”Adolf Ehrnrooth haukkui meitä raukoiksi ja pelkureiksi” – vain 18-vuotiaana Äyräpäässä kesällä 1944 sotavangiksi joutuneen Mikko Kallion karut sotamuistot

7.7.2021 ”Adolf Ehrnrooth haukkui meitä raukoiksi ja pelkureiksi” – vain 18-vuotiaana Äyräpäässä kesällä 1944 sotavangiksi joutuneen Mikko Kallion karut sotamuistot

Puna-armeijan kesäkuussa 1944 alkanut suurhyökkäystä seurasivat hirvittävissä olosuhteissa ja hirvittävin tappioin käydyt torjuntataistelut. Niissä oli mukana myös tuolloin vasta 18-vuotias Mikko Kallio Hämeenkyrostä.


Ponttoonisilta Vuoksen yli Äyräpään kohdalla

Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella kesällä 1944

Äyräpään kirkko ennen sotia

Heinäkuussa murskaavalla ase- ja miesylivoimalla hyökkäävä Puna-armeija valmistautui ylittämään Vuoksen Äyräpäässä.

Kirkon seudulla maata syleili asemissaan kuitenkin pieni sitkeä joukko: majuri Jaakko Kuusisen Erillinen Pataljoona 25, joka oli vähän aiemmin ylittänyt Vuoksen kovassa kranaatti- ja tykkitulessa. Joukko-osasto joutui etulinjassa kiivaan tulituksen kohteeksi. Neuvostojoukot käynnistivät hyökkäyksensä sillanpäässä 4.7.1944.

Hyökkäystä edelsi voimakas tulivalmistelu: noin 25 tykistöpatteria, raketinheittimiä ja noin 100 kranaatinheitintä, joita tuettiin yli 100 pommi- ja maataistelukoneen voimin.

Hyökkäykset onnistuttiin torjumaan, mutta hinta oli kova. Iltakuuteen tultaessa olivat suomalaisjoukot menettäneen kaatuneina ja haavoittuneina n. 400 miestä.

Kirkon törmää puolustettiin sanan mukaisesi viimeiseen patruunaan.


Äyräpään kirkon rauniot ennen kuin venäläiset räjäyttivät loputkin kirkosta 1945

Ikäviä muistoja upseereista

Vaikka sillanpääaseman säilyttäminen arvioitiin tuolloin 2. Divisioonan johdossakin mahdottomaksi, päätettiin koko Vuoksen linjan pitämiselle tärkeän sillanpääaseman puolustamista jatkaa, sillä taistelujen arveltiin sen verran verottaneen myös vihollisjoukkojen rivejä.

Adolf Ehrnrooth ei Mikko Kalliolta kummoista arviota saanut (Kuva: SA-kuva)

– Eivät herrat niihin taisteluihin osallistuneet, siellä kuoltiin, totesi hän myöhemmin antamassaan haastattelussa.

– Ennen lähtöä Vuoksen ylitykseen, Vuosalmen puolella, pataljoona koottiin muotoon ja rykmentin komentaja puhutteli meidät. Hän huusi meille ”te raukat ja pelkurit! Minä lähetän teidät paikkaan, josta ette koskaan palaa!” Tuhat miestä kuunteli. Eikä kukaan ampunut häntä. En minä tiennyt, kuka se pikku tappi oli, joka siellä paasasi. Minä sitä kysyin paatissa, kun mentiin Vuoksen yli sillanpäähän. Se oli Koree Antti, sanoi joku mouhijärveläinen minulle. En minä tiennyt, että se oli eversti Adolf Ehrnrooth, nykyinen jalkaväen kenraali. Minä olin 18-vuotias lapsisotilas.

Kallion komppanian päällikkö oli suojeluskuntakapteeni Heikki Norokorpi, jota miehet kutsuivat Iso-Heikiksi.

– Maailman halpamaisin mies. Mannilla mentiin Vuoksen rantaan. Manni on semmoinen korkea kuorma-auto. Norokorpi istui kuljettajan vieressä, konekiväärijoukkueen johtaja, vänrikki Keijo Saarilahti ja minä lavalla. Minä olin hänen taistelulähettinsä ja kuljin hänen vieressään kuin koira. Saarilahti oli ainoa upseeri, jonka niiden kolmen päivän aikana siellä sillanpäässä näin, Kallio kommentoi.

