Kurikassa syntynyt ja sittemmin kauhajokelaistunut Aaro Kyttä oli kahdeksanvuotias isänsä lähtiessä sotaan vuonna 1939.  

– Me veljekset ja äiti jouduimme hirveän työmäärän eteen. Naapureista saatiin jonkin verran apua, mutta sitten saatiin kuulla, että olisi mahdollista saada sotavanki avuksi töihin.  

Tarjoukseen tartuttiin ja perheen äiti pyysi, josko heille löytyisi suomea puhuvaa vankia. Sellainen löytyi: alun perin Ruotsin vallan aikaan 1600-luvulla Venäjälle lähteneille suomalaispakolaisille perustetusta Tverin kuvernementista kotoisin oleva Vasili. 

Kylälle tuli pian muitakin vankeja. 

– Meillä oli 5-6 vankia yhtenäkin sunnuntaina toisiinsa ja meihin tutustumassa. Siinä ne rupattelivat sangen rauhallisesti eivätkä mitään uhitelleet. Kaikki he olivat sopeutuvaisia, ihan niin kuin Vasilikin. Hän oli meillä perheenjäsen, Kyttä kertoo.  

Kyttä kertoo sotavankeja olleen kolmea sorttia: bandiitit, joita ei uskallettu laittaa minnekään töihin; ne, joita saatettiin joukkona lähettää vaikka teitä tekemään ja kolmas ryhmä, ns. luottovangit, jotka voitiin päästä taloihin.  

[br]

[br]

Taloihin tehtiin tarkastuksia sen selvittämiseksi, pidettiinkö vankeja oikein. Sääntöjen mukaan he eivät esimerkiksi saaneet ruokailla muun perheen kanssa ja heidät tuli majoittaa lukkojen taakse. Usein näitä kuitenkin taloissa uhmattiin eivätkä Kytät olleet poikkeus. 

– Vasili laitettiin ulkorakennukseen hänelle kunnostettuun huoneeseen. Ei siinä mitään lukkoja ollut, Kyttä hymähtää. 

Kytän ahkeraksi työmieheksi kehuma Vasili osoittautui luottamuksen arvoiseksi.  

– Monta kertaa olimme hevosella ja kärryillä liikkeellä – olisihan Vasili voinut käskeä minua hyppäämään pois ja jatkaa matkaa yksin. Mutta ei. Vasililta kysyttäessä hän sanoi vain että ”mitä se hyödyttäisi? Pitäisi päästä Ruotsiin, mutta miten? Kun kiinni saataisiin, niin ammuttaisiin”.  

[br]

[br]

Vangiksi jääminen 

Tulokas herätti perheen pojissa kiinnostusta. Erityisesti heitä kiinnosti Vasilin joulukuussa 1941 Karhumäellä tapahtunut kiinnijääminen ja vangiksi joutuminen.  

–Minulle oli sanottu, että on otettava pistooli vyöstä ja ammuttava itsensä. Vangiksi ei jäädä, Vasili kertoi pojille. 

Toisin kuitenkin kävi, kun 21-vuotiaan nuorukaisen uteliaisuus vei voiton. 

– Mie aattelin, jotta en mie malta. Elämä on makeata, miepä kahon, Kyttä kertoo Vasilin sanoneen, tämän leveää karjalaismurretta jäljitellen.  

Yllätys oli suuri, kun vangit kerättiin kokoamispaikalle, missä heille annettiin soppakulho käteen. 

– Politrukit olivat heille Venäjällä väittäneet, että Suomessa ei oteta yhtään vankia, että kaikki ammutaan, Kyttä muistaa Vasilin ihmetelleen.  

Muutaman muun vastaavan tapauksen seurauksena Vasilin silmät aukesivat ja hän oivalsi kaiken hänelle kerrotun olleen valhetta, Kyttä kertoo. 

Suomen kielen taitonsa ansiosta Vasilista tuli Tuomikylän vankileirillä numero 27 vankiesimies. Kolmen vuoden päästä hän siirtyi Kyttien taloon.  

Vasili muistetaan iloisena kaverina, muttei hänelläkään ollut harhaluuloja tulevaisuutensa suhteen.  

– Mie tääl työskentelen, sitte minut ammutaan, hän totesi Kytälle surullisena. 

Rauhan tultua syyskuussa 1944 perheen isä palasi rintamalta kotiin.  

– Vähän he kyllä toisiaan kyräilivät, kun olivat olleet eri puolilla rintamaa, Kyttä kertoo isänsä ja Vasilin väleistä.  

Lokakuussa tuli käsky viedä Vasili Kurikan asemalle. Yllättäen tarina ei kuitenkaan pääty tähän.  

[br]

[br]

Missä on Vasili? 

Kytän perhe ei unohtanut Vasiliaan. Kerran tämän tullessa puheeksi heräsi villi ajatus. Olisiko häntä mahdollista löytää? 

Etsintä aloitettiin Kytän vävypojan, Venäjälle yhteyksiä omaavan Punaisen Ristin lakimiehen kautta. Se jäi kuitenkin tuloksettomaksi, eikä ihme.  

– Eihän sitä Vasilia ollut virallisesti olemassakaan, huudahtaa Kyttä. 

– Vasta vuonna 1982 he saivat kansalaisoikeudet. Ja 100 ruplan korvauksen sotavankeudesta. Ei se korvaus tosin kovin korkea ollut: 100 ruplalla sai kaksi tölkkiä olutta. 

