Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa espoolainen Leena Kivioja jakaa Lasse-isänsä tarinan.

 Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

[br]

[br]

Jos ehti nuoren Lasse Pelkosen elämässä tapahtua ennen kuin sodat olivat ohi, niin vieläkin huimempia käänteitä hänen elämässään koitti sotavuosien jälkeen. Löytöretkellään isänsä vaiheisiin on Kiviojalla ollut oppaanaan mm. isänsä kirjoittamat päiväkirjat, joista kursivoidut ja lainausmerkeissä olevat kohdat ovat.

[br]

[br]

Talvisota

Kiviojan isä, Viipurin itäpuolella sijainneesta Säiniön kylästä kotoisin ollut Lasse Pelkonen, ei ollut Talvisodan syttyessä vielä yhtätoistakaan.

– Vilkas karjalaispoika oli ollut ostamassa leivoksia koulunsa vieressä sijaitsevasta leipomosta, kun Viipurin ensimmäiset pommitukset alkoivat. Kolme vuotta vanhemman veljen kanssa oli sovittu, miten vaaratilanteen tullessa toimia, ja hän oli jo odottamassa Torkkelin puistossa, Kivioja kertaa.

Kauempana näkyi, kuinka pommit jo tipahtelivat maahan.

– Juna-asema oli kuitenkin suljettu ja kymmenen kilometrin kotimatka oli taitettava rautatietä pitkin jalkaisin. Matkalla he näkivät, kuinka Kelkkala ja Talikkala olivat jo ilmiliekeissä. Palomiehet hätyyttelivät radalla kulkevia koululaisia kauemmaksi ja ihmisuhreja kuljetettiin pois. Kotiin päästyään perhe juoksi itse rakentamaansa vallihautaan. Tätä oli osattu odottaa, vaikka toivottukin, että ikinä sitä ei tarvitsisi käyttää.

Illalla, hyökkäyksen rauhoituttua, avolavakuorma-auto pysähtyi perheen talon eteen.

– Isä kiipesi portin kivinojaan, jotta näkee paremmin. Lavalla makasi haavoittuneita ja kuolleennäköisiä sotilaita. Joukossa myös kuollut vihollislentäjä, jonka hän tunnisti Puna-armeijan tunnuksista.

Tämä oli lapsuuteni viimeinen päivä, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

[br]

[br]

Ensimmäinen evakkoretki

Perheen joutuessa evakkomatkalle otettiin mukaan vain se, mitä jaksettiin kantaa. Kaikki muu oli jätettävä.

– Kylän kommunistit riemuitsivat perheen poistuessa, viereisen talon isäntä jopa huusi, että ”mites nyt suu pannaan” Iloitseeko joku todellakin sodasta, Kivioja kertoo isänsä ihmetelleen.

Perheen poliisi-isä komennettiin jäämään tehtäviinsä Viipuriin, jonka oli vallannut kaaos.

– Viipurin asema oli täynnä pois pyrkiviä, itkeviä, huutavia ja töniviä ihmisiä. Vastapäinen apteekin talo oli ilmiliekeissä.  Pitkän evakkomatkan aikana isän perhe yöpyi kouluissa ja kirkoissa. Sysmässä he siirtyivät kuorma-auton lavalle, joka oli täynnä palelevia ihmisiä. Lavan suojaksi oli vedetty pressu, ja aina kun kuorma-auto pysähtyi, pressua nostettiin ja joku kurkkasi taskulampun valossa lavalla olevaa väkijoukkoa ja valitsi parhaat päältä: pienet perheet.

Joka pysähdyksellä tuli uusi isäntä ja uusi valinta.

– Isän perhe ei ole toivottu missään: äiti ja neljä lasta, joista vain yhdestä olisi ehkä apua raskaisiin töihin.

Lopulta heidän sijoitettiin Sysmän Särkilahteen, maalaistalon tupaan.

– Yöt he nukkuvat puupenkeillä syöpäläisten vilistäessä talon lattialla. Talon tytär ei isän mukaan puhunut mitään – hänen korvaansa oli kuulemma yhtenä yönä pesiytynyt torakka, minkä vuoksi talon väki selitti hänen ”nyt olevan vähän omituinen”, Kivioja kertoo isänsä muistoista.

Isän äiti kyllästyi huonoihin oloihin, ja lähetti lapsensa kohti Ruotsia. Haapamäellä tuli kuitenkin yllättävä uutinen: välirauha on tullut.

