkuisen poteroita kaivaa. Menetimme kuusi kaveria oikeastaan ihan tyhjän takia, hän harmittelee.

Illalla majuri Ropponen piti miehilleen kovan puhuttelun.

– Että ”vihollinen on vihollinen, olipa se kuka tahansa.” Että sitä ammutaan kohti. Seuraavana aamuna, kun olimme samassa asemapaikassa, tuli taas saksalainen lähetti moottoripyörällä valkoisen lipun kanssa. Joku kärkijoukoistamme ampui ja moottoripyöräilijä kuoli. Lähetti pääsi karkuun.

Ja taas oli edessä puhuttelu.

– Ropponen tuli taas hirmuisen saarnan kanssa, että mitä te neuvottelijoita ammutte? Yritimme selittää, että herra majuri, tehän sanoitte illalla, että vihollinen on vihollinen, oli kuka tahansa. Että kohti ammutaan. Siihen ne neuvottelijoiden käynnit kyllä loppuivat. Olihan se sodan lakejakin vastaan. Neuvottelijoita ei saa ampua.

Kangaskesti kertoo, että sodan muututtua ”todeksi”, yritettiin saksalaiset aina motittaa – seurasivathan venäläiset valvontaupseerit tarkalla silmällä suomalaisten taistelutoimintaa.

– Kun heitä nähtiin, lähdettiin sivusta kokkaamaan ja yritettiin päästä saksalaisten selustaan katkaisemaan tie. Venäläisten vaatimus oli saada mahdollisimman paljon vankeja.

Saksalaisten ja suomalaisten kesken vallitsi hänen mukaansa kuitenkin erikoinen kunnioitus.

– Lainaisinko jonkun saksalaisen upseerin sanontaa, että sota tulee olemaan kauhea, kun kaksi maailman parasta armeijaa tappelee vastakkain. Ehkä se oli meilläkin sellainen kunnioitus. Kyllä ne hirmuisen hyviä sotilaita olivat. Pitkään venäläisiä vastaan sotineet suomalaiset sanoivat, että saksalaiset ovat vielä pahempia kuin venäläiset. Venäläiset ampuivat heidän mukaansa sen verran ylös, että melkein pystyi suorana olemaan, eikä käynyt kuinkaan. Mutta kun saksalaiset ampuivat, kanervikko huojui.

[br]

[br]

Lapin sota oli kurja sota

Kangaskestin joukon eteneminen jatkui hiljalleen kohti pohjoista. Ranuan ja Rovaniemen välillä käytyä Ylämaan taistelua hän luonnehtii heidän suunnan taisteluista pahimpiin kuuluvaksi.

– Meidän kolme jääkäripataljoonaa yritti motittaa saksalaiset. Heillä oli vastaavasti kolme rykmenttiä. Kymmenen kilometrin päässä Ranuan tiestä on Palovaaran kylä, jonne yksi saksalainen komppania jäi mottiin. Minäkin jouduin mottia vartioimaan. Oltiin noin sadan metrin päässä saksalaisista, jotka olivat yhdessä talossa. Meidän heittimet ampuivat siihen ja saksalaisten heittimet ampuivat.

Toisen päivän iltana kävi kuitenkin niin, että Rovaniemelle päin lähteneiltä suomalaisilta loppuivat ammukset.

– Heille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä. Meidät hälytettiin Palovaaran kylästä turvaamaan, että pääjoukko pääsee palaamaan tulouralleen. Perääntyvät joukot sanoivat, että ei teidän kannata mennä, että ei vähillä ammuksilla pärjää. Mutta sodassa on niin, että kun käsketään, niin silloin mennään. Niin mekin teimme niin kauan, kuin ammuksia riitti. Haavoittuneita jäi taistelumonttuihin. Ja lunta satoi ensimmäisen kerran sinä yönä. Saksalaiset kävivät ottamassa haavoittuneilta kenkiä pois jaloista. Heillä oli mukanaan suomalaisia naisia, jotka kävivät sylkemässä haavoittuneita silmille, että ”mitä te ryssän kätyrit”. Se oli hyvin kurjaa sotaa.

