– Kun aikaisin aloittaa, niin ehtii, virkkoo 92-vuotias lahtelaisveteraani Kalle Väänänen. 

Hänen kohdallaan sanoissa todella on perää. Kymmenvuotiaana hän liittyi suojeluskuntaan. 

– Meillä oli hyvin isänmaallinen koti. Meitä oli seitsemän veljestä, joista neljä vanhinta oli jo mukana sen toiminnassa. Sisar oli pikkulotta.

Vain kaksi vuotta myöhemmin maa oli sodassa. 

– Marskilta tuli käsky, että suojeluskuntapojista oli valittava ne, jotka pystyivät mihinkään, jotta saataisiin miehiä rintamalle. Meitä sijoitettiin mm. ilmasuojelujoukkoihin, minut ilmasuojelukomppania 611:een. Ja kyllähän niitä koneita lensi Pohjois-Karjalan yli isona lauttana.

[br]

[br]

Sotilaspoikana desanttijahdissa 

Talvisodan myötä Kalle Väänänen joutui desanttijahtiin, vasta 12-vuotiaana sotilaspoikana.  

Siellä oli jännittäviä ja surullisia tapauksia, hän muistelee. Erityisesti yksi on jäänyt mieleen. 

– Vihollispartio ei päässytkään pakenemaan, kun heistä yksi, nainen, oli jäänyt laskuvarjostaan kiinni puuhun. Kun me tulimme paikalle, hän ampui itsensä siihen puuhun. Hänet otimme alas, loput otettiin vangeiksi. Siitä naisesta kerrottiin myöhemmin, että olisi ollut Moskovan yliopiston opettaja.

Väänänen muistaa, kuinka hälytysten tullen aina arvailtiin, millainen ryhmä nyt olisi kyseessä. 

– Taisimme olla Joensuussa, Liperin kunnassa, kun saimme kuulla, että siellä liikkuu desanttiryhmä, joka oli jo tappanut ihmisiä. Kaksi tai kolme taloa oli poltettu ja ihmiset tapettu. Olihan niitä Pohjois-Karjalassa paljon vähemmän kuin vaikka Lapissa, mutta ne kerkesivät paljon tehdä vahinkoa väestössä.

[br]

[br]

Kuoleman kielissä Kuopiossa 

Sodan päättyminen ja rauhan tulo oli tervetullut, mutta haasteellinenkin asia.  

– Talvisodan jälkeen minun oli jotenkin hirveän vaikea pysähtyä. Sitten alkoikin taas uusi sota ja veljet lähtivät takaisin rintamalle.

Väänänen oli jatkosodassa vuoroin työpalvelussa, vuoroin ilmasuojelujoukoissa. Yhtä veljeä lukuun ottamatta kaikki Väänäsen sisaruksista selvisivät sodasta takaisin kotiin. Väänäselle itselleen rauhan aika koitui sotavuosia kohtalokkaammaksi. 

Ollessaan joitakin vuosia myöhemmin Kuopiossa kipparina, sairastui hän lavantautiin.  

– Siinä olin kuolemankierteessä kauan aikaa. Meitä oli kaksi kaveria eristyksissä. Se toinen ei selvinnyt. Omaiset kävivät ikkunan takana katsomassa ja lääkärit kehottivat hyvästelemään. Hoitokin oli jo lopetettu, he sanoivat, ”ettei Väänäsen poikaan enää mikään tehoa”. Siinä ne ikkunan takana itkivät ja minä niissä huumeissa ihmettelin, että mikä niillä on, kun minullahan on täällä niin hyvä olla, hän nauraa.

[br]

[br]

Omin käsin rakennettu 

Väänänen, maatilan poika, luki itsensä ylioppilaaksi, ja olisi halunnut lähteä lukemaan lääketiedettä, mutta toisin kävi.  

– Isä ei halunnut maksaa ja sanoi, että kele, jos ei vähempi riitä, niin jäät tänne tilalle. Kyllä minä häntäkin ymmärrän, sota oli verottanut häntäkin aika lailla.

Väänänen teki lopulta uran Puolustusvoimissa. Jäätyään eläkkeelle 40 vuotta sitten hän rakensi omin käsin talon, jossa yhä asuu. Ikkunoista avautuu upeat näkymät Vesijärven yli.  

– Aurinko paistaa tähän koko päivän, tuolla meillä oli vaimon kanssa tapana aina juoda kahvit, hän osoittaa.  

– Näitä maisemia tulisi kyllä ikävä.

[br]

[br]

Apu tulee tarpeeseen 

Väänänen kokeili joidenkin vuosien ajan asumista Kanadassakin. 

– Ei se vain ollut Suomen veroinen maa. Suomi on poikkeuksellinen. Sen alun jälkeen meitä veteraaneja kunnioitetaan nykyään ja hoidetaankin ihan hyvin. Nyt vielä tuli se laki, jossa meidät rinnastetaan sotainvalideihin. Samaa vaivaista porukkaahan me ollaan kaikki, hän muistuttaa. 

Ilman Lahden kaupungilta kotiin saamiaan palveluja hän ei enää kotonaan selviäisikään.  

– Ikää alkaa olla eikä enää yksin selviä. Päivittäin otan 12 lääkettä.

Väänänen saa kotiinsa mm. siivouspalveluja, hierontaa ja kylvetysapua, mikä ilahduttaa saunomisesta pitävää veteraania. Voimia on iän lisäksi verottanut niin muutamaan kertaan selätetty syöpä kuin viime vuonna kotona sattunut tapaturma. 

– Kotona haluan asua niin pitkään, kuin mahdollista, mutta itseä pitää vähän hoitaa – en ole vielä valmis kuolemaan.

[br]

[br]

[br]

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille.

Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.