– Isä oli aivan hämillään, kun itkevät lotat ilmoittivat asiasta, kaikkia halaamaan rynnäten. Kotiin ei kuitenkaan ollut palaamista, sillä Karjala oli nyt luovutettu Venäjälle.

[br]

[br]

Paluu Suomeen

Monien muiden evakkolasten tavoin Pelkonen evakuoitiin Tukholmassa sijaitsevalle rautatieasemalle.

– Vähän ajan päästä hänet sijoitettiin ruotsalaiseen perheeseen. Sijaisperheen, Sjöbergien, isä kertoi olleen mukava. Hän oli saanut lähtiessään joitain markkoja mukaansa ja oli eräänä päivänä lähtenyt omatoimisesti vaihtamaan niitä pankkiin. Vastineeksi hän oli saanut ison tukun kruunuja. Sjöbergin papan ihmetellessä rahamäärää, kertoi isä vaihtokaupasta. Pappa Sjöberg soitti pankkiin ja kävi pitkän keskustelun asiasta. Seuraavana päivänä hän vei isän vaateostoksille ja hänelle teetettiin kunnon ruotsalaiskoulupojan asu. Totuus oli ilmeisesti se, että kassaneiti oli suomalaispojan repaleisen olemuksen nähtyään lahjoittanut rahat säälistä. Oli isä saanut naapurin lapsiltakin jo pidempään kuulla haukkumista, vaikkei sanoja vielä ymmärtänytkään.

Ruotsissa viettämäänsä evakkoaikaa Kiviojan isä luonnehti helpoksi.

– Oli rauha ja kunnon ruokaa. Kielen oppimisen myötä niistä haukkujistakin tuli lopulta kavereita. Sotalasten kotiuttaminen aloitettiin kesällä 1940.  Sjöbergien äiti saattoi itkuisena isän Turkuun suuntaavaan, sotalapsia täynnä olevaan laivaan. Hän ei olisi halunnut luopua uudesta lapsestaan ja katsoi isää silmiin kyynelehtien. ”Voi Lasse, tulethan takaisin?”

Suomeen paluun jälkeen Kivioja kertoo isänsä tulleen siirretyksi hetkeksi Inkoon saaristoon De La Chappellen aatelisperheen kesähuvilaan, missä hänellä oli oma huonekin.

– Siellä ruokailtiin isossa ruokasalissa, piikojen palvellessa herrasväkeä. Ei ollut nuori karjalaispoika eläessään kokenut moista. Ruokaa oli kuitenkin sielläkin niukanlaisesti, sillä säännöstely koski Suomessa kaikkia yhteiskuntaluokkia, Kivioja muistuttaa.

[br]

[br]

Muukalaisina omassa maassaan

Kiviahon isän poliisi-isä oli nyt saanut siirron Jyväskylään, minne loppuperhekin pian muutti, ja isä jatkoi opintojaan Jyväskylän lyseossa. Sielläkin uusi tulokas joutui pilkan kohteeksi.

– Rehtori huusi koko koulun kuullen, kuinka ”ei kaipaa mustalaisia nurkkiinsa”. Evakot saivat kokea olevansa ulkopuolisia omassa maassaan, Kivioja suree.

Harvoin meni päivääkään ilman tappelua, isä kirjoitti päiväkirjaansa.

– Vastenmielisyys karjalaisia kohtaan huokui kaikkialla. Perheen onnistui löytää talonmiestehtäviä ja sitä kautta pieni asunto. Isä auttoi sisarustensa kanssa äitiään, jonka työ jatkui myöhään yöhön. Ruokakauppojen hyllyjen tyhjentyessä ja nälän yltyessä kasvava poika pyöräili usein lenkin, koputellen maalaistalon ovia ruoan ostamisen toivossa.

Usein kuitenkin turhaan.

– Vaikka kuinka yritin, ei monesti kukaan tullut edes avaamaan, Kiviojan isä kertoi myöhemmin.

– Joulun lähestyessä perheellä ei ollut mitään ja isä lähti aikaisin aamulla pyörällä 30 kilometrin päässä sijaitsevaan Korpilahteen, missä hän kierteli umpimähkään seudun maalaistaloissa ja pyysi saada ostaa perunoita, voita, kananmunia, lihaa – mitä vain, mutta vastaanotto oli aina yhtä kylmä. Vaikka isä tiesi, että heillä oli muonavarastoja, ei hänelle myyty siellä mitään.