– Kun Manni pysähtyi, Heikki hyppäsi sieltä autosta. Näkymä oli raju: puut oli mennyt ja maa myllätty. Tykistön jälki näkyi kaikkialla, ympärillä loppumaton tykistön pauhina. Hän nosti katseensa ja katseli sitä paikkaa, otti kädellä lonkalle ja sanoi ”oh, saatana kun livautin selkäni.” Kapusi takaisin Manniin ja ajoi takaisin. Seuraavan kerran näin hänet sodan jälkeen kansanhuollon johtajana Hämeenkyrössä.


Tykistön runtelemaa metsää Äyräpäässä (Kuva: SA-kuva)

Pappia viedään

”Verikauha” oli miesten M36-mallin suomalaiselle sotilaspäähineelle antama lempinimi (Kuva: SA-kuva)

Sitten paikkaan iski raju viholliskeskitys.

– Oltiin matalana. Joku hyppäsi silloin ylös ja huusi ”me hyökätään!” Se oli sotapappi. Ei meitä ollut siellä paljon muita minun lisäkseni. Ryssä ampui 50 millimetrin piiskatykillä. Täysosuma. Paukku meni läpi papin rinnasta, tossa oikealla oli sellainen reikä, sillä selvä. Se oli tullut hulluksi siinä paineessa. Oli se rohkea mies.

Suorilta jaloilta kaatuneen papin kypärä lensi hänen päästään ja jäi pyörimään kalliolla ympyrää.

– Se pysähtyi ihan minun eteeni. Meillä ei ollut kypäriä, verikauhat vaan. Äkkiä mulle tuli tunne, että minä otan tuon papin kypärän – se ei sitä sitä tarvi, mutta minä voin ehkä. Siellä lensi puuta ja kaikkea sälää ilmassa. Minä sitten ryömin kypärän luo, vaihdoin päähäni ja vedin hihnan kireälle. Se oli kuolleen papin viimeinen palvelus tässä elämässä: siinä siunaamassa nimittäin kuuden tuuman pommi tuli lähelle. Se heitti kivensiruja ja srapnellin kappaleita päälleni ja repi kypärän hajalle.

Kallio ei tiedä, kuinka kauan oli tajuttomana, mutta yllätyksekseen tokeni tajutakseen, että olikin säilynyt hengissä.

– Papin kypärä oli palasina. Vieläkin minulla on 200 kappaletta srapnellin siruja kropassa. Mua kiusasi vuosia kauheat päänsäryt, eivätkä siinä lääkkeet auttaneet. Toinen puntti olin märkänä verestä. Ne housut oli sitten siitä eteenpäin yhtä mittaa jalassani puoli vuotta.


Kallion hengen pelasti hänen kaatuneelta sotilaspapilta ottama kypärä (kuvituskuva: SA-kuva)

Tässä vaiheessa Äyräpään kirkko oli jo pahasti raunioina: seiniä piti Kallion mukaan pystyssä enää yksi L-palkki.

– Ryssä nakutteli piiskatykillä, mutta ei saanut sitä lopullisesti romahtamaan. Minun konekiväärini oli hautausmaalla kahden suuren kiven välissä, siitä oli hyvä ampua. Laskettelin 600 laukausta minuutissa. Iskettiin eteneviä ryssiä jaloille. Sitten loppui panokset. Ei ihme, että ne olivat vähän vihaisia, kun saivat meidät.


Kaikille suomalaisille ei riittänyt edes kypäriä (kuva joukoilta kootuista kypäristä Vuokosenrannassa syyskuussa 1944 SA-kuva)

Antauminen

Kolme päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen Kallion pataljoonan oli kuitenkin ylivoiman edessä antauduttava. Nuorella hämeenkyröläissotamiehellä oli nyt edessään sotavankeus.

Venäläisten lisäksi meitä tulitti oma tykistö, Kallio huomauttaa kuivasti.

