Kaunis, kova ja harvinainen.

Tuo pätee niin pienen maamme pieneen (vain 0.007 prosenttia maailman väestöstä muodostavaan) kansaan, kuin spektroliittiin, jalokiviemme ykköseen.

Teknisesti ottaen spektroliitti kuuluu muualtakin maailmasta tavattaviin, labradoriittina tunnettuihin mineraaleihin, mutta sen Suomesta löytyvä muoto on värikylläisyydessään niin poikkeuksellinen, että nimitystä spektroliitti käytetään vain nimenomaan meiltä tavattavasta huikaisevasta lajista.

Ja melko huikaiseva on kiven tarinakin.

[br]

[br]

Kiitos Salpalinjalle

Jos luulit, ettei jotain sellaista kuin korukivi saisi jotenkin sidottua sotahistoriaan, niin väärässä olit. Spektroliitin syntyhistoria on nimittäin mitä suurimmassa määrin sidoksissa erääseen toiseen suomalaiseen (ja sisukkuudesta kertovaan!) erikoisuuteen: Salpalinjaan. Sekä yhteen sotaveteraaniin… ja yhteen sankarivainajaan.

[br]

[br]

Aarne Laitakari on yksi Suomen 1900-luvun geologian ja mineralogian (eli maankuoren kivien ja niitä synnyttävien prosessien sekä mineraalien tutkimuksen) merkittävimpiä vaikuttajia. Helsingin Yliopistosta tohtoriksi vuonna 1921 väitellyt Laitakari toimi pitkän uransa aikana mm. Teknillisen korkeakoulun mineralogis-geologisen laitoksen esimiehenä sekä Geologian tutkimuslaitoksen johtajana.

Pysyvän jälkensä Laitakari oli jättänyt kivien historiaan jo ennen sotia, jolloin hänen mukaansa nimettiin laitakariitti, hänen Orijärveltä löytämänsä mineraali. Hän ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan käytti vuosia oman Graalin maljansa etsintään.

[br]

[br]

Talvisodan hän palveli Helsingin Suojeluskuntapiirissä, samoin hänen poikansa, isänsä mukaan ristitty, mutta toiselta nimeltään kutsuttu Pekka, joka oli jo muutaman vuoden ehtinyt olla mukana Malmin suojeluskunnan toiminnassa. Talvisodan sytyttyä vapaaehtoiseksi ilmoittautunut,  tuolloin 19-vuotias poika aloitti aloitti varusmiespalveluksensa Huoltokoulutuskeskuksessa vähän ennen sodan päättymistä.

Historiaan tulisi jäämään hänkin.

[br]

[br]

Pitkä etsintä

Jo ennen 1920-luvun puoliväliä oli Laitakari vanhempi löytänyt Säkkijärven Muhuniemestä Suomenlahden rannalta isoja lohkareita joka kuvausten perusteella oli hyvin samanlaista kuin Pietarin läheltä vuonna 1781 löydetyt kivet. Tämä sai hänet mannerjäätiköiden liikkeiden tuntemusten perusteella uskomaan, että Heinolan-Mäntyharjun alueelta, jossa myös oli tehty labradoriittilöytöjä, voisi löytyä hänen etsimänsä mineraalin emäkallio, josta Pietarin ja Säkkijärven lohkareet olisivat jääkaudella kulkeutuneet löytöpaikoilleen.

Mukana etsinnöissä olivat myös apuna hänen tuolloin nuoret poikansa. Perusteellinen etsintä ei kuitenkaan tuottanut tulosta.

Pekka seurasi myöhemmin isänsä jalanjäljissä myös akateemiseen maailmaan ja opiskeli siviilissä teknillisessä koulussa geologiaa. Keväällä 1940 nuori korpraali oli mukana Salpalinjan linnoitustehtävissä ja koki Ylämaan Tevalaisissa tehdyissä panssariestekivien louhintatöissä elämänsä yllätyksen.

Paikka sijaitsi kaakkoon päin sillä samalla linjalla, missä isä-Laitakari oli aikaisemmin hakannut päätään seinään ja hakkuaan kallioon.

Vähän myöhemmin isä-Laitakarin vuoro saada elämänsä yllätys, kun posti toi hänelle osoitetun paketin Pekalta.

”Eikö tämä ole juuri sitä kiveä, jonka emäkalliota olet etsinyt?”, kysyi poika siihen liittämässään kirjeessä. Ja olihan se. Estekiviä ei paikassa enää sen jälkeen louhittu.

