Kenttäpostia-lehden uusi juttusarja avaa veteraanien sotakokemuksia omaisten silmin. Ensimmäisenä sarjassa on Sotaveteraaniliiton tiedottaja Ariela Säkkinen. Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

[br]

Minun veteraanini oli valkohaiveninen vanha mies, joka ruokki lintuja talon vieressä seisovalla lintulaudalla Jussi-paidassaan ja sarkahousuissaan, nauroi niin, että isojen silmälasien takana silmät menivät sirrille ja poltti piippua tuvan pirtin leivinuunin ääressä (vaikka mummo kuinka pyöritteli silmiään).

Minun veteraanini on minun pappani, 1910 syntynyt talvisodassa ja jatkosodassa palvellut kuusamolaisvääpeli Hannes Säkkinen.

[br]

[br]

Mummolan matrikkelit

Tiesin papan olleen sodassa. Tai, no, siinä määrin, mitä reilu 10-vuotias voi tietää. Siitä osoituksena papan ja mummon makuuhuoneen seinän raanuun oli kiinnitetty rivi värikkäitä mitaleja, pirtin seinällä roikkui ”Uhtuan suunnan” kaltaisia eksoottisen kuuloisia nimiä listaavia kehystettyjä kunniakirjoja ja kirjahyllyn paksun perheraamatun vierestä löytyi vieläkin paksumpia mustakantisia kirjoja täynnä pieniä kuvia miehistä, jotka 10-vuotiaan silmiin näyttivät kaikki ihan samalta.

Yhdestä sellaisesta löytyi myös pappa, kuvan vieressä liuta lyhenteitä, jotka ajan kuluksi opettelin ulkoa eräänä kesänä ollessani mummon seuraneitinä papan ollessa kuntoutuksessa. Er.P 16, 35.Rj.K, 40.SotaS, HTK 2, 35.Rj.K…

Mitään ymmärtämättä opettelin lyhenteet ulkoa juuri noin (Eeär piste pee kuustoista, kolkytviis  piste ärjii piste koo…) ja ihmettelin, kuinka hankalalta aikuisten ihmisten suomen kieli kuulosti. Vasta aloitettuani Sotaveteraaniliitossa reilu vuosi sitten tajusin, mitä noihin lyhenteisiin kätkeytyi. Ai Erillispataljoona 16! 35. Rajajääkärikomppania! Tuon paksun kirjan – matrikkelin, kuten kuulin sitä myöhemmin kutsuttavan – lyhenteiden lomassa toistuivat ne samat paikannimet kuin kunniakirjoissa.

Ymmärsin, että niissä oli selitys niille papan oikeasta olkavarresta löytyville kuopille, joita saunareissulla siskojeni kanssa kilpaa laskimme. Niitä oli 14, ja joka kerta pyysin pappaa kertomaan tarinan uudestaan siitä, mistä ne olivat tulleet. Ja joka kerta mummo pysäytti tarinan kädenheilautuksellaan heti alkuunsa.

[br]

[br]

Papan haavoittuminen

Pappani ei ollut niitä veteraaneja, jotka vaikenivat. Hän puhui ja kirjoitti ja jakoi. Niin hänen jälkeläistensä nauhoittamien tallenteiden kuin hänen omien tekstiensä (paikallislehden pakinoiden ja Kansa Taisteli-lehteen kirjoittamiensa juttujen) muodossa hänen ja mummon sotakokemukset saatiin kerättyä muistiin myös meidän jälkipolvien iloksi. Hänen sotapolkunsa vei hänet 12 eri joukko-osaston riveissä mm. Suomussalmelle, Alassalmelle, Vienan Karjalaan, Uhtuan suunnalle, Pistojärvelle, Korpijärvelle ja Kiestinkiin,

Ne kuopat olivat peräisin hänen konekiväärinsä tukin räjähtämisestä papan havaittua vihollisen ja haavoituttua Kiestingissä 15.11.1941.

Miehiseen tyyliin oli hän tyytynyt  toteamaan joukkueenjohtajalle, että tämä saisi pitää nyt pojista huolen – hänen olisi lähdettävä JSP:lle (joukkosidontapaikalle). Eihän siitä tietenkään mitään tullut: verenhukan seurauksena silmissä lopulta pimeni ja hän taipui pyytämään apua.

Myöhemmin pappa kertoi, että oli edellisenä iltana tuntenut teltassa paidan alla liikettä. Riisuttuaan paidan yltään ja ravisteltuaan sitä kamiinan yllä oli sieltä ropissut niin paljon täitä, ettei sellaista määrää oltu nähtykään. Hetken päästä sama toistui. Mummo piti tätä enteenä tulevasta haavoittumisesta.

Kolmen kuukauden toipilasajan jälkeen pappa palasi rintamalle vielä liki kolmeksi vuodeksi ja kotiutui lopulta marraskuussa 1944. Myöhemmin pappa oli aktiivisesti mukana paikallisessa Sotaveteraaniyhdistyksessä, kuollen vuonna 1991 keuhkojen petettyä.

Ehkä mummo oli oikeassa siitä piipunpoltosta.

[br]

[br]

Muisto elää

Pappa jäi elämään paitsi muistoihini ja hänestä koottuihin muistelmiin myös jälkipolviinsa. On jopa pelottavaa, kuinka saman näköisiä isäni ja veljeni ovat. Heistä parikymppisinä otettujen kuvien perusteella he voisivat olla vaikka kolmoset.

Olin papan kuollessa vasta 12-vuotias, joten 200 kilometrin päässä asuvana en ehtinyt tutustua häneen kovinkaan läheisesti. Yksi asia, joka mummolavierailuista jostain syystä jäi ihan erityisesti mieleen oli kuitenkin se, miten mummo muisti aina varmistaa, että papan paikalle pöydän päähän katettiin  papan oma harmaapäinen veitsi, jolla hän veisteli mummon tekemää rieskaa.

Mitä enemmän olen häneen jälkeenpäin tutustunut, olen miettinyt, mitä kaikkea hänestä elää minussa. Olemme molemmat maailman menoa kiinnostuksella seuraavia kirjoittajia ja tarinankertojia, mikä hänen kohdallaan oli melkoinen saavutus – siinä, missä minä olen opiskellut kolmen maan kautta itselleni kaksi korkeakoulututkintoa, ehti Kuusamon rajaseuduilla kasvanut pappa käydä vain kaksi vuotta kiertokoulua. Lukemaankin hän oli opetellut lehdistä, joilla ”kammarin seinät oli tapetoitu.”

Sittemmin perin mummon rieskareseptin lisäksi myös innostuksen ruoanlaittoon ja kirjoitin yhden keittokirjankin. Kilpavarustellun keittiöni härpäkkeiden helmiä eivät kuitenkaan ole 200 euroa kappaleelta maksavat kokkiveitseni, parsasakseni tai sushiriisinviilentämisviuhkani vaan vuosia sitten peritty pieni veitsi, jonka puhki kuluneen varren tunnistaa harmaaksi enää vain oikein läheltä katsomalla.

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä,  pelkän lehden voit tilata täältä.