Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa Göteborgissa asuva Maggie Mannerheim jakaa isoisoisosetänsä C.G.E.Mannerheimin tarinan.

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

[br]

[br]

Marsalkka oli isoisäni setä. Emme koskaan tavanneet, sillä minä synnyin 11 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Isäni tapasi hänet pari kertaa. 

Hän keskusteli sodasta sisarustensa kanssa ja hänen kirjeitään löytyy Kansallisarkistostakin. Hän pohti paljon näitä asioita, keskusteli etenkin vanhimman veljensä Carlin kanssa, joka oli minun isoisäni isä. Bobrikov oli karkottanut Carlin maanpakoon rangaistuksena hänen osallisuudestaan taistelussa Suomen itsenäisyyden puolesta, joten hän muutti Ruotsiin. Hän ei enää päässyt takaisin Suomeen ja kuoli sitten Tukholmassa. Hän oli hyvin aktiivinen Suomen itsenäisyyden puolestapuhuja. 

Ylipäällikkönä marsalkalla oli harteillaan suuri vastuu ja hän joutui tekemään vaikeita päätöksiä vaikeissa paikoissa. Hän mietti koko ajan, että olivatko tehdyt päätökset oikeita. Itsekriittinen hän oli. Olen saanut käsityksen, että marsalkka, niin kuin isäni ja isoisäni ja isoisoisäni, olivat aika realisteja, jopa pessimistejä tilanteen suhteen: Suomen kohtalo vaikutti aika ajoin hyvinkin toivottomalta. 

[br]

[br]

Kokenut tasapainoilija 

Uskon hänen suhtautumisensa sotien lopputulokseen olleen sama, kuin suomalaisilla yleensäkin: paljon hävisimme, mutta jotain voitimmekin: itsenäisyys säilyi ja sehän oli se päämäärä. Mutta kova oli hinta. Eihän hän sitä koskaan tietysti juhlia voinut: niin moni nuori sotilas ja heidän perheensä olivat saaneet kärsiä. Hän oli paljon tekemisissä esimerkiksi sotaleskien kanssa.  

Hänestä tuli vielä presidenttikin, mikä on aika ainutlaatuista. Se oli hänelle varmasti vähän vastenmielistä myös, mutta hän tiesi, että Suomen etu vaati sitä: hän osasi tasapainotella Venäjän kanssa, niin kuin siinä tehtävässä tarvittiin. 

Marsalkka oli pessimistinen Suomen suhteen ja sanoi sukulaisilleen, että kannattaisi melkein lähteä, jos tahtoo olla ihan varma, että pääsee elämää ja uraa rakentamaan. Hän oli jo hänen asemassaan kokenut kaksi sotaa samaa vihollista vastaan ja varmasti odotti kolmatta, ennemmin tai myöhemmin. Sitä en osaa sanoa, että paljon hän ajatteli Suomella aikaa olevan. Pessimismiähän oli tuolloin kaikkialla – kyllähän Suomessa elettiin pelossa vielä monta vuosikymmentä.  

[br]

Historian suurin suomalainen

Ei lapsena osaa analysoida ympäristöään, mutta näin jälkeenpäin katsoen olen ihan kauhuissani siitä, millainen vaikutus nimellämme on varmasti ollut esim. opettajiin – pienestä saakka olen ollut ihan omassa laatikossani. Mielessä on käynyt, että ehkä isänkin olisi pitänyt muuttaa maasta, niin kuin hänen sisarensa tekivät. Mutta hän rakasti Suomea ja varmaan myös ajatteli, että jonkun pitää olla täälläkin edustamassa perhettä.  

Sodan jälkeinen Suomihan oli vähän toivoton paikka olla Mannerheim. Itse kävin kouluni 70-80-luvuilla ja vielä silloinkin jäi oppi Suomen sotahistoriasta vähäiseksi. Pahinta oli, miten veteraaneja kohdeltiin, pilkattiin suorastaan.  

Kun Mannerheim joitain vuosia sitten äänestettiin Suomen historian merkittävimmäksi suomalaiseksi, niin kyllä sekin lämmitti sydäntä, mutta minulle merkittävintä oli sen poliittinen ulottuvuus: että nyt voimme ja saamme vihdoinkin arvostaa ja kiittää veteraanisukupolveamme. Että nyt ollaan vihdoin poliittisesti puhtailla vesillä ja se Neuvostoliiton nöyristely ja suomettuminen saivat vihdoinkin nokkaansa. Moni veteraani ehti kuolla ennen tätä valon paluuta. Se taistolaisten propaganda oli sydäntä riipaisevaa ja esimerkiksi isäni kärsi siitä hyvin paljon. Häneltä meni kunnioitus suomalaisia poliitikkoja kohtaan. 

