Jälleenrakentamisen aikaan suhtauduttiin Suomessa vaasalaisveteraanin mukaan sillä samalla hengellä, millä Suomea oli puolustettukin. 

Pioneeripataljoona 24:ssa Rukajärven suunnalla palvelleen Jatkosodan veteraanin Yrjö Savolan sotareissu kesti päivälleen kolme vuotta. Koulut olivat nuorukaisella jääneet pelkkään kansakouluun.

– Kun kylän miehet tulivat meille kotiin takkavalkealle toimittamaan, niin kuulin, että ”ei kannata mennä oppikouluun – niistä tulee vain maanviljelijöiden elättejä!” Minähän en sitten mennyt, helmikuussa 99 vuotta täyttävä veteraani nauraa.

Ennen sotia työmailla tehty harjoittelu rakennusmestarin oppipoikana sekä rintamalla vietettyjen vuosien aikana kertynyt kokemus pioneereille kuuluneista moninaisista rakennus- ja kunnossapitotöistä tarkoitti, että sodan jälkeiseen aikaan sopeutuminen kävi häneltä vaivatta. 22-vuotias nuorukainen pääsi saman tien työnjohtajaksi Karjalan siirtoväelle annettuja pika-asutustiloja ja niille vieviä teitä kunnostaville työmaille.

Kaikilla ei ollut samanlaista tuuria, hän tietää.

– Moni ei sodan jälkeen päässyt enää elämään kiinni tai sopeutunut rauhan aikaan. Se johtuu siitä, että he olivat olleet ihmiselle tarkoittamattomassa paikassa: sodassa. Se jätti ikuiset jäljet. Koulut oli monella kesken, tai niitä ei oltu ehditty aloittaakaan.

Savola itse palasi kuin palasikin koulunpenkille ja aloitti tammikuussa rakennusmestariopintonsa 1946 Vaasan teknillisessä koulussa. Ilman niitä oppikoulun papereita.

– Kansakoulupohjalta piti olla kaksi vuotta harjoittelua alla. Ja minullahan oli, rintamalta. Sain siellä rakennushommista työkokemusta. Että ei mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin!

Kaikki olivat yhtä mieltä

Jotta ihmisiä saatiin koulutettua ja työelämän tarpeisiin mahdollisimman pian, muutettiin koulutus kaksivuotiseksi. Töistä ei valmistumisen jälkeen todellakaan ollut pulaa.

– Sota-aikana oli Suomessa ollut liki 10 vuoden tauko, jonka aikana ei Suomessa rakennettu, ei yksityisellä eikä julkisella puolella. Eihän sellaiseen olisi ollut miehiäkään, kun kaikki olivat sodassa. Niinpä rakentaminen painoi heti sodan päättymisen jälkeen päälle. Rahasta ei puhuttu mitään, ministeriöstäkin oltiin ilmoitettu, että ’rahaa on, rakentakaa’. Samaa sanoi maanlunastuslautakuntakin: ’rahaa on sen verran, mitä tarvitsette.

Etenkin yksityisellä puolella oli kuitenkin kova materiaalipula: naulatkin jouduttiin käyttämään uusiksi eikä esimerkiksi sementtiä saanut mistään. Rakennusluvat järjestyivät kuitenkin nopeasti ja maan jälleenrakennus pääsi käyntiin, minkä Savola kertoo kuvaavan maassa tuolloin vallinnutta henkeä.

– Silloin oli helpompi pitää kokouksiakin, kun kaikki olivat yhtä mieltä. Sodassa oltiin opittu olemaan yhtä mieltä ja se jatkui siviilissäkin. Se yhteishenki, joka Suomessa oli vallinnut sotavuosina, oli nähtävissä vielä sodan jälkeenkin. Oli sellainen tunne, että kaikki pitää hoitaa ja karjalaiset pitää saada asutettua, jotta heidät saadaan maahan kiinni, eivätkä he jää ajelehtimaan. Sen vuoksi näitä pika-asutustiloja perustettiin niin kovasti.