[br]

[br]

Lapin sotaa hän arvioi yhtä kurjimmista sodista, joita suomalaisilla on ollut kestettävänään.

– Ensinnäkin sen takia, että se oli monessa mielessä tarpeeton sota. Toisaalta oli se tarpeellinenkin. Siinä oli kolme osapuolta: Neuvostoliitto, Suomi ja Saksa. Kaksi suurvaltaa ja pieni kansa. Suurvalloille; Saksalle ja Neuvostoliitolle, sillä sodalla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä, hän pohtii, mutta korjaa pian, että ei tämäkään oikeastaan totta ole.

– Saksalaisille sillä oli merkitystä siinä mielessä, että jos olisivat saaneet joukkonsa – 220 000 miestä – ehyenä Keski-Eurooppaan, olisivat he siellä olleet Hitlerille hyvä tulppa. Venäläisille sodalla oli merkitystä siinä mielessä, että mikäli Saksa ei saisi eivätkä näin ollen olisi heitä vastassa, olisi se heille helpotus.

Se, mikä sodan merkitys Suomelle oli, oli kaikille kivuliaan selvä.

– Meille oli välirauhan ehdoissa saneltu, että meidän pitää internoida saksalaiset ja luovuttaa Neuvostoliittoon. Ellette sitä täytä, Neuvostoliitto tulee auttamaan. Tiedettiin tarkkaan, mitä se tarkoittaa. Että jos tulevat, eivät täältä pois lähdekään, hän toteaa kuivasti.

– Oli se siinä mielessä meille tärkeä sota: että mitä pikemmin saamme saksalaiset pois, sitä parempi.

[br]

[br]

Miinat vaarana

Saksalaisten jälkeensä jättämien miinojen perintöä siivotaan Lapissa vielä tänäkin päivänä.

– Miinoihin sotilaita eniten Lapin sodassa meni. Niitä oli täynnä joka paikka: maantieojat, rakennukset, puhelinpylväät… Saksalaisilla oli hyvin tyypillinen taktiikka, minkä vuoksi tuli uhreja, ennen kuin taktiikka opittiin tietämään, hän valaisee.

– He tekivät hevosenkengän muotoisen aseman, minne antoivat suomalaisten tulla pitkälle. Kun saksalaisten tulitus sitten alkoi, me hyppäsimme vaistomaisesti maantieojiin, jotka olivat asemien edessä miinoitettu. Miinat rupesivat räjähtelemään ja suomalaisille tuli tappioita. Jalkavaivaisia tuli hirmuiset määrät. Märkiin teihin saksalaiset olivat laittaneet polkumiinoja. Jos sellaisen päälle astui, jalka oli heti poikki.

Rovaniemi (tuolloin vielä kauppala) oli merkittävä maakunnallinen keskus. Saksalaiset tuhosivat sen maan tasalle, kirkkoa myöten.

– Olimme Saarenkylässä Lainaanrannan kohdalla, kun saksalaiset räjäyttelivät Rovaniemellä. Ja sytyttivät palamaan rakennuksia. Saksalaiset räjäyttivät myös suuret sillat. Paukut olivat niin mahdottomia, että jos oli seisaallaan, sitä melkein kaatui taaksepäin ja sitten eteenpäin, kun ilmavirta palasi takaisin. Emme me voineet saksalaisille mitään, kun ei meillä ollut kuin konekiväärit ja pistoolit. Yritettiin sitä, jollain heittimellä ampua kilometrin päähän, mutta turhaahan se oli.

[br]

[br]

Huolto kärsi

Pajarin joukkojen lähestyessä Kemistä päin, aloittivat saksalaiset vetäytymisen Rovaniemeltä. Kangaskestin miesten sotataival jatkui nyt nelostietä pohjoiseen.

– Siellähän niitä taisteluja olikin. Saksalaisilla oli pääpuolustuslinja Kaunispäässä ja jos sen eteläpuolella oli etuasema. Olivat rakentaneet ja varustaneet sitä koko edellisen kesän Ivalon suojaksi – olivat ajatelleet, että heidän täytyy Petsamosta päin saada joukkonsa pois Ivalon kautta.

