Veteraanien oma ja usein kuultu toive on, että veteraaniliittojen toiminta ei lakkaisi siinäkään vaiheessa, kun he eivät enää itse ole näistä historiamme hirvittävällä tavalla uusiksi muokanneista tapahtumista kertomassa ja opettamassa, vaan että myös tulevat polvet saisivat kuulla niistä, oppia niistä ja välittää niitä puolestaan eteenpäin omille jälkeläisilleen.
”Sota on kauhea asia eikä kukaan sen kokenut toivo kenenkään toisen joutuvan sitä kokemaan.”
”Vasta kun ymmärretään, miten hirvittävä asia sota niin yksilölle kuin kansakunnalle on, ymmärretään, kuinka tärkeää on tehdä kaikkensa sen välttämiseksi.”
Nämä ovat vain muutamia kommentteja, joita olemme vuosikymmenten saatossa veteraaneiltamme kuulleet.
”Sodasta kertominen on rauhantyötä”, he muistuttavat.
Meidän veteraanien itsensä perustamien veteraaniliittojen tehtävä on kuunnella veteraanejamme ja meidän lupauksemme heille on perinneaika.
Veteraanityön kentän murros
Suomessa on parasta aikaa meneillään koko veteraanityön kentän rakennemuutos, jota on suunniteltu ja lähdetty toteuttamaan jo vuosia sitten, mutta joka vasta nyt alkaa tulla näkyväksi myös Suurelle Yleisölle. Käytännössä tämä on näkynyt mm. toimintojen supistamisessa. Henkilökuntaa on vähennetty ja toimitiloja karsittu.
Viime vuoden lopussa kaikki veteraani- ja perinnejärjestöt muuttivat pienempiin tiloihin ja löytyvät nyt samasta kerroksesta Pasilan aseman vieressä sijaitsevasta Insinöörien ja Ekonomien talosta. Toinen jo paikallislehdissäkin noteerattu muutos on paikallisten veteraaniyhdistysten ja -piirien purkaminen ja/tai muuntuminen alueellisiksi perinneyhdistyksiksi.
Jo vuonna 2003 veteraaniliitot perustivat Tammenlehvän Perinneliiton koordinoimaan valtakunnallisesti niin perinteen keruuta kuin veteraanien perinteen vaalimiseksi tehtävää työtä.
Nimensä ja logonsa se sai tietysti veteraanisukupolven rintapieltä koristavasta tammenlehvämerkistä… mutta mikä on sen tarina? Ja miksi tammenlehvä on niin paljon sotilasperinteissä ympäri maailman käytetty symboli?
Kuka on veteraani?
Veteraaniksi kutsutaan henkilöä, jolle on hänen sodan aikaisten tehtäviensä perusteella myönnetty joku Suomessa myönnetyistä neljästä rintamatunnuksesta. Ensimmäisestä niistä (miehille myönnetty rintamasotilastunnus) säädettiin vuonna 1969, viimeisestä (Suomen sodissa vapaaehtoisina palvelleille ulkomaalaisille myönnetystä ulkomaalaisen rintamasotilastunnuksesta) puolestaan vuonna 1992. Tunnusta haettiin puolustushallinnolta ja niiden hakuaika päättyi vuoden 1994 lopussa.
Mitään ulkoista merkkiä ei myönnetystä rintamatunnuksesta alun perin kuitenkaan ollut.
Syksyllä 1983 elettiin veteraani- ja maanpuolustustyössä kiireistä aikaa: tulossa oli niin Talvisodan päättymisen 45-vuotisjuhlallisuudet, samoin kuin Jatkosodan päättymisen 40-vuotismuistovuosi ja Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhla, kertoo Sotaveteraaniliiton toiminnassa aktiivisesti mukana ollut Puolustusvoimaine entinen komentaja, sotaveteraani Jaakko Valtanen liiton 40-vuotishistoriikissa.
Tuolloin liitto ehdotti Puolustusvoimain silloiselle komentajalle Lauri Sutelalle kaikkien sotaveteraanien ylentämistä seuraavaan sotilasarvoon sekä esittivät tutkittavaksi, voitaisiinko kaikille rintamatunnuksen saaneille myöntää kunniamerkki tai perustaa heitä varten erityinen tunnustusmitali. Molemmat ehdotukset kuitenkin kaatuivat mm. lainsäädännöllisiin haasteisiin.
Ajatus erityisestä veteraanitunnuksesta ei kuitenkaan jättänyt liiton johdon… eikä Puolustusvoimain yleisesikuntapäällikön, kenraaliluutnantti Wilhelm Stewenin mieltä.
Jyrkkä ei ”kuolemanprikalle”
Kevään 1985 aikana Stewen nosti esiin erilaisia, byrokratian ja lainsäädännön kannalta helpommin toteuttavissa olevia vaihtoehtoja.
