Loppusyksystä 1939 elettiin Suomessa uhkaavia aikoja. Neuvostoliitto oli jo jonkin aikaa vaatinut Suomelta alueluovutuksia ja ajan mittaan vaatimukset ja niiden sävy olivat kiristyneet. Kuortaneella sijaitsevalla Rasinperän tilalla seurattiin muun maan lailla huolestuneina Suomen taivaalle kerääntyviä ukkospilviä.
– Kun tuli käsky Ylimääräisiin harjoituksiin, pidettiin kotirintamalla vielä yllä toivoa rauhan säilymisestä, Kosti Rasinperä, perheen lapsista vanhin, huokaisee nyt.
– Sen vertaa ei tuleva vihollinen noudattanut tapoja, että olisi piitannut julistaa sodan alkavaksi. Aamuvarhaisella 30.11.1939 vyöryivät vihollisdivisioonat yli rajan, Helsinkiä pommittivat pommikonelaivueet.
Äidin Rasinperä muistaa olleen peloissaan miehensä puolesta. Ville Rasinperä oli 36-vuotias ja kolmen pienen lapsen isä.
Rintamalle joutui Villen lisäksi myös häntä seitsemän vuotta nuorempi veljensä Paavo, joka oli Kostin kummisetä. Hän oli kihloissa ja suunnitteli jo innolla yhteistä tulevaisuutta nuoruudenrakkauden kanssa.
[br]
[br]
Perheen pääksi
Jo joulukuussa alkoi kotipuoleen saapua viestejä taistelujen vaatimista uhreista, kaatuneista ja haavoittuneista. Tällainen saatiin myös Rasinperän tilalle.
– Isämme, taistelulähettialikersantti oli haavoittunut joulupäivänä. Muutaman metrin päähän pudonneen kranaatin sirpaleet repivät molempia jalkoja. Sama kranaatti sammutti myös naapurikomppanian alikersantin elämän. Äiti sai tiedon, että isä on hoidettavana sotasairaalaksi muuttuneessa Aulangon loistohotellissa, hän kertoo.
– Kauheinta oli, kun kotiin tuli paketti, joka sisälsi isän veriset alusvaatteet. Villahousut oli leikattu auki ylhäältä alas ja palautettiin omistajansa kotiin. Silloin emme vielä tienneet, missä hän oli ja miten pahasti oli käynyt. Tarina lienee hyvin tavallinen niinä aikoina.
Samoihin aikoihin hän sai rintamalta muutakin postia: lyijykynällä kirjoitetun ruusukuvaisen postikortin kummisedältään. Sen sisältö muistuttaa, kuinka miehet pyrkivät suojelemaan kotirintamaa myös sanoillaan.
Terveisiä täältä kaukaa. Emme tiedä koska pääsemme täältä pois, kuukausi on jo oltu. Isä lähti tänään sairaalaan, siinä oli vähän ihottumaa, ei sen kauaa tarvitse siellä olla, kortin teksti lohdutti.
– Kansakoululainen sai kortissaan komean tittelin ’herra’. Tiesin mitä se tarkoitti: talon isännyys oli siksi talveksi siirtynyt minulle, esikoiselle, hän hymähtää.
Hän oli kahdeksan.
– Perheen päänä otin vastuun äidistä ja sisaruksistani. Tein ne työt, mikä miesten kuului tehdä. Puusouvi oli raskainta.
[br]
[br]
Vapauden kallis hinta
Pari viikkoa myöhemmin tuli uutisia kummisedästä.
– Hän oli kaatunut konekivääripesäkkeen valtausyrityksessä yhdessä komppanianpäällikön sekä lapsuudesta saakka tutun aseveljen kanssa. Molemmat nukkuvat nyt ikiuntaan sankarihaudassa kotikirkon juurella.
Hänen veljensä pääsi onneksi palaamaan kotiin perheensä luo.
– Isä selvisi vammoistaan, jotka näyttivät pahalta, mutta jalat toimivat. Kun kaikkia sirpaleita ei kaivettu pois, hän sanoi, että ”ne on jätetty kertomaan sään muuttumisista”, Rasinperä muistelee.
– Talvi- ja myös Jatkosodan sotalesket ja sotaorvot ovat vuosikymmeniä kantaneet muistojaan omassa hiljaisuudessaan. Monien ainoaksi kriisiavuksi ovat jääneet sanotut sanat avoimen haudan äärellä, hän pohtii vapautemme kallista hintaa.
– Emme milloinkaan saa lakata osoittamasta kiitollisuuttamme vapautemme puolustajille; emme rakastamasta tätä isiemme ja äitiemme maata.
Ruusukortti on yhä tallessa.
– Sen paikka oli jo tuolloin Raamattuni kannen alla, ja on edelleen.
[br]
[br]
PS. Tiesitkö, että kenttäpostin toimivuutta testataan Suomen puolustusvoimien harjoituksissa yhä tänäänkin? Täältä löydät lisää juttua aiheesta:
[br]
[br]
Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.