Tilanteeseen tuli kuitenkin parannus, sillä perheen poliisi-isä on jollain tavalla tutustunut Jyväshovin johtaja Barckiin. Jyväshovi sijaitsi lähellä koulua, ja niin isä sai välillä vipeltää hotellin ruokalaan syömään.

Olen ikuisesti kiitollinen johtaja Barckille hänen pakolaisavustaan, kerrotaan Pelkosen päiväkirjan sivuilla.

[br]

[br]

Kovat kokemukset

 Juhannuksena 1941 syttynyt uusi sota herätti muiden karjalaisten tavoin toivon myös Pelkosen perheessä. Ehkä nyt olisi mahdollista saada takaisin oma tila siellä Säiniössä?

–  Korpilahteen perustettiin alokkaiden koulutuskeskus, jonne isä pyrkii ja pääsee. Nälkä toimi hyvänä motivaationa ja isä piti tilannetta oikein hyvän’, sillä ”kanttiinista sai soppaa ja armeijan kovaa näkkileipää”.

12-vuotiaana hän sai kovin ylpeänä pukea päälleen Suomen armeijan asetakin ja juuri valmistunut lähetti pestattiin I Pataljoonan esikunnan lähetiksi, missä ominaisuudessa hän juoksi hoitamassa niin sotilaiden virallisia kuin epävirallisia asioita taskurahaa keräten.

– Eräs tehtävistä oli kuulemma komppanian kirjurin pilsneripullojen ajassa pitäminen. Kirjurin isä kertoi viettäneen suurimman osan ajasta ”pienessä pöhnässä”, Kivioja hymähtää.

Elokuun lopulla 1941 Viipuri oltiin vihdoin saatu vallattua takaisin ja karjalaiset olivat onnensa kukkuloilla. Pelkosen perheen poliisi-isä sai komennuksen takaisin vanhaan kotikaupunkiinsa, mutta vastassa oli lohduton näky: luurankotaloja; raunioita tyhjine ikkunoineen.

Kesällä 1942 Kiviojan isä sai töitä Viipurin Linnan sillan alustan maalarina muutaman muun pojan kanssa.

– Linnan historia teki isään vaikutuksen. Tuolloin elettiin jo asemasotavaihetta, ja hän muisteli myöhemmin toivoneensa, ettei sota enää koskaan palaisi Viipurin porteille. Seuraavana kesänä hänet pestattiin Viipurin 10. Sotasairaalaan lähetiksi, mutta pian työ muuttui rintama-ambulanssin apumieheksi ja hän aloitti armeijan varusteet niskassaan komennuksen Karjalan kannaksella, ”siellä, missä sota jyllää ja paukkuu.”

Hän oli 14.

– Nopeasti hän oppi kantamaan haavoittuneita ja kaatuneita. Etenkin yksi jäi mieleen. ”En tule varmaan ikinä unohtamaan sitä ikäistäni tyttöä. Hän ei saanut sanaa suusta kantaessani häntä turvaan. Isot ruskeat silmät anoivat pelastusta, mutta en kyennyt, vaikka kuinka yritin juosta kovaa”, kertoi hän tapauksesta.

– Isä myös vei psykoosiin joutuneita, sodan mielettömyyden keskellä mielensä menettäneitä sotilaita psykiatriseen sairaalaan.

Työtehtäviin kuului Kiviojan mukaan myös sotasairaalan vangeista huolehtiminen. Kerran se oli maksaa hänen henkensä.

– Vankien huoneet ovat ikkunattomia, rautaovella varustettuja putkia. Kerran hänen viedessä tarjotinta tällaiselle mielensä menettäneelle potilasvangille, oli hän odottamatta väijymässä isää oven takana ison rautatuolin kanssa, tarkoituksenaan tappaa sisääntulija. Isä kuitenkin menetti tasapainonsa, ja tuoli iskeytyikin lattiaan hänen edessään. Paljon hän sai siellä epätoivoa nähdä: irrottamaan hirttäyttyneen sotilaan, noutamaan itseään kiväärillä ampuneen vartiomiehen ruumiin ja viettämään kokonaisen yön antaessaan tekohengitystä 16-vuotiaalle nuorelleparille, jotka sotilaan lomilla ollessa olivat päättäneet hukuttautua yhdessä.