Kaunispään tienoilla suomalaisten eteneminen pysähtyikin, koska saksalaiset eivät voineet lähteä vetäytymään siitä enää taaksepäin, ennen kuin oli saanut joukkonsa Petsamosta.

– Siellä oli hyvin varusteltuja joukkoja. Yritimme koukata montaa kautta, mutta aina se tyrehtyi siihen, että meiltä loppuivat ammukset. Saksalaisilla oli niin valtava tykistövoima. Se oli kerta kaikkiaan hirvittävä, hän puistelee päätään.

Toinen asia, joka saksalaisilla oli hoidettu paremmin, oli huolto. Suomalaisten huolto sijaitsi Rovaniemen eteläpuolella, kun taas Kangaskesti oli Kaunispään tunturin lähellä 200 kilometrin päässä.

Moottoripyörällä tuotiin muonaa aina kymmenen päivän tarpeeseen. Leipää sai ottaa niin paljon kuin halusi, mutta eihän näkkileipää voi kovin paljon ottaa. Muuta ei paljon ollutkaan. Voi- ja marmeladiannokset tuli melkeinpä syötyä jo ruoanjakoa seuraavana päivänä. Sitten oltiin sen varassa, että syötiin saksalaisten vuokaleipiä, joita oli kentillä. Saksalaiset syöttivät niitä hevosilleen. Ellemme olisi niitä löytäneet, olisimme olleet kerta kaikkiaan nälänhädässä.

[br]

[br]

Ikimuistoinen joulu

Välirauhan ehdoissa myös saneltiin, että Suomen tuli saattaa armeijansa rauhan ajan vahvuuteen 5. 12.1944 mennessä. Tämä merkitsi myös sitä, että kaikki muut, paitsi 1924 ja 1925 syntyneet ikäluokat sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet kotiutettiin.

– Vanhemmat ikäluokat koottiin yhteen pataljoonaan: Jääkäripataljoona 5:een, josta meidät 1925 siirrettiin Jääkäripataljoona 4:ään, jossa olimme aiemminkin olleet. Jääkäripataljoona 5:ä sanottiin onnellisten pataljoonaksi, kun he pääsivät siviiliin. Me lähdimme koukkaamaan saksalaisten selustaan.

Kotiin lähdössä olleet yrittivät parhaansa mukaan tsempata yhä palvelukseen jääviä.

– Vanhemmat kaverit koettivat lohduttaa meitä sanomalla, että yrittäkää pojat säilyttää henkenne, kohta sota loppuu ja tekin pääsette pois. Kun kävimme ensimmäisiä koukkausreissuja saksalaisten selustaan ja tulimme verissä päin takaisin, onnellisten pataljoona olikin käännytetty Sodankylästä takaisin. Sitten ei vanhempien kaverien juttu ollutkaan yhtä ystävällistä kuin aiemmin. Rupesivat noitumaan, että ”teidän takianne piti tulla takaisin, kun ette pysty mihinkään.”

Vuoden 1944 jouluksi Kangaskestin joukko saapui Sodankylään. Sitä joulua hän luonnehtii ikimuistoiseksi.

– Olimme viimeinen yksikkö, joka sinne tuli. Aiemmin tulleet olivat pystyttäneet teltat ja lapioineet lumihankeen hienot käytävät. Nuotioita paloi. Kentällä oli puhvelinruhoja. Meille sanottiin, että nyt saatte pojat ottaa niin paljon lihaa kuin haluatte. Liha vuoleskeltiin pakkeihin ja keitettiin jouluruoaksi. Jouluaamuna oli jumalanpalvelus Sodankylän vanhassa kirkossa. Eipä ole monesti kuullut niin hartaasti veisattavan, että ”maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto”, kuin siellä meidän nokinaamaisten laulu, hän herkistyy.

– Olimme nokisia ja likaisia. Silmänvalkuaiset vain vilkkuivat. Kuukausikaupalla olimme olleet ulkomajoituksessa ja nuotiolla keitetty korviketta. Olijan se aika rääsyinen joukko, ei mikään paraatiporukka.

