Viikonloppuna nähtiin Helsingissä Hornet-hävittäjän ylilento. Kyseessä oli Ilmavoimien komea kunnianosoitus yhdelle omistaan: jatkosodan lentäjäveteraanille vänrikki Clas-Eric Forssille, jonka hautajaisia vietettiin lauantaina Hietaniemen hautausmaalla.

Forssia hänen viimeiselle matkalleen saattamaan kerääntyneiden joukosta erottui kolmen miehen ryhmä. He edustivat Pilvenveikkoja, valiojoukkoa, joihin Forssillakin oli ollut etuoikeus kuulua. Nyt Pilvenveikkoja on Suomessa enää 13. Yksi heistä on noihin kolmeen mieheen lukeutunut helsinkiläisveteraani Olli Kivioja.

Sodan aikana Kivioja oli ensin konekiväärimiehenä Uhtuan rintamalla, mutta vaihtoi aselajia ja meni kesäkuun puolivälissä 1943 Kauhavalle lentosotakouluun.

– Forss tuli jalkaväestä niin kuin minäkin. Yhdessä aloitimme Kauhavalla.

Peruskurssi kesti vuoden. Koulutuksen aikana tuli tutuksi 15 eri konetyyppiä.

– Koneet olivat aina kunnossa, siitä saa kiittää mekaanikkoja. Päämekaanikko oli Ilmavoimissa koulutettu, mutta apumekaanikot olivat usein ihan maanviljelijöitä – silloin 30-luvun lopulla traktorit yleistyivät ja jokainen maanviljelijä oppi käsittelemään ja korjaamaan moottoreita, hän muistuttaa.

– Rintamalla, esimerkiksi Laatokan suunnalla Ruokolahdella, oli suomalaisten käyttämä jääkenttä, jota vihollinen tietysti yritti pommittaa. Jos tuli moottorinvaihto, niin mekaanikot joutuivat tekemään sen yöllä. Kovassa pakkasessa niillä oli öljytynnyri nurinpäin ja siellä sisällä paloi nuotio niin, että se tynnyrin pinta pysyi lämpimänä. Työkaluja oli kaksi settiä, yksi aina tynnyrin päällä lämpenemässä ja toinen mekaanikolla käytössä. Avokäsin siellä työskenneltiin. Se lentäjä, jolta tästä kuulin, ihmetteli kyllä kovasti, että miten ne niissä olosuhteissa saivat koneet huolletuksi.

– Niiden mekaanikkojen asuntona oli Konnunsuon vankilan navetta, sellaisissa olosuhteissa sitä oltiin. Tarinoita noista ajoista kyllä riittäisi, hän naurahtaa.

[br]

[br]

Kiviojan ja Forssin kanssa Kauhavalla aloitti koulutuksen 53 oppilasta. Neljä heistä joutui pian maitojunaan, yksi kuoli hävittäjäharjoituksissa sattuneessa yhteentörmäyksessä. Myöhemmin väki väheni entisestään.

– 15 meistä valittiin pommikonekoulutukseen. Olimme Luonetjärvellä kaksimoottorikoulutuksessa ja meillä oli matalalentoharjoitus, jossa oli määrätty 50 metriä alimmaksi korkeudeksi. Meillä oli yksi kaveri, joka ei oikein piitannut määräyksistä, ja kahden koneen lähtiessä parilennolle halusi hän ajaa niin matalalla, että potkurin aiheuttama aaltoliike näkyisi vedenpinnassa. No, kyllähän se varmasti näkyikin, mutta potkuri otti veteen ja siinä kuoli koko neljän hengen miehistö, Kivioja muistelee.

– Oli siellä semmoista tottelemattomuutta: moni tapatti itsensä ihan turhaan. Yhden laivueen komentaja halusi näyttää, miten sitä taitolentoa oikein lennetään ja meni lentokentän yläpuolelle tekemään vaakakierteitä. Kone syöksyi maahan ja seuraavalle everstille aukeni komentajan paikka, kun kuolemahan siitä tuli, hän tokaisee.

– Suurin osa tietysti oli todellista työtä ja tarpeelliset säännöt huomioitiin.

[br]

[br]

Pommikonekoulutuksen jälkeen Kivioja siirrettiin lentolaivue 42:ään. Lokakuussa 1944 sota alkoi olla jo lopuillaan, eikä lentoja juurikaan enää huonon sään vuoksi ollut.

