Talvisotaan karvialainen Paavo Heinola ei vielä joutunut. Asepalveluskin oli 20-vuotiaalla nuorukaisella vielä suorittamatta. Tammikuun 4. päivä, kolme päivää 21-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen hän aloitti varusmiespalveluksensa, joka sitten jatkosodan myötä hieman venähti. 

-Neljä vuotta, kahdeksan kuukautta ja 23 päivää siellä sitten meni! En minä ehtinyt ennen sotaan lähtöä mitään koulutusta saada: sen verran, että opin kiväärin lukon purkamaan ja kokoamaan. Ja koko sodan aikana ei kivääriä tarvinnut, hän nauraa. 

– Minulla oli venäläinen Nagant-pistooli, mutta en minä silläkään ampunut kertaakaan.

Tilaisuuksia olisi ollut. Mieleen on jäänyt etenkin Lahdenpohjan kauppalan valtaus. 

– Siellä nojasi varaston seinään venäläinen sotilas. Minut nähdessään hän näytti molemmilla sormillaan, että ‘finski, pum pum’. Minä sanoin sille, että ‘njet pum pum, finski hoitaa sinut hoitoon’. Avasin hänen liivinsä ja suolet tulivat ulos, hän muistelee. 

Apu ehti tulla ajoissa. 

– Soittaessani ambulanssia minä sanoin vain, että täällä on vaikeasti haavoittunut sotilas. En minä sanonut, että se venäläinen on. Ehkä silloin ei olisi tultu niin nopeaan? 

[br]

Ehrnroothin komennossa 

Rintamalla hän taisteli kranaatinheitinmiehenä maineikkaassa Jalkaväkirykmentti 7:ssä, jota komensi eversti (myöhemmin jalkaväenkenraali) Adolf Ehrnrooth. Heinola kertoo, ettei oma komentaja suinkaan pitkinä sotavuosina ollut kaikkien arvostama.  

– Aatu-perkele, niin sitä miesten keskuudessa kutsuttiin. Ei häntä kunnioitettu. Se oli vähän sellainen sotahullu. Lepoa miehet eivät saaneet, mutta kunnian se otti kyllä itselleen. Mutta mentävä oli sinne, minne hän komensi.  

Raskaiden lopputaisteluiden edetessä alkoi miesten kapinahenki nousta, samoin rintamakarkuruus. Seurauksia oli kerran todistamassa Heinolakin. 

– Sotilaskarkuruus, se oli kuolemantuomio. Omasta porukasta ei mennyt ketään, mutta yksi nostoväkeen kuuluva mies suoraan ammuttiin. Oli kieltäytynyt hyökkäämästä. Kyllä minä ajattelin, että taisi vähän hullu olla hänkin, että helpommalla olisi päässyt, jos olisi vain totellut. Siltä jäi vaimo ja pieniä lapsia kotona, hän surkuttelee.  

Vääpelinä hänen täytyi lukea ääneen päiväkäsky, jossa karkureiden ampumisesta määrättiin. 

– Asianomainen laitettiin monttuun ja kolme miestä määrättiin ampumaan. Yhdellä oli kovat piipussa, muilla paukkupatruunat. Kukaan ei tiennyt, että kenen pyssystä se tappava luoti lähti.

[br]

[br]

Hädässä huudettiin äitiä 

Paavo Heinolan lisäksi perheestä oli rintamalla kolme muutakin veljeä. Yksi heistä kaatui.  

– Äiti odotti kotona, pappia peljäten. Kun hän sitten kaarsi autollaan pihaan, äiti tiesi, että nyt on yksi veljeksistä kaatunut. 

Tyrjän rykmentti joutui jatkosodassa pahoihin paikkoihin kerta toisensa jälkeen. Heinolan ympäriltä kaatui hänen kavereitaan, mutta itse hän selvisi hengissä rintamalta kotiin. Vuosalmella kranaatti-iskussa hänen oikea korvansa puhkesi ilmanpaineesta. Vammaa ei korjattu, kun lääkäri sanoi, että reiän paikkaamisesta voi tulla tasapainohäiriö. 

– Kai ne mua yritti nappaa, mutta ei ne osanneet! 

Enää eivät sotakokemukset uniin tule, mutta ei Heinonen niitä aktiivisesti pyri edes muistelemaan.  

– Kuolemaa siellä näki. Siinä tuli vähän itsekin peljättyä. En kuolemaa niinkään, mutta sitä kyllä, että haavoittuisi pahoin, jäisi eloon eikä pystyisi liikkumaankaan.  

Avunhuudot ja rukoukset hän muistaa yhä. 

– Äitiä siellä huudettiin, isää ei koskaan. Äitiä ja Jumalaa.

[br]

[br]

Satavuotiaan selviytymisstrategia 

Uuden sodan syttymistä Heinola ei pelkää, vaikka itänaapurin arvaamattomuus sodan jälkeisinä vuosina vielä huolettikin. 

– Ehkä ihmiskunta, Venäjäkin, alkaa jo pikkuhiljaa viisastua? Hyvin täällä Suomessa asiat hoidetaan, ei kenenkään tarvitse nähdä puutetta.

Maan tulevaisuudelle hänellä on ainakin yksi toive. 

– Armeijan pitää olla pakollinen. Siellä pannaan vanhempiaankin kunnioittamaton vänttyräkin tottelemaan!

Rintamalla oli mennyt jo niin monta vuotta nuoruudesta, että siviilielämään 24-vuotias Heinola heittäytyi sodan jälkeen täysillä.  

– Kun ei mitään ammattiakaan ollut, niin sellainen piti etsiä. Ja jonkinmoinen akkakin! Niitä oli välissä useampikin, veteraani tunnustaa nauruun herähtäen. 

Ammatti löytyi lopulta autonkuljettajana, jossa hommassa hän toimi eläkkeelle jäämiseen saakka.  

– Silloin otettiin kortti pois kun 70 täytti. Toista on nykyään – saa ajaa niin pitkään kuin on hengissä, toteaa Heinola, jolla vuoden ensimmäisenä päivänä tuli täyteen 100 vuotta.  

Sodasta oli Heinolan mukaan selviydyttävä päivä kerrallaan. Samaa strategiaa hän noudattaa edelleen.  

– Edes 100 vuotta täyttäessä en miettinyt, että mikä elämässä on ollut parasta tai pahinta. Se on sitä olemista, päivä kerrallaan, hän summaa. 

– Mitään kipuja ei ole enkä mitään lääkitystä ole joutunut käyttämään.  

Vanha sotavammakaan ei enää pahasti vaivaa.  

– Pää on kuin Haminan kaupunki. Jatkuvaa hurina käynnissä, mutta siihen on jo tottunut.

[br]

[br]

PS. Sivuiltamme löydät lisääkin juttua  JR 7:n sankareista:

• Toivo Turunen – Kiteen näkymätön sankari oli mies, jota luodit kiersivät

• ”Sodasta kertominen on rauhantyötä” – 93-vuotias alajärveläisveteraani Olavi Sorvari tietää, että kansakunnan muisti on kovin lyhyt

[br]

[ br]

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille.

Jäseneksi pääset liittymään tästä,  pelkän lehden voit tilata täältä.