– Se mies, joka meidät haukkui raukoiksi ja pelkureiksi, ammutti meitä kaikilla saatavilla olevilla purkilla Äyräpään kirkon raunioihin. Meitä oli jäljellä 27 miestä. Olimme viimeinen suomalainen sakki Äyräpään sillanpääasemassa. Kersantti Veijo Jokela pataljoonan 4. komppanian konekiväärijoukkueesta laittoi paitansa kiväärin nenään ja niin me sopimuksemme mukaisesti antauduimme. Ei ollut valkoista lippua, se Jokelan paita, joka oli siinä touhussa pahasti rähjääntynyt, oli valkoisinta mitä meillä oli. Jokela tuhosi monta tankkia. Se oli mitään pelkäämätön mies. Se makasi ruispellossa ja nosti sen paidan kiväärin nenään. Ryssiä, joille antauduimme, oli yhdeksän miestä ja luutnantti, hyökkäyspartio.


Etulinjan näkymiä Äyräpään sillanpääaseman länsipuolelta Linnanniemestä viholliseen päin elokuussa 1944 (Kuva: SA-kuva)

Joukon luutnantti oli Kallion arvion mukaan 23-25-vuotias.

– Hieno mies. Ketään ei ammuttu eikä uhkailtu. Rykmentin komentopaikassa jotkut vähän ammuskeli, mutta eivät teloittaneet ketään meistä. Koko porukka säilyi, pelottelivat vain. Joku suomea osaava  kapteeni luki Stalinin päiväkäskyn, joka määritteli, kuinka vankeja kohdellaan. Ei kukaan lyönyt tai potkinut. Niillä oli kova johto.

Suomalainen kommunistivaikuttaja Armas Äikiä toimi ministerinä Otto Ville Kuusisen Terijoen hallituksessakin (Kuva: Kansan Arkisto)

Ensimmäinen sotavankileiri, johon suomalaiset vietiin, oli Leningradin alueella sijainnut Volosovo.

– Leirin päälliköt eivät meille esiintyneet. Ne oli toiset miehet kun piti seuraa. Armas Äikiä (suomalainen kommunistiaktivisti, joka oli 1930-luvun puolivälissä siirtynyt Neuvostoliittoon) kävi kaksi kertaa Volosovossa. Se oli majurin arvomerkeissä. Ei siellä mitään tilaisuuksia pidetty, kuulusteli vain, tai pikemminkin valvoi kuulusteluja. Puheli miesten kanssa. Asiallinen mies.

Alituinen nälkä, ikävä ja kuolemanpelko sekä Venäjän kylmät joet jäivät Kallion mieliin loppuiäksi. Kauan odotetun kotimatkan vihdoin alkaessa marraskuussa 1944, oli hänen painonsa enää 40 kiloa.

– Aina oli nälkä ja vilu. Vankileirillä kuoli päivittäin 60-70 miestä. Minä olin pitkään hautausporukassa. Raskasta hommaa kun kaivoimme hautoja. Maa oli kovaa. Venäläiset käyttivät trotyyliä (räjähde) hautojen kaivamiseen. Meillä ei ollut käytössä mitään muuta kuin lapiot, venäläiset. Kaivoimme hyvin matalia hautoja. Menin kerran keittiölle katsomaan, josko sieltä irtoaisi jotain, vettä nyt ainakin. Kaksimetrinen saksalainen seisoi keittiössä. Minä seisoin ovella. Lattialla oli iso ämpäri täynnä tsaikkaa (teetä). Saksalainen kaatoi ämpärin ja nauroi. Otin oven suusta halon ja kalautin sitä päähän. Ei se mies enää koskaan sanonut mitään kenellekään. Niks.


Volosovon vankileirin sijainti

Tarinoita laidasta laitaan

Kotiin palatessaan olivat suomalaiset sotavangit pahimmillaan kuihtuneet jopa 38-kiloisiksi (Kuva: politicalprisoners.eu)

Kaikkiaan noin puoli vuotta kestäneen sotavankeuden aikana Kallio ehti kokea myös Novgorodissa sijainneen Borovitsin sekä Vologdan alueella sijainneen Tserepovetsin leirit.Noilta ajoilta on jäänyt kerrottavaksi mitä moninaisimpia sattumuksia.

