Säkkijärvellä (myöh. Ylämaa), niin kuin muuallakin Karjalan kannaksen kylissä, oli joka kylällä ammattimiehiä. Isä Simo oli räätäli ja kaavaili vuonna 1921 syntyneen Jaakko Perälän jatkavan samassa ammatissa. Pojan vei kuitenkin musiikki, toinen suvussa kulkenut taito. 1936, vasta 15-vuotiaana, poika lähti Sakkolaan Kiviniemen kasarmille kolmivuotisella sopimuksella soitto-oppilaaksi. 

– Tuolloin olin vain 146 cm pitkä, mutta oppilasaikana pituus kasvoi 169 senttiin, maaliskuussa 98 täyttänyt Perälä kertoo. 

– Sinä aikana suoritin jatko- ja rippikoulunkin. Soittokunnassa harjoittelin myös morsetusta, mutta talvisodassa en vielä rintamalle joutunut, kun painoa ei ollut riittävästi.

Puuttumaan jääneen kilon vuoksi hän sai sodan alussa tehtäväkseen vahtia vihollista Metsäpirtissä. 

[br]

Kuolemaa lähellä Maaselässä 

Huhtikuussa 1941 alkoi asepalvelus Kivijärven rannassa. Vain muutaman kuukauden kuluttua oli edessä lähtö jatkosotaan. Perälän osastoksi tuli Aaverykmenttinäkin tunnettu Jalkaväkirykmentti 5. 

– Alussa joukkueenjohtajana oli Anton Ortamo, joka venäjän kielen taitoisena kuulusteli vankejakin. Toisena joukkueenjohtajana oli Niilo Riuttala. Minä toimin sodassa kiväärimiehenä ja taistelulähettinä. Varalla oli myös konepistooli.

Rajan yli mentiin Kananojan kohdalta. Vanhan rajan ylitys herätti joissain miehissä myös vastustusta. Niin myös Jaakossa. 

– Olin ajatellut, etten ylitä rajaa, mutta mentävä oli. Meitä vietiin kuin lammaslaumaa. Sitten tuli hälytys ja meidän piti olla miehiä, hän toteaa.

Nurmissa he astuivat junaan, joka purettiin Jessoilassa. Sieltä alkoi marssi kohti Petroskoita, missä muut jo odottivat. Yhdessä he kävelivät tulipalon tuhoamaan Kontupohjaan. Seuraavat 2,5 vuotta menivät etulinjassa vastapäätä Maaselän asemaa. 

– Maaselässä me ensimmäistä kertaa huomasimme, miten vähiin miehet olivat käyneet. Joukkueessakaan ei ollut kuin vähän toistakymmentä miestä kun normaalisti olisi 30. Tunti nukuttiin, sitten tunniksi vartioimaan, sitten taas tunniksi nukkumaan, hän pudistelee päätään.

Maaselän ajoilta hänellä on nilkassaan vieläkin joitain sirpaleita, sillä kuolema kävi lähellä monta kertaa. Kerran ihan vieressä. 

– Kehotin juoksuhaudassa viereistä kaveria laittamaan pään alas samalla kun annoin hälytyksen. Tuolloin taistelijoilla ei ollut kypärää eikä hän ehtinyt laittamaan päätään alas. Hän kuoli syliini.

[br]

[br]

Kannaksen kesä 1944 

Alkukesästä 1944 rykmentti oli siirtymässä Syvärille, mutta 9.6. alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys muutti suunnitelmat. Tulikin käsky siirtyä Viipurin kautta Karjalan kannakselle.  

– Sota on niin kauheaa, ettei sitä pysty siviili kuvittelemaankaan, mutta ei siinä pelko auta.  

Kyllähän se hirvittää, jos joutuu keskelle keskitystä ja muutaman neliömetrin alueelle osuu useampia kranaatteja. Aika raakahan se on, mutta siihen kaikkeen jotenkin tottuu, hän pohtii.

– Viipurissa oli kova tykitys. Kun juostiin sinne päin, niin jouduttiin parisen kertaa sellaisen keskityksen läpi juoksemaan, kun kranaattia tuli sinne tänne. Viipurin valtaukseen oltiin menossa, mutta ei sitten kerittykään.

Seuraavat viikot hän oli ankarien torjuntataistelujen keskellä Kannaksella.  

– Ihantala oli pahin paikka. Siellä kaatui eniten suomalaisia. Siellä oli kova keskitys, vihollinen ampui koko ajan mäsäksi. Siellä täytyi olla syvimmässä montussa, etteivät sirpaleet sattuisi.

[br]

[br]

Tykkikomppania pelasti 

Maaselän veroista koettelemusta ei Ihantalasta Perälälle itselleen kuitenkaan tullut. 

– Minä olin rykmentin tykkikomppaniassa. Se minut siellä Ihantalassa pelasti. Meillä oli vanhat venäläiset kanuunat tykkinä ja ne olivat niin isoja, ettei niitä voinut miesvoimin liikutella. Ne jouduttiin jättämään Perkjärvelle eikä meitä voitu laittaa etulinjaan.

Takalinjassa hän joutui todistamaan jotain muutamaa sinne osunutta keskitystäkin yllättävämpää: suomalaissotilaiden kesällä 1944 liki epidemiaksi yltyneen rintamakarkuruuden. 

– Se oli ihmeellistä aikaa. Metsäkaartilaisia alkoi tulla enemmän ja enemmän. Niitä juoksi sieltä etulinjasta, ihan kaikista joukoista. Mannerheimiä myöten olivat ihmeissään. Osa Lappeenrantaan saakka päässeistä teloitettiin ja siitähän tuli sanomista.

Muistot seurasivat sodan jälkeen vielä uniin. 

– Äiti heräsi öisiin huutoihini ja kävi herättämässä painajaisista. Nyt ne ovat onneksi poissa. Kyllä kai niitä painajaisia jäi jokaiselle, hän epäilee.

[br]

[br]

Sodan jälkeen 

Kiviniemen kasarmilla alkanut soittoharrastus jatkui yli puoli vuosisataa – niin yksin kuin toisen ylämaalaisen Eino Leinon yhtyeessä. Sittemmin haitari kuitenkin vaihtui autonrattiin:  

varsinaisen elämäntyönsä Jaakko teki nimittäin kuorma-autoilijana.  

– Ensin kului 14 vuotta kahden rakennusliikkeen palveluksessa Lappeenrannassa, sitten 12 vuotta Kouvolassa tilausajossa.

Kaikkiaan Jaakko sanoo ajaneensa loppuun neljä kuorma-autoa. Ylämaan jälkeen Jaakko asettui Luumäelle, jonka ”poikien porukoissa” hän kertoo olleensa siitä lähtien.  

– Sodan jälkeen yhteydet rintamatovereihin ovat jääneet. Ikätovereistanikin suurin jäi Ihantalan tantereelle, hän hiljenee.

JR 5 menetti Ihantalajärven-Noskuanselän alueella heinä-elokuussa kaatuneina 58 ja haavoittuneina 278 miestä.  

– Rykmentti oli kokonaan luumäkeläisistä koottu. Sitten kun miehet alkoivat loppua, alkoi tulla nuorempia täydennysmiehiä muualtakin. Meitä lähti Ylämaalta viisi poikaa 1941 Taavettiin koulutettavaksi. Takaisin ei tullut kuin minä. Olen yrittänyt etsiä, että olisiko toista, mutta en ole löytänyt.

[br]

[br]

Katoavatko muistot? 

Perälä myöntää, että häntä huolettaa se, että sitten kun veteraaneja ei enää ole, ovat poissa myös heidän muistonsa ja kokemuksensa.  

– Tulevienkin sukupolvien pitäisi muistaa, että pitää tehdä kaikki, mitä suinkin voidaan, jotta sota vältetään, hän toteaa painokkaasti.

Puolisonsa Maija-Liisan Jaakko löysi radio-ohjelmasta alkaneen kirjeenvaihdon yhdistettyä kaksi yksinäistä sydäntä. Yhteistä taivalta on nyt takana liki 40 vuotta. Luumäellä on yhä kesäasunto, mutta nyt pariskunta on asettunut Taavettiin, jossa Perälän sodanaikainen rykmenttikin aikanaan perustettiin. 

– Täällä on hyvä asua, molemmat kertovat tyytyväisinä. 

[br]

[br]

[br]

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille.

Jäseneksi pääset liittymään tästä,  pelkän lehden voit tilata täältä.