Kotiuttamisesta oli kuitenkaan vielä turha haaveillakaan.

– Me olimme asevelvollisia. Asevelvollisuusaika oli siihen aikaan ollut kaksi vuotta, emmekä me olleet vielä olleet kata vuotta. Siinä vaiheessa muutettiin asevelvollisuuslakia ja meille ilmoitettiin, että nyt teillä vasta alkaa asevelvollisuusaika, vuoden 1945 alusta!

Jääkäripataljoona 4:n miesten varusmiespalveluspaikaksi määräytyi Hämeenlinna, mutta matkalla sinne Kangaskesti ja parikymmentä muuta joutuivat Seinäjoella sairaalahoitoon

– Hoitajat ihmettelivät, että missä te olette olleet, kun olette niin likaisia ja täitäkin on – kun on jo rauhan aika! Sanoimme, että menkää Lappiin katsomaan, onko siellä rauha.

Yhtenä päivänä potilaat saivat tiedon, että sata 1925 syntynyttä pääsisi lomalle.

– Seuraavana aamuna kun lääkäri tuli, olimme niin mahdottoman terveitä kaikki, hän nauraa.

– Niinhän meidät sitten päästettiin lomalle, minäkin pääsin kahdeksi kuukaudeksi. Kesäkuun 1. päivä piti sitten ilmoittautua uudestaan palvelukseen, tällä kertaa Torniossa Jääkäripataljoona 1:een.

Kesä 1945 kului ”sotasaalisromua kerätessä.”

– Esimerkiksi kaikki kaapelit Rovaniemen lentokentältä piti repiä ja luovuttaa venäläisille. Syksyllä meidät siirrettiin Vaasaan varuskunnaksi ja sieltä meidät vihoviimein kotiutettiin. Taisi olla 25. marraskuuta 1945, kun meidät päästettiin siviiliin.

[br]

[br]

Ei eriarvoistumiselle

Sodan jälkeen Kangaskesti tapasi kotikylänsä aseveljiä silloin tällöin.

– Veteraanit eivät juuri yleensä puhuneet sodasta muuten kuin silloin, kun tapasi jonkun sotakaverin. Muiden kanssa sodasta puhuminen oli vähäistä. Yleinen suhtautuminen oli, että mitä menitte sinne, kestäkää kipunne.

Sotaveteraaniyhdistyksen jäseneksi hän liittyi jo Oulussa asuessaan, mutta vasta Joroisilla eläkkeelle jäätyään hänellä oli aikaa olla mukana toiminnassa aktiivisemmin. Vaikka hän oli haastattelua antaessaan tyytyväinen jäljellä olevien veteraanien parantuneeseen asemaan ja palveluihin, jotain oli jäänyt hampaankoloonkin.

– Se porukka, joka kantoi suurimman vastuun, eli ne, jotka olivat sodassa viisikin vuotta ja ylikin, on nyt suurimmaksi osaksi poissa. He eivät ehtineet saada oikeastaan minkäänlaista tunnustusta, avustusta eikä mitään muutakaan, esimerkiksi kuntoutusta. Se minua harmittaa.

Uskoa tulevaisuuteen ja uusiin sukupolviin hän ei koskaan menettänyt.

– Jospa nuoret olisivat viisaampia kuin oma ikäpolveni ja vanhemmat, niin, ettei sotaa enää koskaan tulisi. Se on tietysti hurskas toivomus. Maailmassa on sotia jatkuvasti. Jospa se kuitenkin meidän nurkilta pysyisi poissa, se olisi hyvä saavutus. Olen toiveikas siinä mielessä, että nykynuoret ovat paljon fiksumpia kuin me olimme. He pystyvät hoitamaan vaikeitakin asioita. Valtiovallan pitää huomioida se, ettei eriarvoisuutta enää hyväksytä yhteiskunnassa. Se näyttää olevan nyt suuri vaara yhteiskunnassa, että eriarvoisuus lisääntyy. Se ei ole hyvä asia.