– Voin sanoa, että onneksi, sillä saksalaisilla oli silloin jo tutkat, mitä emme tienneet, joten he pystyivät ampumaan pilvessäkin olevaa konetta. Niillähän oli erittäin tarkka ilmavalvonta, kun heidän joukkonsa marssivat Muoniosta Käsivarren kautta Norjan puolelle, Kivioja huomauttaa.

Lapin sodan päättymispäivän 27.4. kunniaksi on Kilpisjärvellä Kolmen valtakunnan rajapyykillä vuodesta 1995 vietetty juhlatilaisuutta, johon Kiviojakin on ottanut useasti osaa.

Pommikoneen lentäjän tarkkuudelle löytyi käyttöä sodan jälkeenkin: Kivioja luki kirurgiksi ja teki uransa aikana yli 30 000 leikkausta. Kuusikymppisenä hän päätti aloittaa liikunnan harrastamisen ja juoksi ensimmäisen maratoninsa. Viimeisen hän juoksi ollessaan jo 85-vuotias.

– Tuli niitä maailmanmestaruuksiakin, hän heittää silmät tuikkien.

Nyt ikää on 93. Minkä hän arvelee pitkän iän salaisuudeksi?

– Sen kun tietäisi!

[br]

[br]

Mutta entäs ne Pilvenveikot?

– Se onkin aika mukava tarina, Kivioja ilahtuu.

Pilvenveikot perustettiin vuonna 1976 yhdistämään sotilaslentäjiä ja vaalimaan suomalaisen lentäjän perinteitä.

– Yksi sotalentäjistä, Kullervo Virtanen, oli kaverinsa kanssa 1974 Lontoossa liikematkalla, kun he Piccadillyllä kävellessään näkivät näyteikkunassa mallinuken, jolla oli päällään ilmavoimien klubitakki. Silloin Kullervo totesi, että kyllä meidänkin tarvitsee saada tämmöinen ja kaksi vuotta myöhemmin Pilvenveikot sai alkunsa. Ensin siihen saivat liittyä ohjaajat, vähän ajan kuluttua tähystäjät ja lopuksi myös konekivääriampujat. Jäsenyyttä haettiin, ketään ei kutsuttu, Kivioja kertoo.

– On vaikea sanoa tarkalleen, kuinka monta suomalaisia oli lentäjänä. Suomen lentomerkin saaneita oli 1200, joista oletan sota-aikana olleen lentämässä noin 600. Yli 40-vuotiaathan eivät enää olleet sotalennolla.

Hakemuksia tuli yhteensä 525. Kaikki lentäjät eivät koskaan liittyneet – osa jäi odottamaan kutsua, toisille pitkä välimatka esti osallistumisen toimintaan Helsingissä.

Pilvenveikkoihin liittyneille tehtiin hakaristilentomerkin pronssinen jäljennös, joka voidaan aikanaan kiinnittää hautakiveen. Tämä on kuitenkin ammattimiehen tehtävä.

– Se on kiinnitettävä huolella, että pysyy kiinni. Ilmari Juutilaisen, sen lentäjä-ässän hautakivestä Tuusulassa se varastettiin, Kivimäki pahoittelee.

[br]

[br]

– Meillä Pilvenveikoilla on tapana, että jos omaiset toivovat, niin meistä muutama menee aina siunaustilaisuuteen. Seremoniamme alkoi aikoinaan ihan normaalina seppeleenlaskuna, pikku puheena ja seppeleennauhojen lukemisena, mutta eihän niitä kukaan kuule. Niinpä vuodesta 1995 lähtien meillä on ollut sellainen tapa, että Pilvenveikot menevät arkulle sen molemmin puolin ja ottavat asennon. Jokaisella on yksi punainen ruusu oikeassa kädessään rinnan korkeudella ja silloin urkuri alkaa soittamaan Finlandia-hymniä. Kun hymni on loppu, niin Pilvenveikot sanaa sanomatta laskevat yhtä aikaa kukin oman ruusunsa arkulle, perääntyvät, ottavat asennon, kumartavat arkulle, kumartavat omaisille ja lähtevät pois. Siinä ei enää mitään puheita pidetä.