Raskaimpia hetkiä olivat kuulemma kuitenkin ne hetket, jolloin he joutuivat luovuttamaan ruumishuoneelta ruumiita.

Hitaasti lähti hevonen kieseineen poispäin sairaalasta, isännän ja emännän istuessa päät painuneena, köyryselkäisinä, poikansa valkoinen arkku takana, muisteli hän yhtä surullista tapausta.

[br]

[br]

Viimeinen lähtö

Viipurissa elettiin 1943 kuumaa kesää, jonka Kiviojan isä muisti loppuelämänsä.

– Ruumishuoneen jäähdytinlaitteet menivät rikki ja löyhkä oli niin sanoin kuvaamaton, että isä sanoi, ettei koskaan unohtanut sitä. Kaikkien pitää käyttää kaasunaamaria sinne mennessään. Eräänä päivänä yksi kaveriporukka oli löytänyt räjähtämättömän tykin ammuksen, muut olivat tulleet ihmettelemään moista, jolloin ammus putosi. Parisenkymmentä poikaa tuotiin kuorma-auton lavalla pahasti loukkaantuneina sairaalaan.

En usko, että jotkut heistä enää arkeen palaavat. Olen jo tottunut vereen, mutta näin paljon en ole sitä ikinä nähnyt, isä kirjoitti päiväkirjaansa.

1944 oli Lassea kolme vuotta vanhemman Teuvo-veljen vuoro saada kutsu rintamalle.

– Isä oli tässä vaiheessa 15 ja löytänyt uuden pestin maanmittauslaitokselta. Työtä riitti, kun Viipurin katuverkostoa rakennettiin uusiksi. Aika optimistista puuhaa, totesi isä tuolloin, ja työt keskeytyivätkin Viipurin yltyviin pommituksiin. Monesti on hengenlähtö lähellä. Kerran hän ehti viime tipassa turvaan syöksymällä Viipurin Linnasillan alle; sen saman, jota kaksi vuotta aiemmin oli ollut maalaamassa.

[br]

[br]

Kesällä 1944 alkoi vihollisen suurhyökkäys Kannaksella. Tali-Ihantalan verisissä taisteluissa suomalaistappiot nousivat haavoittumisineen n. 8500, mutta vihollisen eteneminen saatiin pysäytettyä.

– Taas valtasi Viipurin kaaos. Isän poliisi-isä oli sotapoliisina hoitamassa Viipurissa kaupungin tyhjennystä. Ihmiset asetettiin parijonoon kotitalonsa eteen ja mukaan sai taas ottaa vain sen, mitä kantaa jaksoi. Teillä oli jopa 50 kilometrin pituiseksi kasvanut letka pakoon pyrkiviä ihmisiä eläimineen. Osan oli moni isäntä joutunut lopettamaan. Mieluummin kuulemma sekin, kuin ryssille jättö.

Jossain vaiheessa perhe oli sopinut, jos tiet eksyvät, matkaavat kaikki päätepysäkille Kaipaisiin.

– Monen mutkan kautta isä vihdoin pääsi sinne, mutta asemalla vastassa oli lohduton näky: edellisenä iltana evakkojunaa on pommitettu Viipurissa, mikä on vienyt mukanaan kymmeniä ihmisiä ja osan junasta. Heidän joukossaan oli isän koulukaveri. Junan raato saapui vielä elossa olevien kanssa Kaipaisten asemalle.

Kaipaisissa isän äiti yritti pitää vähäisestä omaisuudestaan huutokauppaa ja tienata perheensä turvaksi edes jotain. Huutokaupan pitäjä kuitenkin perui tulonsa.

Äiti oli todella murheellinen. En tiennyt mikä hänellä on. Kulki ympyrää, muisteli isä päiväkirjassaan lapsia hämmentänyttä sekavaa näkyä.

– Myöhemmin kävi ilmeiseksi, että kyse oli jo tuolloin orastaneesta mielisairaudesta. Nimeä sille ei ikinä saatu tietää, mutta suvussa tiedetään olleen skitsofreniaa. Pahempi oireilu alkoi parikymmentä vuotta myöhemmin ja hänen kuollessaan mielisairaalassa Turun lähellä ei häntä enää käynyt katsomassa juuri kukaan, Kivioja huokaa.

[br]

[br]

Uusi elämä Helsingissä

Sodan jälkeen perhe löysi suojapaikakseen yksiön Helsingistä, Mannerheimintie 69:stä.

– Tässä vaiheessa isän velikin oli päässyt siviiliin, mutta kotiin palannut nuorukainen oli hyvin hiljainen ja vakava, Kivioja kertoo.

– Syyskuun puolivälissä voimaan astunutta aselepoa seurasi rauha, mutta myös pula, sillä liittolaisuus Saksan kanssa oli pitänyt sanoa irti eikä mistään saanut ruokaa. Niinpä trokarit olivat arvossaan, ja sellainen oli myös isän perheellä. Valitettavasti hän jäi kuitenkin kiinni, ja isä kertoi heidän seuranneen ikkunasta, kuinka häntä vietiin Katajanokan vankilaan.

Perheen isä teki perheensä elättääkseen kahta vuoroa: ensin päivän Etelä-Haagan poliisipiirissä konstaapelina, illalla toisen rupeaman kirjoituskoneellaan.

– Jo ennen sotaa hän oli käyttänyt vapaa-aikansa kirjoittamiseen: romaaneja, näytelmiä ja dekkareita ja myynyt niitä kustantajallekin.

Sota ei kuitenkaan ollut ohi: nyt sitä käytiin Lapissa… ja ihmisten mielissä.

– Puna-armeijan yrmeät upseerit alkoivat olla tuttu näky Helsingin katukuvassa, muisteli isä Hotelli Torniin asettautuneen Valvontakomission miehistöä. Kotoperäiset kommunistit yrittivät saada suomalaisten päät punaisen aatteen puolelle. Isän enoa, Mäntsälän kapinan toista johtajaa Artturi Vuorimaata käytettiin julisteissa, jotka huusivat ”tämä ei saa toistua”. Poissa oli Talvisodan jälkeinen henki, isä surkutteli.

Sodan jälkeen Kiviojan isä pääsi töihin ensin Suomi-Filmin varastolle, sitten Helsingin rautatieasemalle tavarariksakuskina.

– Sen kylkeen toinen työ löytyi Tuberkuloosisairaalan lämmittäjänä. Pesti tarjosi hänelle myös päivittäisen ilmaisen aterian. Isä pääsi lukioon, missä valitsi yhdeksi oppiaineekseen ranskan. Ei hän sitä vielä silloin tiennyt, mutta tuo valinta tulisi vaikuttamaan koko hänen loppuelämäänsä.

[br]

[br]

Maailma aukeaa

Heinäkuussa 1944 Kallioon, nykyisen Torkkelin lukion yhteyteen, muutti myös Viipurin kaksoislyseo, jossa monet karjalaiset opettajat ja oppilaat kohtasivat uudestaan.

– Ylemmillä luokilla oli useampikin sotaveteraani, jotka jäivät kiinni tupakanpoltosta vessassa.   He saivat osakseen hillittömän nuhtelun koulun rehtorilta, jolta puuttui täysin kapasiteetti ajatella, kuinka samaiset pojat olivat vain hetki aiemmin olleet sodassa tappamassa vihollisia ja kantamassa tapettuja aseveljiään, tytär miettii.

Kesällä 1947 Kiviojan nyt jo 18-vuotiaaksi raamikkaaksi nuorukaiseksi venähtänyt isä meni satamatöihin.

– Sota oli ollut ohi jo joitain vuosia, mutta sen jäljet oli kansassa nähtävissä yhä. Kommunistimyönteiset suomalaiset käyttivät kuulemma epäilyttäviä keinoja toisin ajattelevien työkavereidensa sabotoimiseen: kerran isän lastatessa Puolasta tulleita kalkkisäkkejä, pääsi nosturinkuljettajalta ”ote livahtamaan” kauhastaan ja vain nopea oikeaan aikaan ylöspäin osunut vilkaisu pelasti isän kalkkisäkin alta.

Ylioppilaaksi Pelkonen kirjoitti samana keväänä erinomaisin arvosanoin.

– Sodan aikaiset ja jälkeiset raskaat työt olivat kuulemma antanut oman lisänsä motivaatioon: siistit sisätyöt houkuttelivat kummasti. Jatko-opintoja miettiessään hän pohti niin arkkitehdin kuin lääkärin välillä, mutta Kauppakorkea vei lopulta voiton. Siellä hänen kurssikaverinsa houkutteli ranskantaitoista toveriaan kielikurssille Ranskaan. Perheen varattomuuden vuoksi hän ei kuitenkaan uskaltanut edes haaveilla moisesta. Fennada-filmin varastolta saadun kesätyön ja pankkilainan turvin unelmasta tuli kuitenkin totta.