Joitain vuosia myöhemmin tveriläinen kansanlaulu- ja tanssiryhmä esiintyi Kokkolassa, missä Kytän veli sattui olemaan poliisina. Hän oli kysäissyt johtajalta, josko Tveristä löytyisi Vasili Sutugin niminen mies. Tämä ilmoitti selvittävänsä asiaa ja lupasi vastauksen kahden kuukauden sisällä.  

Tasan kaksi kuukautta myöhemmin perhe sai kirjeen Rameskin apulaiskaupunginjohtalta. Vasili oli hänen isänsä. 

Ludmilan, Vasilin tyttären avulla vuonna 1992 alkanut kirjeenvaihto kypsyi pian toiveeksi jälleennäkemisestä. Asemansa ansiosta Ludmila sai järjestettyä tarvittavan kutsun ja kesällä 1996 perhe pääsi matkaan.  

[br]

[br]

Odotettu jälleennäkeminen 

Vironjoen, Viipurin ja Pietarin kautta Kyttien Saab kaasutti kohti lopullista määränpäätään, jonne vielä Pietaristakin oli yli 900 kilometrin matka. Rameskissa heitä oli vastassa Ludmilan perhe, joka oli kattanut odotetuille vieraille pöydän koreaksi – olkoonkin, että kello oli heidän viimein perille löytäessään liki puolenyön.  

Seuraavana päivänä Ludmila saattoi tulijat tuliaisineen parinkymmenen kilometrin päässä asuvan isänsä luo. Ludmilan tyttärentyttärelle he olivat tuoneet vauvanvaatteita ja Vasilille kesäpuvun.  

– Se putosi polvillensa ja itki kun oli niin liikuttunut, kun se tykkäsi niin lujaa siitä puvusta, Kyttä muistelee.  

Kova elämä oli jättänyt Vasiliin jälkensä. Pitkänä ja solakkana miehenä pikkupoikien mieleen jääneen miehen sijaan vastassa oli pikkuinen papparainen. 

Suomalaisvieraat herättivät myös naapureiden mielenkiinnon, joiden kysymyksille ei Kytän mukaan ollut tulla loppua.  

– Puhu sie suomea, kun minä niin suomea suvaitsen, naapurin muori virkkoi ihastuksissaan.  

[br]

[br]

Oveluus pelasti Vasilin hengen 

Vanhoilla toveruksilla oli paljon kuulumisia vaihdettavanaan. Ihan ensiksi Vasili sai kertoa, mitä oli tapahtunut hänen palattuaan rajan toiselle puolen.  

– Upseerit ja aliupseerit pantiin junavaunun viereen riviin ja ammuttiin sitten konepistoolilla matalaksi, Kyttä paljastaa.  

Ihmetellessään, miten Vasili – pioneeri ja ylikersantti – oli tuolta kohtalolta säästynyt, sai hän huomata, että kaiken jälkeenkin jotain hänen tuntemastaan veijarista oli yhä jäljellä.  

– Minä panin vankikorttiin, että sotamies, iski Vasili silmää. 

– Venäjällä kun tehdään laki, niin jokainen etsii siitä sen porsaanreiän! 

Ei jäljellejääneidenkään kohtalo kummoinen ollut: vangiksi antautumisestaan he saivat 15 vuoden vankeustuomion. Miehet suljettiin härkävaunuihin; 30 miestä kuhunkin ja vain yksi vesiämpäri mukanaan. Kun matkaa oli taitettu ilman ruokaa jo kolme vuorokautta, juna pysähtyi jonnekin Objen-, Jenisen- ja Lena-jokien varrelle.  

– Heille annettiin sukset ja näkkileipäpaketti käteen ja sanottiin, että tuohon suuntaan 200 kilometriä, Kyttä puistelee päätään. 

Taipaleen päässä odotti Vorkutan vankileiri, jonka hiilikaivoksessa Vasili vietti pakkotyössä seuraavat viisi vuotta.  

[br]

[br]

Uusi elämä 

Jotain kautta Vasili sai sanan isänsä sairastumisesta.  

– Mie tein propuskan (anomuksen), en saanut vastausta. Tein toisen, vaan en saanut lupaa. Tein vielä kolmannenkin ja sit tuli lupa, Vasili virnisti mennyttä kerratessaan. 

Vain kahden viikon päästä Vasilin kotiinpaluusta isä kuoli ja Vasililla olisi ollut edessään paluu Vorkutaan. Miehellä oli kuitenkin toiset suunnitelmat. 

– Mie tein propuskan, ettei enää tarvisi mennä Vorkutaan. Tein toisen. Tein kolmannen ja sit sain mennä Dnjeprin varrella sijaitsevaan isoon rautatehtaaseen tuomion loppuajaksi.  

Djubansa kanssa Vasili sai kolme lasta, joille Vasili oli nyt rakentamassa vierailleen ylpeästi esittelemäänsä datsaa (kesäasunto). Läksiäislahjaksi Vasili kaivoi Kytälle heinäkasasta sinne piilottamansa perhekalleuden: ikonin, joka säkkikankaaseen käärittynä aloitti nyt matkan kohti Kauhajokea. 

Toiveissa oli kutsua Vasili perheineen vastavierailulle Suomeen, mutta tuo tapaaminen jäi viimeiseksi.  

[br]

[br]

16.8.1998 kauhajokelaiset kokoontuivat kunnioittamaan Harjankylällä paljastettua muistomerkkiä Suomen ja Venäjän 1800-luvulla käymälle Suomen sodalle.  Samaan aikaan 1500 kilometrin päässä kohtasi loppunsa samojen maiden välillä 250 vuotta myöhemmin käydyn sodan kokenut mies; mies, joka kantoi koko loppuikänsä Pohjanmaata sydämessään.  

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 5/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.