Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa loviisalainen Jonas Dufvelin jakaa isoisänsä Fransin tarinan.

 Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

[br]

[br]

Olin onnekas saadessani tuntea molemmat isoisät (ja sodan kokeneet isoäidit), jotka myös osallistuivat aktiivisesti meidän lasten kasvatukseen. Erityisesti Tali-Ihantalan taistelun kokenut, JR 55:ssä, JR 24:ssä ja JR 13:ssa palvellut äidin isäni Frans Sjöblom opetti veljeäni ja minua pärjäämään luonnossa, merellä sekä kylmässä ja touhusi kesäpaikkamme muiden lasten kanssa järjestäen ”pum-pum”- sotaa aidonnäköisten puusta veistettyjen aseiden ja käpyjen kanssa. Majat piti rakentaa niin, ettei niitä ”näkynyt ilmasta” eli naamiointi oli tärkeä vaihe rakennusprosessissa.  

[br]

[br]

Karuja kokemuksia 

Hän ei kuitenkaan koskaan puhunut sodasta sanallakaan, vaikka yritimme tietenkin veljeni kanssa siitä tiedustella. Salakuuntelemalla hänen yöllistä keskusteluaan mummoni kanssa kuulin hänen kerran kertovan, kuinka hänen paras ystävänsä, saman kylän poika, oli räjähtänyt kranaatin iskusta kappaleiksi.  

Isoisäni oli ollut vartiossa ja tämä ystävä oli juuri tullut hänen tilalleen vartiointipaikalle. Isoisä oli ollut korsun oven suulla, kun kranaatti räjähti. Isoisä sai iskusta myös itse sirpaleita vartaloon. Hän oli hyvin vaitonainen sodasta ja jo lapsena aistin, että hän on kokenut siellä kovia.  

Isoisäni siviiliammatti oli autonkuljettaja ja sotien jälkeen hän toimi jääkärieversti Ragnar Nordströmin adjutanttina/autonkuljettajana. Usein olen miettinyt kytköstä: miksi juuri isoisäni valittiin tuohon tehtävään? Se oli luottamustehtävä, johon Nordström ei ketä tahansa olisi hyväksynyt.  

Se, että isoisäni oli palvellut Karjalassa (Syväri, Tali-Ihantala, Juustila) saattoi edesauttaa valintaa? Nordströmille Karjala oli – kuten hyvin tiedämme – kaikki kaikessa. Ehkä hän kunnioitti täten oman kotikaupunkinsa Loviisan sotaveteraania, joka oli puolustanut maataan Karjalassa?  

[br]

[br]

Viholliskohtaamisia  

Isänpuoleinen isoisäni Helmer Dufvelin palveli Järeän patteriston 1. jaoksen johtajana ja osallistui jo Talvisotaan. Hän kertoi, kuinka oli kerran asemasodan aikaan lähtenyt mustikoiden poimintaan ilman asettaan ja törmännyt metsässä venäläiseen soturiin, joka oli samoissa poiminta puuhissa. Vaikka vihollisella olikin ase, olivat he hetken aikaa vain katselleet toisiaan ja sitten jatkaneet rauhassa mustikoiden poimintaa. Voi olla, ettei venäläinen halunnut paljastaa paikkaansa ja mustikat olivat sillä hetkellä tärkeämpiä kuin yhden suomalaisen nitistäminen. Nälkähän heilläkin varmaan oli. 

Toisen kerran sattui hieman vastaavanlainen tapaus: isoisän joukko-osasto oli saunomassa jossakin Karjalan hylätyssä kylässä. Kun he istuivat lauteilla tuli venäläinen osasto paikalle ja hetken siinä molemmat osapuolet ihmettelivät, mitä seuraavaksi.

Jos muistan kertomuksen oikein, aselepo oli juuri solmittu ja siksi kumpikaan osapuoli ei käyttänyt aseitaan. ”Vahdinvaihto” suoritettiin siis sulassa sovussa: heitettiin pölliä pesään ja venäläiset saivat sitten vuorostaan käydä saunomassa. 

[br]

[br]

Kunnianosoitus kulkee mukana 

Isoisieni muisto elää ihan kirjaimellisesti, sillä olkapäähäni on tatuoitu Kolmen kannaksen koukkaajien ansiomerkkiä. Sen innoitti äidinpuoleisen isoisäni jäämistöstä löytynyt merkki. Häneltä perin myös toisen nimeni Vikingin. 

Isoisä kuoli 1985, mutta tatuoinnin otin 2017, sillä kyllä sen miettimisessä aikansa meni. Lähinnä mietin asiaa eettiseltä kannalta: onko minulla ”oikeutta” kantaa tätä symbolia, koska en itse ole sitä rintamalla ansainnut? Ei tämä silti ensimmäinen tatuointi ollut: yhteensä niitä on elämän varrelta kahdeksan, joista ensimmäinen, vuonna 1990 otettu, on jo peitetty uudella tatuoinnillakin. Olen vielä pohtinut jatkamalla tämän tatuoinnin jatkoa lisäämällä alle vuosiluvun 1941-1944 sekä isoisän nimikirjaimet.  

Veljelläni on samanlainen tatuointi. Joillakin kavereista on Suomineito tatuoituna ihoon. Sen olen ajatellut myös itselleni ottaa. Sotahistoria kiinnostaa ja olenkin tilannut molempien isoisien kantakortit ja vertaillut tietoa kirjallisuuteen, jota on paljon saatavilla. Eniten kiinnostaa olosuhteet ja arki rintamalla. Mitä siellä koettiin, miten voitettiin jatkuva pelko, nälkä, ikävä, epätietoisuus?   

Tatuointiani ei isoisä ehtinyt koskaan nähdä, enkä usko, että olisin tohtinut sitä edes ottaa kummankaan eläessä. Sen verran suuri on kunnioitus heidän panostaan kohtaan. Se oli heidän sotansa ja heidän uhrauksensa ja ansiomitali siitä tatuoinnin aiheena on tänäkin päivänä itselleni hieman kyseenalainen. Silti olen siitä ylpeä, koska se tuo mieleen isoisäni ja hänen panostuksensa maamme puolustamiseen.  

[br]

[br]

Tarina jatkuu uusissa polvissa 

”Mitä nuo miekat tarkoittavat?” kuulen usein kysyttävän. Kerroin aina edellä mainitun tarinan. Osaa ihmisistä kiinnostaa tuo aika ja siihen liittyvät kertomukset. Useimmiten he ovat hieman itseäni vanhempaa sakkia.  

Noilta vuosilta olisi tärkeää oppia ja muistaa montakin asiaa. Ikinä ei pidä antaa periksi epäoikeudenmukaisuudelle ja tyrannialle. Yhteishenki, toveruus ja ”kaveria ei jätetä”- mentaliteetti ovat toinen. Sitten on toisten ihmisten kunnioitus.  Kyseessä oli puolustussota epäoikeutettua hyökkäystä vastaan, jossa pienen maamme mobilisaation taso oli lähestulkoon 100%.  

En usko, että meidän tulevat sukupolvemme pystyvät edes käsittämään, millaisesta panoksesta on kyse. Olen itse kaikille kolmelle pojalleni ihan pienestä pitäen kertonut tästä esi-isien sodasta: mitä he siellä tekivät ja millaisia taisteluja kävivät. Kyllä se kiinnostaa, jos vain osaa tarinoida oikealla tavalla! Vanhin poika on jo armeijan käynyt sotilaspoliisikessu. Toivon mukaan myös nämä nuoremmat saavat armeijan käytyä – hyvä maanpuolustus on myös ennaltaehkäisyä!  

[br]

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa x/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.