Sen sijaan spektroliittilouhoksista ja Ylämaasta muodostui suomalaisen jalokivituotannon keskus, joka Salpalinjan ohella on merkittävä matkailuvaltti yhä tänäänkin. Tevalaisen kylässä on itse asiassa nähtävänä tätä alkuperäistä panssariestelinjaa sateenkaaren sävyissä säkenöivine spektroliittiesiintymineen ja paikallisten yrittäjien matkassa pääsee etsimään omaa sateenkaaren päätään ja valmistamaan siitä oman korunsa!

Laitakari kävi paikan päällä tutustumassa löytöön, mutta niin tiheitä eivät esiintymät hänen mukaansa olleet, että niistä olisi esimerkiksi seinien vuorauskiveksi, arveli hän Kultaseppien lehteen vuonna 1946 kirjoittamassaan artikkelissa.

”Siitä kuitenkin saa koruteollisuuteen sopivaa raaka-ainetta, mutta sitä ei saa muuta kuin työllä ja etsimällä. Tällä kivellä on siis myös harvinaisuusarvoa. Siitä ei tule tusinatavaraa, vaan yksilöllisiä koruja, joista yksikään ei ole aivan toisen näköinen. Luulen, että tästä saadaan Suomen kauneimmat korut, jotka pystyvät hohtavalla labradorisoinnillaan valtaamaan monen naisen sydämen.”

[br]

[br]

Kiven kaupallinen hyödyntäminen alkoi 1950-luvulla, jolloin sen uranuurtaja, lahtelainen Walter Mikkola tarvitsi aarteelle luonnollisesti myös nimen. Koska se harvinaisen intensiivisessä värikylläisyydessään poikkesi muualta tavatuista labradoriiteista, ehdotti Mikkolan konsultoima lahtelaisrehtori Arvo Suominen sille ihan omaa nimeä: spektroliitti, mille professori Laitakari antoi siunauksensa.

(Ehkäpä ainakin hieman harmitellen, että se laitakariitti oli jo tullut käytettyä aika paljon harmaampaan tarkoitukseen…?)

[br]

[br]

Sota syttyy

Salpalinjan myötä Suomi pyrki varautumaan yhä uhaksi koetun itänaapurin mahdollisiin tuleviin yrityksiin. Eikä niitä kauaa tarvinnut odottaakaan: jo seuraavana kesänä Suomi oli Jatkosodassa. Isä Laitakari palasi tehtäviinsä Helsingin Suojeluskuntapiiriin, josta nimenomaan mineraalien teolliseen hyödyntämiseen erikoistuneena asiantuntijana sai myöhemmin siirron Itä-Karjalan sotilashallinnon geologisen toimiston päälliköksi.

Kiväärijoukkueen johtajan koulutuksen saanut nuorempi Laitakari puolestaan sai komennuksen Jääkäripataljoona 2:n 2. komppaniaan… jossa hänen sotapolkunsa ei ehtinyt kestää kuukauttakaan. Heinäkuun puolessavälissä rykmentti oli edennyt Talvisodassa menetetyillä alueilla sijaitsevaan Salmen pitäjään. Tulemajärven kylä vallattiin 18.7. rykmentin konekiväärikomppanian sotapäiväkirjan mukaan noin tunnin kestäneen taistelun jälkeen. Sotasaaliiksi kerrotaan saadun ”runsaasti kaikenlaista tavaraa, mm. vodkaa.”

[br]

[br]

Seuraavana aamuna, vähän yhdeksän jälkeen, alkavat vihollishävittäjät kaksoiskonekivääreineen kaarrella Tulemajärvellä suomalaisasemien yllä. Osumia ottaa mm. suomalaisten kevyt BSW-ilmatorjuntatykki, myöhemmin tuona päivänä tappiotilastoihin kirjataan myös tuntolevy numero 746423, kiväärin luodista kuolettavan osuman saanut Aarne Pekka Laitakari. Tasan kuukausi aiemmin hän oli viettänyt 21-vuotispäiväänsä.

Pitkärannan sankarihautoihin alun perin haudattu vänrikki tuodaan asemasodan rauhoittaman tilanteen salliessa myöhemmin pääkaupunkiseudulle ja haudataan Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle Vantaalle.

[br]

[br]

[br]