Helsinkiläisveteraanilla Jaakko Estolalla on edessään hänen elämänsä 100. joulu. Kaksi niistä on jäänyt ihan erityisesti mieleen, sillä ne hän vietti rintamalla.
[br]
Vapaaehtoisena rintamalle
Alkuun näytti, ettei Estola rintamalle edes kelpaisi.
– Rintakehän mitta oli kauhean huono – minä olin laiha kuikelo, joka hylättiin kutsunnoissa. Olin Kruunun raakkina, ja kun sota sitten alkoi, menin uudelleen lääkärille ja se näkikin minussa harteikkaan miehen! Niin minä sitten pääsin, Estola kertaa tyytyväisenä.
– Jos en olisi lähtenyt vapaaehtoisena, niin en tiedä, olisiko minusta sittenkin myöhemmin tehty sotakelpoinen. Mutta ei se kunniakasta olisi ollut. Kyllä se olisi painanut, kun toiset olivat siellä, henkensä kaupalla.
Kesän 1941 Estola oli joukkonsa kanssa Miehikkälän suunnalla.
– Meidän osuutemme oli aika vähäinen, kun Karjalan kannakselta vain se Imatran puoleinen osa lähti hyökkäämään. Me pysyttelimme rajalla levossa elokuuhun saakka. Sitten lähdettiin Viipuriin, joka näkyi jo siinä 12 kilometrin päässä, hän muistelee.
– Kämärässä jouduttiin jo vähän perääntymäänkin, mutta sen jälkeen mentiin kauhealla kyydillä Rajajoelle. Vammelsuussa oli ensimmäiset taistelut. Piti mennä yli joen ja venäläiset olivat siinä vastapäätä. Silloin tarvittiin tykistön apua ja minä olin se, joka teki tulisuunnitelman; kellonajat, jolloin tykistö ampui ja koska se lopetti. Sitten lähtivät meidän hyökkäysvaunut ja niiden päästyä sillalle ryssä karkasi. Se pelästyi niin paljon niitä meidän iankaikkisen vanhoja Vickersejä, hän virnistää.
[br]
[br]
Joulu 1941
Rajajoen ylityksen jälkeen ensimmäinen tulenjohtopaikka kaivettiin hienoon hiekkaan, mitä oli aina Terijoelle saakka. Estolaa suojasi hänen ja Siestarjoen välinen hiekkadyyni.
– Se oli hyvin hiljainen paikka. Ainut, joka häiritsi, oli 7 kilometrin päässä oleva venäläisten linnake. Pääsuunta oli tietysti Suomenlahdelle ja pohjoiseen, mutta yhden tykin siinä Kronstadtin päädyssä opimme tuntemaan hyvin mekin, kun se muistutti aina olemassaolostaan. Ei se meitä ampunut, vaan pitkin sitä joenvartta.
Joulun tullen Estolan joukot päästettiin Rajajoen alueelta lepoon Ollilan Seuratalolle
– Tyhjillään olevana talona se piti totta kai lämmittää, mutta siitä tuli ilmeisesti sen verran savua, että Kronstadtin linnoituksesta huomattiin. Kuinka ollakaan, kun olimme jouluaattona menneet petiin, se rupesi ampumaan. Oli kauheaa, kun koko ajan tiesi, että sieltä on tulossa taas toinen. Toistakymmentä ammusta sieltä tuli, mutta kaikki menivät hiukan ohi.
Yksi Estolan tovereista oli päästetty jo lomille, mutta hänet komennettiin jouluaatoksi takaisin rintamalle. Mukanaan hän toi öljylampun.
– Koskaan ei armeija antanut etulinjaan mitään valonlähdettä ja illalla kävimme ihailemassa lamppua heidän torpassaan siinä sadan metrin päässä, Estola kertoo.
Jouluaterialla armeija muisti rintamalla olevia miehiään sekahedelmäsopalla.
– Ei meillä ollut astioita, meillä oli vain se pakki ja sen lautasena toimiva kansi. Mutta nämä miehet keksivät, etteivät söisikään soppaa heti. He repivät kypärästä täytteet pois, kaatoivat sopan siihen, kattoivat kypärän sen hienosti valaistun tupansa pöytään ja jäivät odottamaan puoltayötä, Estola muistelee ilkikurisesti hymyillen.