Laivamatka sujui kuulemma kuin siivillä ja Pariisi vastasi Kiviojan isän mukaan sitä ihmemaata, millaiseksi hän oli kaupungin aina kuvitellutkin.

Valtavan pitkiä, komeiden rakennusten reunustamia katuja, katukahviloita jokaisessa risteyksessä ja niiden välissä elämää ja vilinää. Bulevardeja, hienoja valaistuja julkisia rakennuksia kuten Pariisin Ooppera, Louvren museo, ja ranskan kieli! Kuinka miellyttävältä ja runolliselta se kuulostaakaan. Haluan oppia tuon kielen mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman hyvin, hän purki tuntojaan päiväkirjaansa.

Lähtemättömän vaikutukseen ensimmäistä kertaa ulkomailla olevaan karjalaispoikaan teki Kiviojan mukaan myös vajaan neljän tunnin junamatkan päässä sijaitseva Tours, jossa kielikurssi pidettiin.

Tämä tuntuu unelta. Paratiisilta meidän sodan jälkeen, isä ihasteli.

Tutustun uuteen ruokamaailmaan; pommes frites (ranskanperunat), joita ei vielä ole edes Suomessa, ovat suurta herkkuani. Kuin myös pihvit, jotka jätetään puolikypsiksi tai raa´aksi. Juustot, pataruoat ja ranskalaiset leivokset ovat täällä myös aivan uskomattomia. En ole missään saanut näin hyvää ruokaa ja toivoisin vieväni nämä takaisin Suomeen!

[br]

[br]

Pelkosen palattua kotiin Helsinkiin aloitti hän toisen lukuvuotensa Kauppakorkeassa. Myös Teuvo-veli oli päässyt opiskelemaan valtiotieteelliseen, mutta hänen haparoivat askeleensa normaalielämään päättyivät lyhyeen, kun hänen mielensä alkoi oireilla.

– Venäläisten piirittämäksi joutuminen, sotakokemukset tai sotaväessä aloitettu amfetamiinin käyttö ovat mitä todennäköisemmin syy tähän mielen järkkymiseen. Lupaavasti alkanut opiskelu vaihtui harhaisuuden oireisiin, joita ei auttanut huumeiden lisääntyvä käyttö. Pahimmassa tapauksessa yskänlääkepullotkin tyhjenevät vanhempien asunnosta. Teuvo joutui sairaalakierteeseen, josta ei enää ollut paluuta, Kivioja sanoo isänsä kertoneen 1980-luvun loppupuolella kuolleesta veljestään.

[br]

[br]

Olympiavuosi – toivon vuosi

1951 Kiviahon isä valmistui ekonomiksi parhain mahdollisin arvosanoin ja sai jatko-opintopaikan senaattori Stenroothin stipendillä Tukholman kauppakorkeakouluun. Uusi tutustuminen kaupunkiin jätti hänet kuitenkin kylmäksi.

– Ehkä siinä kaupungissa oli liikaa suljettuja ovia? Ja ehkä se tosiasia, että ruotsalaisiin oli vaikea tutustua, jopa opiskelutovereihin, Kiviaho kertoo isänsä pohtineen.

– Suomalaisuudestaan hän ei joutunut kärsimään, toisin kuin kämppäkaverinsa Lauri, jota haukuttiin ”jävla finneksi”, Kiviaho kertoo.

– Yleinen ilmapiiri oli Talvisodan jälkeen kääntynyt päinvastaiseksi. Isä ei tuntenut mitään sitä lämpöä ja vieraanvaraisuutta, mitä oli evakkolapsena saanut kokea. Paluu koto-Suomeen keväällä 1952 oli mieluisa.

Suomessa elettiin tuolloin historiallisia hetkiä: kesäkuun lopulla Armi Kuuselasta oli kruunattu kaikkien aikojen ensimmäinen Miss Universum ja heinäkuussa Suomi isännöi koko maailman seuratessa kesäolympialaisia.