Jälleenrakentamiseen aikaan suhtauduttiin Suomessa hänen mukaansa sillä samalla hengellä, millä Suomea oli puolustettukin.

– Se oli yhdessä tekemistä, talkootyönä autettiin toinen toista. Työtä oli kovasti ja ihmiset halusivat tehdä töitä. Tietysti ansiomielessäkin, koska ei ollut mitään tukia. Kotiuttamisrahaa me saimme, mutta se oli olematon. Minun kohdallani esimerkiksi se oli 750 mk (nykyrahassa 98,65€). Puvun sillä olisi ehkä saanut! hän nauraa.

– Koko maa koki asiakseen olla mukana rakentamassa Suomea uudelleen. Koskaan en kuullut kenenkään valittavan – kaikki olivat vain niin tyytyväisiä siihen, että elettiin rauhan aikaa. Päivät olivat pitkiä, mutta nyt saatiin sentään sen päätteeksi mennä omaan sänkyyn nukkumaan; oli ruokaa ja lepoa eikä tarvinnut pelätä, että päivystäjä ottaa varpaasta kiinni ja sanoo, että nyt on sun vuoros lähteä vartioon.

Kaikessa jotain hyvääkin

Kaiken tapahtuneen jälkeen oli vallalla Savolan mukaan positiivinen mieliala.

– Halusimme saada asiat entiselleen ja vieläkin paremmaksi niin, että tulevilla polvilla olisi helpompi osa kuin meillä. Siksihän me sotaankin menimme: jotta vielä heilläkin olisi itsenäinen maa. Ajatus siitä auttoi jaksamaan sitä päivästä toiseen. Sota oli meidän sukupolvemme vitsaus. Ei sille mitään voinut, mutta ei sitä muille toivonut, hän huokaa.

– Kyllä se itänaapuri yritti jos millä konstilla vaikeuttaa asemaamme, jottemme olisi voineet täyttää rauhansopimuksen ehtoja. Mutta meille on sattunut hyvät päämiehet jo silloin sodan jälkeen, ne osasivat hoitaa Suomen asioita.

Maan jälleenrakennuksen lisäksi Suomella oli taakkanaan myös sille tuomittujen sotakorvausten maksu.

– Sotakorvaukset saatiin maksettua 1952. Silloin luovutettiin viimeinen tankkilaiva. Kyllä se tiedettiin, että Neuvostoliitolle piti toimittaa vaatetavaraa ja rakentaa laivoja, mutta ei niistä kansan parissa puhuttu. Mutta ei mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin: siitä sai alkunsa esimerkiksi suomalainen laivanrakennusteollisuus, jolla Suomi on maailmassa edelleen merkittävä tekijä.

Ilmapiirin vapautuminen

Vaasaan 1962 asettunut Savola tunnustaa, että sota jäi hänelläkin uniin muutamaksi vuodeksi.

– Mutta siitä ei puhuttu edes kaveriporukalla. Koulussakin kaikki olivat sodan käyneitä, mutta ei niistä puhuttu. Ja sellainenhan se oli se silloinen ilmapiirikin. Rauha oli tullut, mutta kyllä me kovan valvonnan alla olimme koko ajan. Oikeastaan vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ilmapiiri vapautui, ja pystyttiin vapaasti puhumaan, hän miettii.

– Veteraaniliittojen toimintakin vapautui vasta 1960. En ihan alusta saakka ollut mukana, mutta yksi kaveri houkutteli mukaan. Ja mukana olen yhä. Toiminta on ollut antoisaa. Parasta on se, että koronaan saakka kokoonnuimme kolme kertaa viikossa kahveille. Sinne oli hupainen mennä ja sen merkitys on vain kasvanut vuosien saatossa, kun veteraanit ovat jääneet leskiksi. ”Ei ole parempaa kuin tämä”, Savola kertoo yksin jääneiden veteraanien kehuvan.