– Kerran me oltiin Vaasan pojan kanssa kahdestamme naisvankilaa korjaamassa. Kirvesmiehinä. Naiset siellä kovasti pyysi, että olisi menty laverille niiden kanssa, siis rakastelemaan. Kyllä ne oli vihaisia, huusivat, että ”millaisia miehiä te ootte”. Maailman hävyttömämpiä naisia ne oli. Niitten suusta tuli sitten kyllä kaikki ruokottomuudet. Minäkin ymmärsin ainakin puolet mitä ne huuteli, vaikken venäjää osannutkaan, hän pudistelee päätään.

– Tserepovetsissa kieritettiin tukkeja jokeen. Joki oli sula, oli kova pakkanen ja tuuli. Minä löysin jostain tulitikkuja ja tein tulet. Yksi politrukki kyttäsi mua, kun se tunsi isäni ja oli lähtöisin Hämeenkyrön Järvenkylästä. Aina se tuli ja sammutti tulet. Minä olisin kylmän koppuraisia paikkoja vähän lämmittänyt. Se oli ollut siellä leirillä jo ennen meitä. Siinä minä ajattelin, että tapan tuon miehen, jos joskus vielä tapaamme. Koskaan en nähnyt jälkeenpäin. Jäi katsomatta, olisiko lupaus pitänyt.

Toisessa porukassa uitettiin puita joen yli.

– Siinä joutui pulaan kylmässä jokivedessä. Samoilla vaatteilla mentiin nukkumaan. Plankun päälle vaan märillä housuilla pitkäkseen. Ei ollut patjaa eikä peitettä. On se ihme, ettei sinne kuollut. Piti yrittää maata sillain, ettei nahka luun kohdalta kaluuntunut rikki. Kaikki miehet oli pelkkää luuta ja nahkaa.


Volosovon vankileiri Leningradin lähellä (Kuva: politicalprisoners.eu)

Kotiinpaluu

Kun Tserepovetsin kotiuttamisleirillä alkoi varmistua, että kotimatka olisi tosiaankin edessä, alkoivat politrukkien palopuheet, Kallio kertoo.

– Ne pitivät sitä menoa parakissa ennen nukkumaan menoa. Laverilla sai yleensä nukkua, kun ne puhui. Pari tuntia siinä yleensä meni. Sitten sammutettiin valot. Heti alkoi kuulua rapina, luteita tuli katosta, ne pudottautuivat laverille. Muutamat suomalaiset politrukit kysyivät venäläisiltä: ”Mitenkäs tänne saisi jäädä?” Heille vastattiin: ”Meillä on täällä liikaa pettureita jo ihan omasta takaa,” ja lähettivät heidät Suomeen, hän hymähtää.

Kalliolla itsellään oli kuvetyrä, joka oli niin paha, ettei hän pystynyt enää edes kävelemään. Vangit kuitenkin tiesivät, ettei sairaita vankeja päästettäisi maasta pois.

– Se olisi minun lähtöni varmasti lykkääntynyt, jos en olisi saanut apua. Helsinkiläinen lääkäri, Byman nimeltään, leirin päällikkö, teki minusta lippupojan ja pelasti siten minun henkeni.

Kotimatkan alkaessa Kallio mietti jo kuumeisesti, mitä vastassa olisi. Miten Hämeenkyröön pääsisi? Kulkisivatko linja-autot? Miten kotipuolessa voitaisiin?

Hämeenkyrön Köhkörössä odottivat vanhemmat Hilja ja Jussi poikaansa kotiin.


Vankeja kuljettanut juna on saapunut Vainikkalaan (Kuva: SA-kuva)

– Viisi vuorokautta matkustettiin junassa ja saavuttiin Vainikkalaan. Vartijat varasti heti alkajaisiksi kaikki meidän ruuat ja puut, jotka oli tarkoitettu lämmitykseen. Vaihtoivat ne väliasemilla rahaan ja naisiin. Muistan aina sen, kun tultiin kotimaahan. Vainikkalassa me häntäpään miehet jäimme vaille ruokaa. Hernesoppa oli loppu ja vasta Kouvolassa saimme ruokaa, hän kertoo.

