Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä yksi suomalainen kertoo veteraanista hänen elämässään. Tällä kertaa Grytissä, Ruotsissa asuva Leena Essén kertoo Talvisodan ruotsalaisvapaaehtoisten joukossa palvelleen Bengt-isänsä tarinan. 

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

[br]

[br]

Isäni, Bengt Essén, oli Talvisodan alkaessa juuri aloittanut oman varusmiespalveluksensa. He olivat saaneet joululomaa ja heti saavuttuaan kotiin Tukholmaan käveli hän rekrytointitoimistoon ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi.

Hän oli 19-vuotias ja tuhansista ruotsalaismiehistä koostuvan joukon nuorimpia.

Ensimmäinen vapaaehtoisia rekrytoiva toimisto oli avautunut heti samana iltana, kun sota syttyi, ja vuoden lopussa niitä oli jo yli 120.

Alkuun Ruotsissa pelättiin Saksan reaktiota, mutta tavallinen kansa, yritysmaailma ja ammattiyhdistykset alkoivat pian järjestää keräyksiä Suomen tueksi.

Myöhemmin myös hallitus alkoi tukea naapuriaan yhä avoimemmin.

[br]

[br]

Asemiin Sallan rintamalle

Uudenvuodenaattona 1939 hän aloitti junamatkan Haaparantaan, missä he ylittivät rajan Suomeen. Heidän joukko-osastonsa perustettiin Kemissä. 15 päivää myöhemmin, pitkän hiihtomarssin ja junamatkan jälkeen he ottivat asemat Sallan rintamalla. Näin suomalaiset pystyttiin lähettämään Karjalan Kannakselle, missä heitä tarvittiin jo kipeästi.

Elämä kulki neljän tunnin vuoroissa: ensin neljä tuntia unta ja ruokailua, sitten neljäksi tunniksi rintamalle. Isä osallistui myös tiedustelupartioihin. Kaikkiaan ei hän montaa viikkoa ehtinyt sodassa olla, ennen kuin heidät kotiutettiin. 10 päivää rauhan tulon jälkeen Mannerheim tuli Sallaan kiittämään ruotsalaisvapaaehtoisia heidän panoksestaan ja jakoi heille vapaaehtoisille myönnetyt Talvisodan muistomitalit.

Myöhemmin Hufvudstadsbladetille antamassaan haastattelussa hän kertoi, ettei muistanut olleensa peloissaan, vaikka olisi ehkä kuulemma pitänyt. Sitä kylmyyttä ja pimeyttä hän sen sijaan ei unohtanut koskaan.

[br]

[br]

Suomi pysyi tärkeänä maana

Suomi oli isälle tärkeä ja läheinen maa. Hänen lapsuudenkodissaan luettiin Runebergia ja ihailtiin Suomea.

Sodan jälkeen hän tuli Suomeen vaihto-oppilaaksi. Hän muisti Suomessa vallinneen toiveikkuuden ja oli iloinen siitä, että rauha oli vihdoin tullut. Samalla hän kuitenkin suri sitä, että niin monta hänen ikäistään nuorta miestä oli menetetty esim. Tali-Ihantalan taisteluissa. Suomesta hän löysi vaimonkin, meidän äitimme. Eläkevuosinaan he asuivat siellä 10 vuoden ajan. Vanhoilla taistelupaikoilla en usko hänen kuitenkaan koskaan käyneen.

Isä oli hyvillään Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön tiivistymisestä viime vuosina, ihmetellen lähinnä sitä, että siihen meni niinkin kauan. Hän seurasi aktiivisesti myös muun maailman tapahtumia ja oli huolissaan mm. EU:n hajaantumisesta ja Euroopassa olevista, Putinia lähellä olevista liikkeistä. Venäjän kasvavien aggressioiden hän sanoi osoittavan tietynlaista paluuta vanhoihin aikoihin. Neuvostoliiton ja kommunismin romahdukseen hän oli tyytyväinen.

Koulussakin hän oli oppinut, että Venäjä oli vihollinen ja Suomea täytyy auttaa. Hänelle oli itsestään selvää, että hän lähtisi sotaan Suomen puolesta. Vanhemmilleen hän ei kertonut aikeistaan, ennen kuin oli jo ilmoittautunut. Eivätkä he yrittäneet häntä estelläkään.

Sodan jälkeen hän oli mukana ruotsalaisvapaaehtoisten yhdistyksessä. Meille lapsille hän ei sodasta puhunut, vaan vastauksia joutui melkein kiskomaan hänestä.

[br]

[br]

Kutsuvieraana Linnan juhliin

Ruotsissa ei näistä vapaaehtoisista ole kuitenkaan juurikaan puhuttu ennen kuin vasta viimeisten 10-15 vuoden aikana. Viime vuonna 100-vuotiaana kuollut isä oli viimeisiä heistä elossa olevia.

Vuonna 2016 hän ja toinen ruotsalaisveteraani saivat kutsun Linnan juhliin. Rinnassaan hänellä oli se Mannerheimiltä maaliskuussa 1940 saamansa mitali.

Isästä tuli ruotsin ja historian opettaja. Hän oli hyvin lukenut mies ja kiinnostus historiaan on yksi meitä yhdistäneistä asioista. Olimme hyvin läheisiä.

Isän veteraanius ja äidin suomalaisuus ovat vaikuttaneet myös siihen, miten olen omia lapsiani kasvattanut ja olen kertonut heille Suomen tilanteesta toisen maailmansodan aikana.

Pidän myös Venäjästä maana ja olen tämän näyttänyt heillekin. Ehkä he perivät senkin.

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.