Elokuussa oltiin mm. valtiovarainministeriöstä sekä puolustusministeriöstä koostuneiden tahojen kanssa käydyissä keskusteluissa päädytty yksimielisyyteen siitä, että veteraanien julkinen tunnustaminen oli paikallaan ja pääesikunnalle annettiin tehtäväksi laatia suunnitelma merkkihankkeen toteuttamiseksi.
Jo seuraavassa kuussa oli valmiina lukuisia eri ehdotuksia siitä, mitä merkki esittäisi. Asiaa varten asetettu toimikunta piti parhaimpana sodanaikaisen tuntolevyn pienoismalliin perustuvaa ehdotusta. Onneksi asiassa katsottiin aiheelliseksi kuulla myös Sotaveteraaniliiton kanta – sieltä esitys nimittäin sai murskatuomion.
Valtanen kertoo veteraanien mielipiteen olleen ”varsin selkeän kielteinen”: ”kuolemanprikaksi” kutsuttua symbolia pidettiin jopa suorastaan sopimattomana.
Takaisin sorvin ääreen, siis.
Niin ikään Vapaudenristin Ritarikunnan sihteerinä toimiva Stewen sai idean tammenlehvästä – olihan se myös Vapaudenrististä säätävän asetuksen mukaan ”erityisen rintamasuorituksen tai sodanaikaisen johtajatoiminnan erikoiseksi palkitsemiseksi” Vapaudenristiin lisätty tunnus.
Tammenlehvällä oli myös maailmanlaajuisesti pitkät juuret urhoollisuuden symbolina.
Tammenlehvä on viisautta, vahvuutta ja voimaa
Indoeurooppalaiset kansat palvoivat tammea ukkosen jumalan symbolina ja antiikin kreikkalaisetkin yhdistivät puun jumalistaan voimakkaimpaan, Zeukseen. Jopa yli 200-vuotiaaksi ja kymmenien metrien korkuiseksi kasvava puu oli vahvuutensa ja kestävyytensä ansiosta merkittävässä roolissa myös muinaisten kelttien mytologiassa.
Näistä samoista syistä se on päätynyt myös lukuisten maiden kansallispuuksi – näiden joukossa niin Baltian maat kuin Saksa, jossa tammenlehvät ovat keskeinen osa myös sotilassymboliikkaa ja sodissa ansioituneille sotilaille myönnettäviä kunniamerkkejä.
Toinen maa, jonka puolustusvoimissa tammenlehvillä on ollut tärkeä rooli, on Yhdysvallat. Eri värisiä tammenlehviä käytetään tiettyjen sotilasarvojen ulkoisina merkkeinä samoin kuin kunniamerkkien lisänä viestimään siitä, että sen kantajalla on myönnetty kyseinen merkki useampaan kertaan.
Urhoollisuus, uskollisuus, viisaus, periksiantamattomuus… juuri nuo ominaisuudet mekin veteraaneihimme yhdistämme.
Toiveista tulee totta
Valtanen kertoo myös Puolustusvoimain komentajan tykästyneen ideaan. Vapaudenristin Ritarikunnaltakin tuli asiaan puoltava lausunto, joskin suunniteltua tammenlehväkuviota kehotettiin muuttamaan Vapaudenristeissä käytetystä niin, että siitä poistettiin tammenterhot ja sen väri muutettiin patinoiduksi hopeaksi.
Jotain yhteisestä tahdosta kertoo sekin, kuinka nopeasti pyörät lopulta lähtivät käyntiin: jo lokakuussa 1985 oli esitys Rintamapalvelun Tammenlehvästä valmis puolustusministeriön hyväksymisesitykselle. 4.12. merkin suunnittelulle myönnettiin pieni määräraha ja vain kaksi päivää myöhemmin, itsenäisyyspäivänä 1985 tammenlehvämerkki julkistettiin.
Ensimmäiset merkit päästiin jakamaan helmikuussa 1986 ja ne luovutettiin veteraanijärjestöjen johtohenkilöille sekä Kaunialan sotavammasairaalan asukkaille. Muutama päivä myöhemmin aloitettiin merkkien valtakunnallinen jakelu ja seuraavan kymmenen vuoden aikana niitä jaettiin 210 000 kappaletta.
Tänään tammenlehvämerkki on rakastettu ja arvostettu tunnus, jota veteraanimme kantavat ansaitulla ylpeydellä paitsi juhlassa, myös arjessa.
Se osoittaa kunniaa kantajalleen myös hänen poisnukkumisensa jälkeen, sillä sitä käytetään myös tunnuksena veteraanien hautakivessä.
PS. Perinneaikaa ja siihen johtavaa rakennemuutosta on käsitelty paljon myös blogeissamme – jos asia yhtään askarruttaa tai herättää kysymyksiä, niin kannattaa käydä lukemassa!
Yhteystiedot
Katuosoite: Ratavartijankatu 2 A, 00520 Helsinki
Postiosoite: PL 600, 00521 Helsinki