– Ollikainen Oulusta oli meitin vaunussa. Se olisi varmaan jäänyt Neuvostoliittoon, muttei siitä pidetty. Sillä oli amerikkalaista sianlihaa kilon säilykepurkillinen. Sitä se söi. Ja ryssänlimppua. Pisteli amerikkalaista silavaa ja ryssänlimppua, saatana, ja puhui, miten nyt syötetään kapitalistit koirille ja otetaan valta maassa. Meitä oli kolme miestä: Tampereelta Pispalan asemapäällikön poika nimeltään Tanhuanpää; Parkanon poika, painija Rajaluoma ja minä. Silloin me päätimme, että me hakkaamme tuon. Saatana, kyllä me se hakattiinkin. Mullakin oli kaikki hampaat melkein irti, kun oli niin paha keripukki. Niin heiluivat, kun irtoamista vaille. Mutta kyllä minä purin! Ja kyllä minä löin. Löin kaikilla voimillani, eikä se ollut paljon.


Kallio pojantyttärensä Erican kanssa 2006 (kuva: Ulla Kallio)

Amerikan meininkiin

Haavoittuminen jätti jälkensä paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Viimeiset suomalaiset palasivat sotavankeudesta pitkälti 1950-luvun puolella ja moni on kertonut suhtautumisen olleen epäilevää.

Kallio Kaunialassa Ulla-vaimonsa kanssa

Epäluuloa herätti jo se, miksi nämä olivat jääneet vangiksi? Oliko se kuinka vapaaehtoista? Samoin se, että oliko heidät vankeuden aikana saatu värvättyä vihollisen puolelle.

Sodan jälkeen Kallio työskenteli rakennusalalla. Kaikesta oli sotien jälkeisessä Suomessa pulaa: rakennustarpeitakaan ei juuri saanut ja usein piti turvautua mustaan pörssiin. Ehkä osaksi näistäkin syistä Kallio jätti Suomen, jonka puolesta hän oli kerran niin rankasti taistellut ja pysynyt rintamassa, vielä silloinkin, kun osa juoksi karkuun.

Sotien jälkeen suomalaisten muuttoliike Pohjois-Amerikkaan vilkastui, joskin suuntana alkoi olla Yhdysvaltojen sijaan yhä useammin Kanada. Vuosien 1940 ja 1960 välisenä aikana Kanadaan muutti noin 15 200 suomalaista, Yhdysvaltoihin muuttaneiden määrä oli puolestaan n. 6 300 henkeä.

Kalliokin oli kuullut ”Amerikan reilusta meiningistä” ja Alaskan runsaasta lohikannasta ja 1951 hän oli yksi 289 Yhdysvallat uuden elämän aloittamiseen valinneista suomalaisesta. Alaskasta joilta hänen tiensä vei myöhemmin aurinkoiseen Kaliforniaan, missä tapasi ensimmäisen vaimonsa, Mirjamin. Kaksi kertaa leskeksi jäätyään avioitui hän kolmannen kerran 1984 Ullansa kanssa.

Kallion varsinaisen ammatin ohella heillä oli tila, jossa viljeltiin saksanpähkinöitä ja manteleita. Eläkkeelle jäätyään Kallio hoiteli vielä tilaansa ja nautti puiden hoidosta. Aikaa myöten iän karttuessa tila myytiin ja he muuttivat Atwaterin kaupunkiin, josta vielä Sonomaan. Vuonna 2009 Kallio sai Suomen-matkallaan infarktin ja päätyi hoidettavaksi Kaunialan sotavammasairaalaan. Amerikkaan hän ei enää palannut, sillä terveys ei enää kestänyt pitkiä lentoja. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta elämästään hän viettikin koti-Suomessa, viihtyen hyvin Kaunialassa, jossa hänen huolenpitoaan ja huumorintajuaan muistetaan lämmöllä.

Jutun pohjana toiminut artikkeli (Jussi Kestilä: Sotavankeudesta Kalifornian lämpöön) on alun perin julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.


PS. Sivultamme löydät myös muita karuja kokemuksia sotavankeudesta:


Jaa kirjoitus: