Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa kinnulalaisen Viljo-pappansa tarinan kertovat sisarukset Maiju Hautsalo ja Miko Nykänen. Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

[br]

[br]

MH: Pappa oli jatkosodan veteraani ja lähti rintamalle maaliskuussa 1943 18-vuotiaana täydennysmiehenä. Hän kuului Jalkaväenrykmentti 16:n kiväärimiehiin ja taisteli Karjalan kannaksella; Metsäpirtin, Taipaleen ja Sakkolan suunnalla. ”JR16:sta muodostettiin lokakuussa 1943 19.Prikaati, joka sai tehtäväkseen Taipaleen alueen puolustamisen”. Tämä litania papalta tuli selkäytimestä. 

MN: Papan mukaan syksyn 1939 aikana kasvanutta sodan uhkaa ei heidän kotonaan tunnettu ja sota tuli perheeseen täytenä yllätyksenä. Kotona ei ollut radiota eikä heille tilattu sanomalehtiä. Maaseudulla tehtiin kovasti töitä oman elannon eteen, eikä maailman poliittisista tapahtumista aina oltu täysin perillä.  

[br]

[br]

Kaksi veljestä, kaksi kokemusta 

MH: Pappa kuoli vasta 2016, joten ehdimme hyvin käydä näitä asioita läpi. Hän istui kiikkustuolissa ja kertoi näitä juttuja. Teimme kumpikin aikoinamme koulussa historiantunnille esitelmän, jossa haastattelimme häntä hänen kokemuksistaan.  

Pappa oli niitä veteraaneja, joka puhui näistä asioista ja hyvin mielellään vastasi kysymyksiin. Itselle on jäänyt kuva, että pappa ei ehkä joutunut niihin kaikista raaimpiin tilanteisiin; että hän selvisi aika vähällä ja on siksi pystynyt puhumaan näistä asioista suht avoimesti. 

MN: Papan vanhempi veli Arvo oli taas joutunut niihin pahimpiinkin paikkoihin ja ei mielellään näistä asioita puhunut. Hän oli mukana jo talvisodassa ja pappa muisti hänen sotaan lähtemisensä olleen todella kova paikka. Papan muistin mukaan hän ei päässyt Taipaleenjoen lohkoltaan kertaakaan lomille.  

Arvon lisäksi hän muisti hyvin muiden kylän poikien sotaan lähdön. Papan veljen mukana sotaan lähteneistä tuttavista kuoli yhdestä perheestä melkein kaikki ja toisesta perheestä jokainen poika. ”Ei näiden perheiden kokemaa tuskan määrää voi edes kuvitella”, pappa muisteli aikoinaan. 

Vihollinenkin on vain ihminen 

MH: Papan tehtävät olivat ilmeisesti paljolti partiotoimintaa, missä käytiin vihollislinjan molemmin puolin ja tehtiin mm. vanginsieppauksia. Vangeista sai palkkioksi ylimääräistä lomaa; mitä korkeampi vanki oli sotilasarvoltaan, sitä suurempi oli palkkio.  

Porukassa he saivat kiinni isompiakin partioita, kaksi hän kertoi saaneensa ihan yksin. Aina vangeista kertoessaan papalla oli sellainen asenne, että ihmisiähän hekin ovat. Osa oli suomensukuisia ja pappa antoi heille heti leipää.  

MN: Yksi tarina, mitä pappa kertoi, oli omilta linjoilta paennut venäläissotilas, joka tuli vapaaehtoisesti antautumaan papan ryhmälle. Sotilas oli inkeriläistaustainen ja puhui selvää suomea. Tarkastuksen jälkeen vangit vietiin syömään. Pappa oli juuri saanut kotoa ruokalähetyksessä ruisleipää ja leikkasi siitä ison siivun vangillekin. Vanki sai syödäkseen ison pakillisen hernekeittoa ja sanoi papalle, ettei ollut koskaan saanut syödä näin hyvin.  

Mitään ryssävihaa ei pappa koskaan viljellyt. Vielä kuolinvuoteellaankin pappa sanoi, ettei hänellä ollut mitään venäläisiä tai Suomen sukuisia kansoja vastaan, koska eihän kukaan rivisotilas mitään pahaa ole tehnyt; että se paha tulee sieltä ylempää.  

Pappa kuoli suolistosyöpään ja oli aika kauan vuodeosastolla Viitasaarella. Viimeisinä kertoina, kun olin häntä tapaamassa, hän sanoi, että halusi meidän tietävän, ettei hän ole tehnyt pahaa kenellekään. Hän sanoi, että on ainoastaan ottanut vankeja, ketään ei ole tappanut. Hän kertoi, että on saanut aina valita, että ampuuko vai ei ja hän valitsi aina ei.  

[br]

[br]

Rauhan toive 

MN: Pappa itse ei muistanut nähneensä sodasta painajaisista, mutta kertoi muutaman lähipiiriläisen kärsineen niistä sodan jälkeen. 

MH: Mikä on näistä asioista keskustellessa jäänyt mieleen, on se, että papalla on ollut hyvä huumori siinä apuna. Hän oli hyvin letkeä mies muutenkin. Papalla oli rintamakavereita, joiden kanssa ystävyys säilyi loppuun saakka. Yksi heistä oli papan hautajaisissa ja kertoi että vuoden 1944 vetäytymisvaiheessa oli ollut aika tiukka tilanne jossain Taipaleessa. Pappa oli sanonut hänelle, että ”otetaanpas juoksukilpailu tuolta sillalta ja katsotaan, kumpi pääsee perille!” Siinä oli ollut luotisade, jota piti päästä karkuun. Pappa oli huumorimies, aina, ja otti senkin tilanteen huumorilla.  

Ylipäätään hän oli kova kertomaan juttuja, ja välillä oli itsellä jo olo että ”huh, huh, tämä tulee jo 50. kertaa!” Sotajutut tulivat aina yllättäen. Muistan kerrankin, kun lapsena pelattiin korttia, niin yhtäkkiä saattoi papalta tulla joku kortinpeluujuttu sodasta ja hän alkoi kertoa, mitä korttipelejä siellä pelattiin.  

Se, että oma pappa oli sotaveteraani, on tuonut sotaan henkilökohtaisen lisänsä. Olen itse historiaan erikoistunut luokanopettaja ja Suomi 100- juhlallisuuksien yhteydessä pidettiin koululla Petäjävedellä pajaa, johon kutsuttiin kylän veteraaneja kertomaan lapsille kokemuksistaan. Se oli todella vaikuttava tilanne: lapset kuuntelivat ihan hiljaa. 

Papasta välittyi sellainen rauhan toive. Vaikka hän olikin ylpeä siitä, että oli veteraani ja oli saanut olla mukana niissä jutuissa, niin kuitenkin koin, että rauha oli hänelle se pääasia, josta tulisi pitää kiinni.  

MN: Ja työnteko. Pappa korosti aina, että työtä pitää tehdä. Rauha ja työ olivat hänelle tärkeitä.  

MH: Pappa opetti minulle Veteraanin iltahuudon. Sen viesti, niiden sanojen toive, sen koen olevan papan viesti. Että himmetä ei muistot saa. 

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä,  pelkän lehden voit tilata täältä.