[br]

[br]

– Käpylään rakennettuun Olympiakylään haettiin kisojen ajaksi tulkkeja ja neuvojia ja kielitaitoisena sekä koulutettuna kandidaattina isä sai työn, tullen pian nimitetyksi heidän kaikkien esimiehekseen. Tuo kesä toi sen kokeneiden mieliin tuulahduksen paremmasta huomisesta: viimeiset sotakorvausjunat olivat lähteneet, säännöstelynkin aika oli ohi ja nyt turistit virtasivat maahan ihmettelemään tätä pientä ja sinnikästä kansaa sekä sen hämmästyttävää nousua vain muutaman vuoden takaisesta ahdingostaan, Kiviaho huomauttaa.

– Myös isä suhtautui tulevaisuuteensa toiveikkaasti, suuria suunnitelmia päässään rakennellen. Ihan ensimmäiseksi aikeissa oli pyytää olympialaisten päättäjäispäivänä urheilijoille, järjestäjille ja muille kutsuvieraille järjestetyissä päättäjäisjuhlallisuuksissa Kaivohuoneella tanssiin yhtä arvovaltaisista kutsuvieraista: maailmankaikkeuden kauneinta naista Armi Kuusistoa. Häntä ympäröinyt sankka turvamiesten joukko pisti tuolle suunnitelmalle kuitenkin stopin heti alkuunsa, Kiviaho paljastaa hymyillen.

Pidemmän tähtäimen suunnitelmissa lupaavalla nuorukaisella siintelivät jatko-opinnot Yhdysvalloissa.

– Jos halusi Suomessa työllistyä viennin alalle, oli vaihtoehtona käytännössä vain puu ja paperi, joiden niidenkin vienti suuntautui Neuvostoliittoon. Sotavuosien kokemusten jälkeen ei yhteistyö vanhan vihollisen kanssa houkutellut.

Kiviahon isä oli kuitenkin juuri saanut kuulla musertavia uutisia: hän ei ollut saanut jatko-opintojaan varten tarvitsemaansa ASLA-stipendiä.

Yhdysvallat komeili Helsingin olympialaisten mitalitaulukon kärjessä 76 mitalillaan, joista kultaisia oli peräti 40. Yhdeksi kisojen suurimmista voittajista suoriutui kuitenkin muuan ekonomi Pelkonen.

Kenenkään tietämättä olivat voitokkaan joukkueen urheilijat nimittäin keränneet keskuudessaan rahaa kustantaakseen yhden lahjakkaan suomalaisen kauppatieteiden opiskelijan opintoja Yhdysvalloissa. 4000 dollarin (nykyrahassa yli 35 5000 euroa) stipendi päätettiin lahjoittaa Lasse Pelkoselle, jolle tuo lahjoitus avasi ovet paitsi Yhdysvaltoihin, myös yhteen koko maailman johtavista yliopistoista: Stanfordiin.

[br]

[br]

Sodan perintö

MBA-tutkinnon Stanfordissa suoritettuaan 1954 vietti hän liki seuraavat 10 vuotta rakentaen uraa niin Yhdysvalloissa, Tanskassa kuin Ranskassa. Suomeen hän palasi 1960-luvun alkupuolella. Muutaman vuoden päästä tuosta hän aloitti työn Suomen Philipsillä, edeten lopulta koko yrityksen toimitusjohtajaksi saakka. Eläkkeelle hän jäi 1987.

Syöpään vuonna 2002 78-vuotiaana menehtynyt Pelkonen oli yksi maamme nuorimpia sotaveteraaneja. Vanhoilla kotiseuduilla hän kävi 1990-luvulla rajojen avauduttua länteen.

– Isän mukaan oli surullista nähdä, missä kunnossa Viipuri oli. Kotitilasta oli jäljellä vain kivijalka ja isä vannotti, että ’muistakaa sitten, että jos Viipuri koskaan luovutetaan takaisin, niin siellä on teillä tila.”

Eläkepäivillä Kiviaho kertoo isänsä puhuneen sodasta paljonkin.

– Päällimmäisenä on jäänyt mieleen keskustelu, jossa hän koki nyky-yhteiskunnan ikään kuin poispilatuksi, varsinkin sen nuorison ryhdittömyydellään. Ihmisellä on periaatteessa kaikki hyvin, ellei sota yllätä, isä sanoi. 

[br]

Lyhempi versio tekstistä on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

[br]

PS. Muut sarjan koskettavat kertomukset löydät täältä.