– Hyvin vähän me olemme sielläkään sotajutuista puhuneet. Maailmanmenosta kylläkin. Ja urheilusta. Mutta sellainen päätös on tehty, että politiikasta ei puhuta. Siitä ei seuraa kuin harmia: yksi on yhtä ja toinen toista mieltä.

Sodan jälkeen kuulemma arvelutti, että säilyisikö rauha tälläkään kertaa.

– Vähän se jätti epäilyksen Venäjää kohtaan ja täytyy sanoa, että etenkin viime aikojen tapahtumia seuratessa ei se kyllä ole koskaan oikein palautunut. Vanhoilla taistelupaikoilla olen käynyt, mutta niin oli metsä 50 vuodessa muuttunut, ettei sitä ollut samaksi tuntea!

Elämäntyönsä saman viraston palveluksessa tehnyt Savola on tyytyväinen Suomen ottamiin edistysaskeleisiin.

– Yksi parhaista on ollut koneellistuminen. Vielä 1960-luvun alkupuolelle kaikki hommat tehtiin lapiotöinä. Nyky-yhteiskunta, sen vauraus, hyvinvointi ja edistys on rakennettu veteraanisukupolven luomalle perustalle, mutta kyllä minä olen kiitollinen meitä seuranneille sukupolville siitä, miten he ovat pystyneet tätä maatamme kehittämään. Niin paljon on minun elinaikanani menty eteenpäin, ettei sitä oikein jaksa käsittääkään. Teknologiassakin! Näin pitkällä tähtäimellä katsottuna tekisi melkein mieli sanoa, että se haasteiden päihittäminen ja Suomen nousu maailman huipulle on tapahtunut nopeasti.

Veteraanien perintö

Ja koko tämän ajan Suomessa on saatu nauttia rauhasta, hän huomauttaa.

– Suomi on osannut pysyä erossa sodista. Toki meilläkin on asioista erimielisyyttä, mutta suurista asioista on oltu yhtenäisiä ja pystytty sopimaan. Uskaltaisin jopa väittää, että tämä yhteiskunnallinen vakaus ja se perusta, mille rauha rakentuu, on vain vahvistunut koko ajan. Eteenpäin on päästy ja henki on kasvanut, että Suomen pitää pystyä puolustamaan itseään aina. Ja sen mukaisesti toimivat myös päättävät elimet. Suomi ja sen kansa haluavat olla itsenäisiä.

Savola iloitsee, että isänmaanrakkaus on juurtunut myös hänen neljään lapseensa.

– On ollut ilo huomata, että se on kiinnostanut. Poikakin on reservin kapteeni. Mutta sodasta en ole heillekään puhunut. Niitä ikäviä asioita on ylipäätään halunnut välttää tuomasta esiin, ne on halunnut itsekin unohtaa.

Omalle jälkikasvulleen hän haluaa jättää saman perinnön kuin Suomen tuleville polvillekin.

– Täytyy toimia sen eteen, mikä on Suomen ja sen kansan etu. Kaikesta pitäisi pystyä selviytymään neuvottelemalla, vaikka kuinka nousisi tie vastaan. Sodassa ei voita kukaan eikä sieltä saa muistoksi mitään muuta kuin kärsimystä. Meidän sukupolvemme jättää tuleville polville itsenäisen ja hyvän maan. Me saamme olla maahamme tyytyväisiä. Pitäkää huolta siitä vastedeskin, että pysyisimme hyvänä maana ja kehittäkää sitä edelleen kaikilla toimialoilla: niin koulutuksessa, tietotekniikassa ja muussakin. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti. He pystyvät siihen. Nyt on heidän vuoro toimia maamme parhaaksi.

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 6/2021. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Pssst. Tie Jatkosotaa-teemanumerossamme Yrjö Savola paljasti, että Jatkosotaan lähtdettiin ihan eri tunnelmissa kuin Talvisotaan? Mutta miksi? Mikä nyt oli toisin? Viimeistään nyt kannattaa siis hankkia omaksi upean myyntilehtisarjamme esikoinen!