[br]

Raskaan nimen taakka 

Nimi velvoittaa ihan joka hetki ja aina en ole ihan onnistunut ymmärtämään, miten paljon. Paljon olisin varmaan voinut tehdä toisin siinä mielessä; ottaa huomioon, että miten raskas tai valovoimainen tämä nimi on. Siihen tottui, kun ei ollut koskaan muutakaan kokenut.  

Ei se kuitenkaan nosta minua omissa silmissäni mitenkään. En tunne olevani siitä syytä ”joku”. Mutta samaan aikaan olen nauttinut ulkomailla asumisesta juuri siksi, että siellä ei ole patsaita ja minun nimisiä katuja. Siellä saan olla ihan vapaa ja anonyymi, viihdyn tämän kanssa paremmin.  

Emme ole perheessämme mitenkään suurihmisiä siinä mielessä, että olisimme menestyneitä millään alalla, edes taitelijana, puhumattakaan akateemisesta maailmasta. Olemme kaikki aika tavallisia. Se tietty lahjakkuus mikä hänessä ja monessa hänen sisaruksessaan oli… emme me jälkipolvet ole päässeet samalle tasolle.  

[br]

[br]

Farbror Gustavf 

Meidän perheellemme hän setä Gustaf, farbror Gustaf. Hän oli voimakas hahmo ja paljon läsnä, vaikuttaen meidänkin kasvatukseen. Lapselle hän oli kuin kuka tahansa julkkis. Se oli meidän arkeamme. En tiedä, ymmärsimmekö teini-ikäisinäkään, mistä oli kyse: että hän oli maamme pelastaja.

Se farbror Gustaf, jonka sukumme tunsi, oli vakava. Hän oli kokenut sotia, hän oli henkilökohtaisella tasolla kokenut surua oman perheensä sisäisten asioiden vuoksi. Yritti hän myöhemmin Kaivopuiston-vuosinaan lähentyä tyttäriensä kanssa, mutta venäläisen yläluokkaisen äitinsä kasvattamina he olivat kasvaneet hyvin erilaiseen elämään kuin hän. 

Hänen Kaivopuiston talonsa toimii nykyään Mannerheim-museona. Olen käynyt siellä useita kertoja ihan pienestä saakka ja museon tuoksu vie minut takaisin lapsuuteen. Se on minulle vähän sellainen mummon mökki; lapsuuteen kuuluva koti. Rakastan historiaa ja aikamatkoja, joten jo siksikin museo puhuttelee. Sehän on melkein koskematon, aivan niin kuin se oli hänen vielä eläessään. Se on hyvin kiehtova paikka ja kyllä siitä tulee perheenomainen fiilis, koska siellä on potretteja minunkin esi-isistäni. Kyllä se tietyllä tapaa kodilta tuntuu.  

[br]

[br]

Syvä tunnetason yhteys 

Häntä on tutkittu niin paljon, että perheen ulkopuoliset asiantuntijat varmaan tuntevat hänet paremmin kuin me! Hän oli hyvin pidättyväinen ja muodollinen, myös perheensä parissa. Se kuului toki myös siihen aikaan: ei aatelismies levitellyt tunteitaan ja draamojaan Instagramiin. Yksityiselämä todellakin oli yksityinen asia.  

Kielitaito, kiinnostus muita kulttuureita kohtaan ja kyky sopeutua niihin yhdistävät meitä. Marsalkkahan oli myös tutkimusmatkailija ja tuon piirteen, tietyn rauhattomuuden ja uteliaisuuden tunnistan itsessäkin: Suomessa en ole asunut yhtäjaksoisesti kovinkaan pitkiä jaksoja.  

Meillä on molemmilla Mannerheimin silmät, tummareunaiset ja siniset. Kun katson niihin, niin koen tunnetason ymmärrystä ja hyvin syvän yhteyden; että hän on minun perhettäni. Isäni kanssa tunsin sitä samaa. Olen varma, että marsalkan, Carlin ja Sofien, marsalkan tyttären kanssa, olisimme samaa mieltä monesta asiasta. Jos tapaisimme, tai, sitten kun tapaamme toisella puolella, niin meillä tulee olemaan paljon mielenkiintoisia keskusteluja!

[br]

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä,  pelkän lehden voit tilata täältä.