Mutta sitten oli Tothlebenin linnakkeen 12-tuumaisen tykin vuoro yllättää.
– Se pamautti ammuksen sen mökin kivijalan alle. Räjähtäessään nosti koko mökin ilmaan ja taas maahan. Sahajauhot vain pöllysivät, kun pojat tulivat meitä keskellä yötä herättämään kysyäkseen, olisiko meillä tilaa jouluyönä heillekin! Aamulla käytiin katsomassa ja olihan se surkean näköinen. Siellä pöydällä oli se kypärä ja sen päällä viiden sentin kerros sahajauhoa. Jäi sopat syömättä, Estola nauraa.
– Ja mikä surkeinta, siellä lattialla makasi se uusi lamppu!
[br]
[br]
Joulu 1942
Kaksi kuukautta joulun jälkeen Estolan joukot siirrettiin Kriville, Muurmannin radan pohjoisimpaan osaan, jossa he olivat vielä seuraavan joulunkin tullessa. Tykistön tulenjohto pysyi samalla paikalla kuukausia ja ympärillä muu miehistö vaihtui.
– Jalkaväki oli juuri vaihtunut ja sinne oli tullut Lapin miehistä koostuva divisioona. Moni heistä oli Sodankylästä, missä oli tehty tuntemattoman sotilaan paketteja. Sehän juhlisti joulupäivää, kun posti toi niitä meille tykistön miehillekin, hän iloitsee.
Ventovieraiden ihmisten rintamalla joulua viettävien sotilaiden tunnelmia nostattamaan kokoamat paketit tuottivat ilon lisäksi myös hämmennystä.
– Parissa paketissa oli ketsuppia, mutta maalaispojat eivät olleet koskaan sellaista nähneet ja kovasti kyselivät, että mitäs tällä nyt sitten maalataan? Käyttämättä jäivät, Estola hymähtää.
Korsun joulutunnelmat nosti kuitenkin kattoon Estolan saama lahja.
– Minä olin saanut Keravan lotilta radion. Se oli ihan uusi, joten totta kai sitä soitettiin! Viihdykkeenä oli Saksan radion humppa, jota huudatettiin niin kovaa, että jalkaväen miehet toisessakin päässä kuulivat. Siellä iskettiin sököä, hävittiin, kiroiltiin ja radio soi!
Illanvieton ollessa kiivaimmillaan patterin päällikkö Niilo Tarvajärvi asteli sisään, tarkoituksenaan pitää pieni hartaushetki.
[br]
[br]
– En tiedä, mitkä tuoksut oven avatessa oli vastassa, mutta pahinta oli se hirveä ääni. Hän oli kai ajatellut, että siellä lauleskeltaisiin enkelitaivaasta tai ainakin hymistäisiin, mutta ei sinne päinkään! Hän haukkoi henkeään ja katseli miehiä pitkään.
Sitten Estola kertoo Tarvajärven asettautuneen miesten asemaan.
– Miehiä, jotka viikosta ja kuukaudesta toiseen ovat tässä samassa tilassa – mitä niille joulu merkitsee? Ja niin hän pisti lakin nätisti, ei tehnyt minkäänlaista numeroa, toivotti meille hyvää joulua ja lähti pois.
Hänen mukanaan oli kuitenkin lehden toimittaja, joka oli lähetetty rintamalle kertomaan sen joulunvietosta.
– Hän ei pystynyt kirjoittamaan totuutta, Estola paljastaa huvittuneena.
– Hän kirjoitti juttunsa loppuun, että ”niin piti Tarvajärvi hartaustilaisuuden”. Se on pikkuisen minua aina kiusannut, mutta en ole toimittajalle soittanut. Paljon parempi, että suomalaiset luulevat, että tämä on kristillinen ja harras kansa vielä tuollaisinakin hetkinä, Estola iskee silmää.
– Ei pilata joulun tunnelmaa; ei siinä saa kiroilla ja korttia pelata… vaikka tämä onkin totuus!
Yli 70 vuoden takaiset joulumuistot saavat veteraanin yhä nauramaan.
– Taisi siellä olla sitä sekahedelmäkeittoakin, mutta sen olimme oppineet, ettemme ainakaan kypärään sitä pistäneet!
[br]
Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 6/2018. Joka toinen kuukausi ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai se on mahdollista tilata erikseen). Jäseneksi pääset liittymään täällä, pelkän lehden voit tilata täältä.